Lapsen lyöminen on alhaisinta mitä aikuinen ihminen voi tehdä. Alemmas pääsee vain jos aikuinen on aseistettu sotilas joka lyö lasta.

Defence for Children international –järjestön raportti viime vuoden kesäkuulta kertoo karua tarinaa: israelilaissotilaat lyövät ja potkivat jopa 10-vuotiata lapsia.

Lasten kovakourainen käsittely on nähtävästi hyvä tapa saada lapsi tunnustamaan.
Minä uskon sen.

Miksi me yhä edelleen - vuodesta toiseen - annamme israelilaisten kohdella palestiinalaisia rikollisen epäinhimillisellä tavalla?

Tärkein kysymys kuitenkin lienee tämä: miten kansa joka on kohdannut niin paljon julmuutta, kykenee aiheuttamaan toiselle yhtä paljon tuskaa?

Minä ainakin ajattelisin että jos tietäisin mitä kärsimys on, silloin en missään nimessä haluaisi aiheuttaa kärsimystä kenellekään toiselle. En mistään hinnasta.

Valitettavasti minun on todettava että israelilaiset hyvin usein todistavat minun olevan väärässä.

Näyttääkin siltä että jos on itse kärsinyt, silloin mielellään pannaan muutkin kärsimään.

(Ohjelma lähetetään uusintana YLE Tadio 1:ssä 2.6.2010 klo 9.05 - 10.00)

Kansanjoukot, tulkaa minun luokseni, niin minä opetan teitä.
Minä nousen vuorelle ja te tulette minun tyköni kuin viattomat opetuslapset.

Autuaita ovat kaikki he, jotka eivät omista mitään.
Autuaita ovat kaikki köyhät sillä tämä maanpäällinen taivasten valtakunta on oleva heidän.

Kuulkaa minua te eksyneet kun minä sanon, annan teille lohdutuksen. Sanon teille vanhurskaille, teille hiljaisille, te olette autuaita ja annan teille äänen, teitä kuullaan. Kuulkaa kun minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa.

Jos kommunismi lyö sinua oikealle poskelle, käännä vasenkin poskesi.
Jos valtio tai puoluesihteerin sukulainen yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin.
Muuten hän tappaa sinut ja ottaa paidan ja viitan joka tapauksessa.

Sanon teille: Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta.
Sillä jos ette tee niin, ette saa viirejä, mitaleita, kunniakirjoja ja pinssejä vaan joudutte Siperiaan.

Kommunismi muistuttaa kutkuttavalla tavalla jotakin muutakin ismiä.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 31.3.2010 klo 9.05-10.00)

Kumpi sinä olet? Toisaalta: tärkeämpää on se, minkä ryhmän määritelmien mukaan ihminen elää. Jos kysyy homoseksuaaleilta, he saattaisivat ajatella, että heterot
ovat epäonnistuneita ihmisiä, heteroparat. Jos asiaa tiedustelee
muslimilta, hän saattaisi olla sitä mieltä, että vääräuskoiset ovat
epäonnistuneita ihmisiä.

Jos kysyisin samaa asiaa kohta viisivuotiaalta lapseltani, hän saattaisi olla sitä mieltä, että aikuiset ovat epäonnistuneita ihmisiä. Me olemme kaikki jollakin tavalla epäonnistuneita ihmisiä, valuvikaisia. Helpottavaa on kuitenkin tietää, että nämä asiat vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen: perimä ja ympäristö.

Ainoastaan 40 % onnellisuudentunteestamme johtuu omista valinnoistamme. Minusta se on aika paljon. Siksi ajattelin tehdä itseni onnelliseksi ja mennä ostamaan uuden
– tai kaksi – puseroa. Sillä tavalla minä vaikutan omaan onnellisuuteeni,
aktiivisella tasolla.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 17.3.2010 klo 9.05 - 10.00)

Naisen elämä on kummallista. Kaikki pyrkivät ohjailemaan sitä syntymästä
alkaen. Jonkun mielestä tyttö ei saa olla tyttömäinen. Toinen on sitä
mieltä, että naisen nimenomaan pitää olla tyttömäinen. Välillä tuntuu
siltä, että tytöksi syntyminen tarkoittaa, ettei tytöllä ole oikeutta
kasvaa sellaiseksi kuin on.

Tytöllä on velvollisuus kasvaa sellaiseksi tytöksi, joka yhteiskunnan
mielestä on oikeanlainen tyttö. Lähtökohta on suurin piirtein se, että
tyttöys on jotenkin huonoa. Feministien mielestä tyttöys ei saa näkyä,
koska tyttöys tarkoittaa alistettua. Minusta on aika inhottavaa, kun
syntymähetkellä ihminen määritellään alistetuksi vain sen takia, että
sattuu olemaan tyttö.

Tyttöihin ja naisiin liittyy liuta tabuja: seksi, himo, väkivalta,
alkoholismi, kuukautiset, keskenmeno, kauneusleikkaus, rintojen suurennus,
vagina. Näitä tabuja on vaikea rikkoa. Vaikuttaa siltä, että olemme kuitenkin menossa oikeaan suuntaan.

Salarakkaana tunnetuksi tullut Martina Aitolehti on ollut rikkomassa yhtä
suurinta naisiin liittyvää tabua: aborttia. Abortti liittyy tabuista
suurimpaan: äitiyteen. Vaikka abortti on hyväksytty ja sallittu, siitä
puhuminen on vielä suuri tabu.

Martina Aitolehti on kertonut avoimesti valinneensa abortin useammin kuin
kerran. Ja kuulkaas: minä ihailen häntä sen takia. Aitolehden kaltaisten rohkeiden naisten/äitien takia tabut pikkuhiljaa karisevat.

Koska, onhan meidän naisten myönnettävä tämä: kukaan muu ei ylläpidä
naisten tabuja niin tiukasti kuin naiset.

Ja jos minä saisin päättää, päättäisin, että huomisesta lehtien otsikoissa lukisi: kaikki sodat ovat maailmasta loppuneet.

Suomeen valitaan kohta uusi arkkipiispa. Finaalitaisteluun ovat päässeet Kari Mäkinen, Turun arkkihiippakunnan piispa, ja Miikka Ruokanen, Helsingin Yliopiston dogmatiikan professori. Mäkinen vastasi erään lehden kyselyssä (HS Nyt-liite, no. 8/2010), että sota on aina väärin. Miikka Ruokanen vastasi, että kristillinen kirkko on varhaisista ajoista lähtien opettanut niin sanotun oikeutetun sodan ideaa. Sota on oikeutettu, kun kyse on puolustussodasta ilmiselvää hyökkääjää vastaan.

Uskonnottomana ihmisenä minua ei pitäisi arkkipiispavaalit hetkauttaa suuntaan tai toiseen – mutta kyllä tuollainen vastaus sai minut toivomaan, että ainakaan Ruokanen ei pääsisi arkkipiispaksi. Oikeutettu sota on eräänlaista venkoilua, jonka avulla yritetään selitellä paha asia parhain päin. Minun mielestäni vetoaminen oikeutettuun sotaan on sama asia kuin se, että murhaaja selittelee tekoaan aloittamalla lauseen sanoilla ”mutku…”

Entäs miten meidän pitäisi suhtautua siihen vastapuoleen, jota kohtaan aloitetaan oikeutettu sota? Jos tämä puolustautuu, kumpi on enemmän syyllinen? Se, joka aloitti sodan vai se joka puolustautuu? Koska oikeutettu sotahan sisältää myös ajatuksen siitä, että kaikilla on oikeus puolustautua?

Minusta toinen hyvä uutinen olisi se, että ministeri Sirkka-Liisa Anttila ottaisi ja eroaisi, koska hänen aikanaan on tullut esiin niin paljon eläinten kaltoin kohtelua. Se, ettei Anttila itse ole osallistunut eläinrääkkäykseen, ei mielestäni ole riittävä peruste jatkaa ministerinä. Kyse on vastuusta.
Olen sitä mieltä, että ministerin vaihtaminen muuttaisi asioita. Jos myötämielinen ministeri vaihdetaan ministeriin, jolla on tiukempi linja eläinrääkkäystapausten suhteen, on se selvää, että tilanne kentälläkin muuttuisi. Tuotantoeläinten kasvattajat tietäisivät, että uusi ministeri ei suostu katsomaan eläinten kaltoin kohtelua sormiensa lomitse.

Hyvä uutinen olisi myös se, että maailmassa ei enää ole köyhyyttä. Ja sekin, että ketään ei enää kiduteta missään, olisi hyvä uutinen. Mutta näitä hyviä uutisia tuskin saamme kuulla. Valitettavasti.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 3.3.2010 klo 9.05 - 10.00.)

Mitä sinulle tulee mieleen sanasta Afrikka? Köyhyyttä? Sotaa? HIV/Aids? Nälänhätä? Aika moni asia, joka ensimmäisenä juolahtaa mieleen on huono asia. Harvemmin ajattelemme timantteja, kultaa, kallisarvoisia mineraaleja, hyviä viljelysmaita…
Afrikka on siitä kiehtova manner, että sieltä löytyy noita kaikkia edellä
mainittuja asioita. Usein kuulee myös sanottavan, että rikkaat maat
kuppaavat köyhää Afrikkaa. Yhtä usein kuulee sanottavan, että afrikkalaiset
eivät kerta kaikkiaan kykene hallitsemaan maitaan, saati sitten
mannertaan.

Jos ihan rehellisiä ollaan, on myönnettävä, että Afrikalla menee kurjasti.
Kolmessakymmenessä vuodessa muutosta on tapahtunut – mutta ei välttämättä
parempaan suuntaan. Mikä siinä Afrikassa nyt mättää, kun maailman toiseksi
suurin manner, jolla on rikkaat luonnonvarat, ei saa itseään nostettua
surkeudesta?

Afrikassa riittää paljon hyvää ja paljon huonoa. Mutta aivan yhtä paljon
siellä on kummallisuuksia. Kuten vaikkapa se, että Kongo vuokraa valtavasti
viljelysmaata Etelä-Afrikalle. Vuokraa, vaikka joidenkin arvoiden mukaan
80 % kongolaisista elää 30 sentillä päivässä.

Yrittelijäisyyskään ei Afrikassa aina lyö leiville. Ja jos sattuisi
lyömään, voi olla, että joku tulee ja omii menestyvän yrityksen itselleen –
tuosta noin vaan. Omistusoikeuden suoja on joissakin Afrikan maissa
luvattoman huono.

Niinpä. Kenen syy se on että Afrikkaan on syydetty apurahoja kymmenien
vuosien ajan – ilman suuriakaan näkyviä tuloksia? Onko vika
afrikkalaisissa – vai onko vika siirtomaa-ajan valloittajissa?

(YLE Radio 1 keskiviikkona 24.2.2010 klo 9.05 - 10.00)

Koulussa kiusattu joutuu yleensä olemaan se, joka vaihtaa koulua. Kiusaaja saa jäädä hovinsa keskelle nauttimaan suosiostaan. Kiusatun lapsen vanhemmat eivät jaksa katsoa lapsensa kärsimystä, vaan ratkaisevat ongelman vaihtamalla lapsen koulua. Miksi opettajat ja muu kouluhenkilökunta on niin hampaatonta ja saamatonta, että kiusattu joutuu luopumaan – ja kiusaaja voittaa?

Aikuiset – eli opettajat - käpälöivät lapsia koulussa. Näin kertoo tuore tutkimus. Miksi lapsen koskemattomuus on niin vaikea asia ymmärtää ja hyväksyä? Minkälaiset hoksottimet on sellaisella aikuisella joka väittää, että 11-vuotias tyttö pukeutuu seksikkäästi, jos tyttö käyttää napapaitaa ja kittanoita housuja? Minkälainen ihminen on ihminen, joka edes kykenee näkemään seksiä niin nuoressa tytössä?

Me kysymme lapsilta, onko opettaja koskettanut heitä seksuaalisella tavalla. Kun lapsi vastaa ”kyllä”, silloin aikuiset parkuvat yhteen ääneen: ”Väärä vastaus! Ei se niin ole!” Miksi me edes vaivaudumme kysymään lapsilta, jos meitä ei kiinnosta kuulla heidän vastauksiaan? Jos me emme usko lapsia? Sehän on silkkaa rahan ja ajan tuhlausta.

Aikuinen ei tajua lapsen maailmasta tuon taivaallista – paitsi sen, minkä aikuinen haluaa ymmärtää: lapsen elämä on silkkaa auvoa ja ruusuilla tanssimista.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 17.2.2010 klo 9.05 - 10.00)

Ahma juoksee kantavalla lumihangella.

Kovaksi pakkautunut lumihanki tärisee selvästi suurten tassujen alla ja korviin kantautuu epämiellyttävää mörinää. Ääntä, jota ahma on aina vaistomaisesti yrittänyt välttää.

Jonkin eläimellisen ja kaukaisen vaistonsa ansiosta ahmanaaras tietää, ettei ääni tarkoita hyvää. Ahmanaaras nopeuttaa etenemistään, poispäin äänestä, kauemmaksi, turvaan.

Mutta ääni liikkuu nopeasti.

Ahma juoksee jo parinkymmenen kilometrin tuntinopeutta, mutta takaa tuleva ääni etenee paljon, paljon nopeammin – viittäkymppiä, kuuttakymppiä kohta kahdeksaakymppiä.

Nyt ahmanaaras erottaa kolmen ihmisen huudot.

Huutavat toisilleen, antavat ohjeita.

”Kierrä sinä se sieltä vasemmalta, minä kierrän oikealta.”

Kolmas äänistä huutaa pysyttelevänsä aivan ahman kannoilla, melkein takajaloissa kiinni.

Nopeasti ja varmasti äänet lähestyvät hangella henkensä edestä juoksevaa ahmaa.

Ahma ei ehdi nähdä eikä tajuta mitään, kun moottorikelkka ajaa sen ylitse.
Kipu ja tuska iskevät ahmanaaraaseen kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Hartiat ovat kuin tulessa, kun kolmesataa kiloa painava moottorikelkka jyrää kymmenen kiloa painavan ahmanaaraan alleen.

Kipu jyskyttää hartioissa, mutta nyt ahmanaaraalla herää suojeluvaisto.

Pennut.

Hänen on päästävä suojelemaan pentujaan, jotka ovat yksin pesässään.

Samalla ahmanaaras tuntee miten toinen, kolmesataakiloinen moottorikelkka jysähtää uudelleen sen kylkeen.

Kipu ja pelko sumentavat ahmanaaraan aivot, eikä pieni eläin voi ymmärtää mistä on kyse. Myös kolmas moottorikelkkailija saa osansa jahdin nautinnosta. Kuski kaasuttaa ahman päälle ja jyrää sen kelkkansa alle.

Ahmanaaras ei jaksa enää pitkään.

Moottorikelkkailijat seuraavat kelkoillaan ahmaa vielä muutamia satoja metrejä, kunnes ahmanaaras asettuu pienen puun alle kuolemaan.

Ketkä ajoivat ahmanaaran ylitse moneen kertaa?

Milla-suden tarina ajoittuu vuodelle 2003. Silloin Pyhäjoen rannasta löytyi kaksi sutta kuolleena. Toinen susista oli Milla ja toinen oli sen puoliso.

Kummankin suden ympärille oli kiedottu sinistä nailonköyttä ja susien etujaloissa oli valkoista vetoliinaa.

Ja kuulkaahan nyt: kuka uskoo että Milla ja sen puoliso tapettiin luvan kanssa? Sudet murhattiin, julmasti ja raa’asti – ja sitten ne heitettiin veteen, jotta tappajien jäljet peittyisivät. Muistoksi julmista ihmisistä jäi vain sininen nailonköysi ja valkoinen vetoliina.

Poronhoitoalueella taitaa olla jotakin todella, todella pahasti pielessä.

YLE Radio 1 keskiviikkona 10.2.2010 klo 9.05 - 10.00.

Mutta mitä se armo on? Onko se jumalan armoa, siis sellaista jonka mukaan
muka ylevämpi olento suostuu olemaan armollinen meitä pienenmpiarvoisia
kohtaan? Koska jumalan armo haiskahtaa sääliltä: ”Noh, mä armahdan teidät
vain siksi kun olette tuollaisia vajavaisia olentoja.”

Samaa me teemme, kun hymyilemme maireasti vammaiselle ja annamme ymmärtää,
että me olemme niin fiksuja ihmisiä, että ”en vieroksu vammaisia” ja ”voin
puhua sinulle ihan kuin olist kuka hyvänsä” ja ”onhan vammaisillakin
oikeus seksielämään” ja niin poispäin. Kunhan et sitten vaivaa meitä ihan
joka päivä. Tai viikkokkaan. Etkä varsinkaan juhlapyhinä.

Vai onko armo sitä, että antaa toisen ihmisen polkea itseään, vuodesta
toiseen – ja aina antaa anteeksi? Onko se armoa, että rypee itsesäälissä ja
huijaa itseään kylpemällä lohduttavassa omanarvontunteessa – ajatellen,
että ”vitsi, mää oon sit hyvä ihminen kun osaan, kykenen, jaksan ja haluan
antaa anteeksi”?

Ja kuka sen armon nyt sitten määrittelee? Koska armo ei todellakaan ole sama asia kaikkialla maailmassa. Ja onko armo anteeksi antamista? Kuinka monta kertaa pitää antaa anteeksi - siis samasta teosta? Onko armon määrä rajallinen?
Jos armo on rajallinen, missä se raja kulkee?

Kun puhumme armosta, luulemme puhuvamme jostakin kauniista.
Todellisuudeessa armo on ankara ja julma – koska se vaatii aina
toteutuakseen ensin tuomion.

Ilman tuomiota ei ole armoa.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 3.2.2010 klo 9.05 - 10.00)

Todennäköisesti ei, ainakaan rahallisesti ajatellen. Mutta, jos unohdetaan rahat ja katsotaan kielitilannetta tunnetasolla. Sehän on se taso, jolla liikutaan silloin kun pakkoruotsista keskustellaan. Suomenruotsalaiset eivät juuri tahdo keskustella asiasta rahanäkökulmasta, koska silloin he jäävät auttamatta alakynteen. Pakkoruotsi maksaa.

Sen takia pakkoruotsi verhotaan tunteellisuuden ja hempeyden viittoihin, niiden avulla vedotaan ihmisen parhaimpaan, ihmisen pehmeään sisustaan, sydämeen.

Tottahan toki pakkoruotsi on paikallaan jo pelkästään sen takia että Suomi kuuluu Pohjoismaihin. Pohjoismaisessa kanssakäymisessä ruotsinkieli on erittäin tarpeellinen, jos ei peräti pakollinen. Jos suomalainen osaa ruotsinkieltä, silloin suomalainen voi keskustella muiden pohjoismaalaisten kanssa ruotsiksi.
Ja sehän on – kuten aina välillä kuulemme tuolta Österbottenin suunnasta – parasta mitä ihminen voi tehdä: puhua ruotsia muiden pohjoismaalaisten kanssa.

Niin, paitsi ei islantilaisten kanssa, koska islantilaiset puhuvat islantia.
Kukakohan vaatii islantilaisia puhumaan ruotsia? Ja haluavatko islantilaisetkin oppia puhumaan ruotsia, jotta voivat sitten keskustella ruotsiksi aina kun tapaavat jonkun toisen pohjoismaalaisen? Eikä se ruotsin puhuminen juuri onnistu tanskalaistenkaan kanssa. Tanskalainen nimittäin saattaa ymmärtää ruotsia puhuvaa ruotsalaista, mutta toisinpäin se homma ei enää kovin hyvin toimikaan.
Kuka vaatii tanskalaisia oppimaan ruotsia – noin pohjoismaalaisen yhteishengen mukaisesti?

Pakkoruotsin saa ja voi kyseenalaistaa. Nyt on vain kyse siitä, pitäisikö se todella kyseenalaistaa? Ihan aikuisten oikeastikin?

(YLE Radio 1 keskiviikkona 27.1.2010 klo 9.05 - 10.00.)