Kirsi Virtanen ottaa kantaa autoiluun. Autoista on tullut statussymboleita, joiden myyntiä taitavat markkinamiehet ja -naiset vauhdittavat. Siinä sivussa tuntuu kuitenkin unohtuneen yksi asia - se mihin autolla ajaminen alunperin tähtäsi.

YLE Radio 1 keskiviikkona 4.11.2009 klo 9.05 -10.00.

Mitä mieltä olet autoilusta?

Sellaisen perustaminen ei luultavasti ole mitenkään erityisen hankalaa.
Uskonnon kanssa kun ei tarvitse olla millään tavalla tiukkapipo. Itse asiassa mitä hullumpia asioita lupaa ja vaatii, sitä paremmin homma näyttää uppoavan tavalliseen kansaan.

Uskonnon sisällön suhteen ei tarvitse myöskään olla kovin johdonmukainen.
Tai älykäs. Tämä on mielestäni yksi uskonnon kauneimpia paradokseja.
Kaikissa uskonnoissa väitetään naama peruslukemilla aivan puutaheinää ja sitten vielä syötetään kansalle pajunköyttä siitä, että ihan oikeasti tässä nyt puhutaan fiksuja. Luvataan paratiisia ja helvettiä sen mukaan mitä halutaan saavuttaa – ja kaiken tällaisen hölynpölyn jälkeen vaaditaan vielä suureen ääneen että meihin on nyt kuulkaas suhtauduttava arvokkaasti ja vakavasti koska me olemme oikealla asialla. Me uskomme.

Juuri tämän takia en usko, että uuden uskonnon kehittäminen voi vaatia kovinkaan paljon älliä – mutta sitä enemmän mielikuvitusta - ja ehdottomasti alistamisen- ja vallanhalua. Ja valtavasti kanttia saarnata kaikkea puppua mitä sylki suuhun tuo ja vielä vaatia ihmisiä suhtautumaan siihen vakavissaan. Uuden uskonnon jumalaksi voi kehitellä mitä tahansa koska jumalan olemassaoloa ei tarvitse todistaa.
Mutta uudenkin uskonnon jumalan pitää olla kaikkivaltias ja kaikkitietävä, muutoin se ei ole uskottava. Vaikka minä olen kyllä aina ihmetellyt sitä miksi jumala haluaa tietää aivan kaiken?

Onko se jumalalle todella niin merkityksellistä, siis se, että jumala tietää milloin minulla on häiritsevää valkovuotoa tai mitä ruoka-aineita naapurini jääkaapissa on?

Tyytyväisyys ei kuulu päivän hyveisiin. Ja se aiheuttaa meissä aivan
käsittämättömät määrät stressiä. Emme saa olla tyytyväisiä, koska
kaikkialta sanotaan, ettei sellaiseen tunteeseen ole syitä. Töissä ei ole
hyvä olla, koska työ on uuvuttavaa, kuormittavaa, siellä kiusataan, palkka
on huono, työajat epäinhimilliset ja pomo on ilkeä.

Kotonakaan ei ole hyvä olla, koska sielläkin pitää suorittaa, pitää olla
hyvin sisustettu koti, trendikästä ruokaa, lapsilla kunnon harrastukset ja
aikuistenkin pitää osallistua vähintään kahdelle kehittävälle
kansalaisopiston kurssille viikossa.

Me tulkitsemme omaa elämäämme sellaisten merkkien ja sääntöjen mukaan,
joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä oikean elämän kanssa. Vertaamme
kotiamme sisustuslehtien kansikuviin – ja petymme. Vertaamme ulkonäköämme
malli-ihmisiin – ja petymme. Vertaamme työmenestystämme talouslehdissä
esiteltyjen yritysjohtajien uraan – ja petymme.

Kulutamme aikamme valittamalla kaikesta, josta meillä on syytä
valittaa, ja josta meille annetaan syytä valittaa. Ja ideahan on siinä, että
kaikesta on syytä valittaa, mikään ei ole hyvin, eikä varsinkaan mikään ei
ole niin hyvin kuin ennen vanhaa, eikä missään nimessä mikään ole niin hyvin
kuin, ööö, kuin vaikkapa afrikkalaisella paimenella.

Länsimainen elämäntapa on kovassa vastatuulessa. Mitään ei voi tehdä ilman
huonoa omaatuntoa, joka se vuorostaan aiheuttaa stressiä. Ja sen seurauksena nostamme – stressintappajiksi – jalustalle afrikkalaisia paimenia ja tiibetiläisiä munkkeja.

Meillä on täällä suomessa ja länsimaissa valtavan hyvät oltavat. Mutta me
häpeämme sitä ja siksi olemme kehittäneet itsellemme verkoston, joka koko
ajan tuottaa meille tutkittua tietoa siitä, että oikeastihan meidän
elämämme on aivan kamalaa. Sillä tavalla saamme hiljennettyä omatuntomme
ja saamme myös syyn kerjätä sääliä: meillä on niin hektinen elämä, että
vahvatkin sortuvat elon tiellä. Voi, voi.

Jos tunnustaisimme, että meillä on kissanpäivät ja homma on
hanskassa, silloin saattaisimme oikeastikin joutua sen eteen, että meidän
olisi pakko auttaa sitä afrikkalaista paimenta ja tiibetiläistä munkkia.
Mutta niin kauan kun meillä on stressiä ja hallitsemattomia paineita ja
epäinhimillistä kiirettä, niin kauan me voimme surkutella omaa
itseämme ja nostaa sen paimentolaisen, beduiinin ja munkin jalustalle.
Sellaisia jotka ovat jalustalla, sellaisia ei tarvitse auttaa – eihän?

Naiset tuntuvat – minä myös, myönnän - elävän siinä harhaluulossa, että mies ei ole se alkuperäinen tuote, vaan prototyyppi. Ja, että nainen olisi sitten se huippuunsa kehitetty valioyksilö. Näinhän ei suinkaan ole. Historiakin sen todistaa.

Miehet ovat paljon kykenevämpiä kuin naiset. Minä en usko, että naisilla on yhtä paljon kunnianhimoa kuin miehillä. Minä luulen, että naiset ovat valmiita tyytymään osaansa. Menisin jopa niin pitkälle, että sanoisin naisten mielellään valehtelevan itselleen ja sulkevan silmänsä tosiasioilta. Me tyydymme vähään ja buusteroimme sitten tuota vähää aivan kuin se olisi jotenkin ainutlaatuista.

Kuinka ylpeitä me olemmekaan jaksaneet olla siitä, että joissakin maissa on ollut – ja on – naispuolinen presidentti. Kukkoilemme sillä tiedolla, että Irlanti, Islanti ja Suomi ovat maita, joissa on ollut naispresidentti. Me naiset suhtaudumme tähän tietoon niin kuin se olisi jotenkin aivan käsittämättömän upeaa.
No niin. Katsotaanpas nyt sitten mistä tässä tarkkaan ottaen on kyse. Lähestytään kysymystä maiden asukaslukujen kautta:

Suomi: 5,3 miljoonaa ihmistä.
Irlanti: 4,4 miljoonaa asukasta.
Islanti: 320 000 asukasta.

Pelkästään Suur-Pariisin alueella asuu 12 miljoonaa ihmistä. Sinne siis mahtuisi jokainen suomalainen, islantilainen ja irlantilainen – ja vielä jäisi tilaa parille miljoonalle pariisilaisellekin. Kaliforniassa elelee 36 miljoonaa henkeä. Siis pelkästään yhdessä osavaltiossa on yli kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin mitä niissä kolmessa naispresidenttien johtamassa maassa on yhteensä.

Hei come on siskot! Kannattaako tuollaisella saavutuksella oikeasti ylpeillä?
Naisten johtamien valtioiden merkitys kansainvälisesti on yksi kärpäsenpipana jos vertaa siihen, mitä miehet johtavat. Ja sori nyt vaan naiset, kehityspsykologien mukaan miesten aivot ymmärtävät järjestelmiä paremmin kuin naisten aivot.
Ei siis ole mikään ihme, että miehet ovat johtamassa sellaisia yrityksiä ja maita joiden toimivuus ennen kaikkea perustuu siihen, että järjestelmä toimii. Kyllä se luomakunnan kruunu taitaa sittenkin olla mies - onhan miehillä suuremmat aivotkin.

Lihavuus on päivän kirosana. Minusta me taas olemme velkaa lihaville. Meidän pitäisi olla kiitollisia siitä että maassamme, maailmassa, kaikkialla kuljeksii ihmisiä, jotka ovat aiheuttaneen oman tautinsa ja jotka tarvitsevat siihen kaikenkirjavaa lääkitystä joka päivä. Mitä enemmän tällaisia ihmisiä on, sitä parempi juttu meille niin sanotusti normaalipainoisille. Tai laihoille.

Lihavilla ja heidän partnereillaan on nykyään yhtä vaikeaa tulla kaapista
kuin mitä homoseksuaaleilla on. Tai itse asiassa taitaakin olla niin, että
homolle ja lesboille satelee enemmän ymmärrystä ja kannustusta kuin
lihaville. Minä olen valmis olemaan sitä mieltä, että homoseksuaalin on helpompi
myöntää omat taipumuksensa kuin lihavaa rakastavan ihmisen on.

Homoseksuaalithan ovat kivoja ja luovia ja rohkeita ja huumorintajuisia ja
itseironisia – näin olemme oppineet televisio-ohjelmista. Lihavat ovat
vaan yhteiskunnan varoilla kärvisteleviä ihmisihrakasoja, joiden kaikki
tarpeet imevät meidän muitten verovaroja. Joita siis voisi käyttää, vaikka
vanhustenhuoltoon. Tai johonkin. Ja lisäksi he – homot siis - kykenevät rakastamaan toista ihmistä sinä missä kuka hyvänsä heterokin. Ja lapsiasiakin alkaa pikkuhiljaa olla kunnossa ja kohta homot integroituvat heteroyhteiskuntaan kuin vettä vain.

Homous ja lesbous ja transseksuaalisuus ja ennen pannassa olleet asiat
ovat muuttuneet hyväksytyiksi. Toista se on lihavan ihmisen kohdalla. Ajatelkaa hoikkaa poikaa, joka rahtaa kotiin elämänsä rakkauden – parikymppisen tytöntyllerön joka painaa 120 kiloa.

Aiheesta lisää YLE Radio 1:ssä keskiviikkona 7.10. klo 9.05 - 10.00.

Siksi on hyvä, että edes jossakin päin maailmaa on olemassa kriisipesäkkeitä, joihin voimme lähettää tyttäriämme ja poikiamme.

Edellinen suuri sota esitetään meille hyvänä sotana. Niinhän kouluissa tehdään. Kerrotaan että uhraus oli kaiken arvoinen, koska Hitler saatiin pois maailmankartalta. Ja kas kummaa, toinen maailmansota onkin yhtäkkiä hyvä asia. Me katsomme sodista kertovia sankarielokuvia, joissa neuvokkaat ja rohkeat miehet selviävät epäinhimillisistä oloista olemalla äärimmäisiä sankareita. Lapsemme eivät siis osaa pelätä sotaa, vaan suhtautuvat sotaan ihannoiden – sotahan on se ultimate tapahtuma. Siksi juuri minusta on suorastaan hyvä, että maailmassa on sotia. Sellaisia sotia, joihin meidänkin lapsemme voivat osallistua. Se saattaa osaltaan taata sen, että kumminkin muistamme, ettei sodassa ole mitään hyvää.
Ja ehkä sen ansiosta vältymme ihan omalta sodalta.

Sota on tappamista ja manipulointia pahimmillaan. Sankariäiti on eräs julmimmista manipulointikeinoista. Sankariäitihän on nainen, äiti, jonka poika on kuollut sodassa. Sankariäitihommelissa on kyse naisten – äitien – joukkovedätyksestä.
Kuka äiti antaisi lapsensa vapaaehtoisesti sotaan, siis ilman vastinetta?
No, enpä usko, että kukaan.

Siksi onkin kehitetty tällainen sankariäitimyytti. Sen avulla rintamalla kuolleiden lasten äideistä tehdään sankareita. Vaikka minun silmissäni nuo äidit eivät millään mittapuulla kyllä mitään sankareita olleet, kuolleiden lasten surullisia äitejä vain. Kysynkin: Missä kohtaa tuossa piilee se äidin sankaruusosuus?

Eikös naisen ja äidin sankaruus asu siinä, että suojelee lastaan loppuun ja viimeiseen saakka? Eihän äidin sankaruus voi tulla siitä, että antaa oman lapsensa pelinappulaksi, jota kenraalit ja majurit surutta siirtelevät? Ja sitten kun lapsi kuolee, äidistä leivotaan sankari. Ja julminta koko asiassa on tietenkin se, että sankariäidiksi pääsee vain ja ainoastaan jos omalapsi kuolee sodassa. Jos lapsi elää porskuttaa ja tappaa ihmisiä rintamalla, äidillä ei ole mitään asiaa ruveta sankariäidiksi. Kuka sellaiseksi sankariäidiksi haluaa?

Jostain syystä johtavat feministit haluavat problematisoida naisen olemuksen.
Parisuhdeväkivalta on ollut hyvä lyömäase, jonka avulla naiset on muokattu uhreiksi ja miehet paskiaisiksi. Minua alkaa jo hieman kyllästyttää tuo sama jankutus.

Ei tietenkään ole hyvä että naisia – tai ketään ylipäätään – lyödään, mutta hei femakot, eikös teistä itsestännekin ala jo pikkuhiljaa tuntua siltä, että te ratsastatte naisten kärsimyksillä vain sen takia että voitte? Suljette silmänne ja korvanne siltä tosiasialta, että naisetkin lyövät miehiään – ja äidit taas lyövät lapsiaan enemmän kuin isät. Naisten väkivaltaisuus ei feministejä kiinnosta, koska on tietenkin paljon, paljon marttyyrisempää jos värjää itsensä miesten hakkaamien naisten verellä. Se on tehokas keino kerjätä sääliä ja herättää miesvihaa.

Välillä vaikuttaa siltä että feministit tutkivat silmät innostuksesta kiiluen naisten pahoinpitelylukuja aivan kuin ne olisivat heille jonkinlainen uusi raamattu, josta he omalla kieroutuneella tavallaan etsivät suurennuslasilla oikeutusta omalle miesvihalleen. Kummallista ja avutonta, eikös vain? Se, miten feministit ovat kehdanneet käyttää hyväkseen naisten ahdinkoa omien, itsekkäitten ja poliittisten päämäärien ajamiseksi.

Suomesta puuttuu tietoa, mutta oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan kansainvälinen tutkimustieto miehiin kohdistuneesta parisuhde- ja perheväkivallasta on viime vuosina lisääntynyt. Sen perusteella tiedetään, että myös miehiin kohdistuu merkittävässä määrin väkivaltaa puolisoidensa taholta.

Meillä miesten parisuhteessa kohtaama väkivalta ei kuitenkaan ole saanut suurta huomiota. Maamme on pullollansa sellaisia naisia, jotka tekevät kaikkensa vaientaakseen asian tämän puolen. Sehän veisi naisilta kaikkein parhaimman valttikortin: marttyyriuden.

Naisen uhriasema on feministeille kultaakin kalliimpi. Jos nainen ei saa olla uhri, silloinhan nainen joutuisi ottamaan vastuuta omista teoistaan. Mies ei saa olla uhri koska uhrin asema on varattu naiselle. Poikaa, jota kiusataan koulussa, ei pidetä uhrina, vaan pojalle sanotaan, että kestä kuin mies tai sitten anna samalla mitalla takaisin.

Koulukiusattu tyttö saa kaikkien sympatiat. Ja eikös olekin mahtava keino opettaa tytöille, etteivät pojat koskaan ikinä voi olla uhreja, se rooli kuuluu tytöille.
Mielestäni se ei kuitenkaan ole kehuttava rooli naiselle, tuo ainainen uhrin rooli.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 23.9.2009 klo 9.05 - 10.00. Radiolähetyksen jälkeen ohjelma on kuunneltavissa tämän sivun oikean palstan Radiosoitin-ikkunasta kahden kuukauden ajan radiolähetyksestä.)

Kaikki asiat eivät ole myytävissä, kaikkea ei voi ostaa.
Tällä tavalla ajattelemme vaikkapa rakkaudesta, huolenpidosta ja välittämisestä.
Ne ovat mielestämme sellaisia ominaisuuksia, joita ei saa rahalla. Ei, vaikka tarjoaisi kuinka paljon rahaa tahansa.

Mutta nythän tämä väite on lopullisesti todistettu vääräksi. Inhimillisyys ja lähimmäisenrakkaus ovat myytävissä, nyt ei tarvitse tehdä muuta kuin sopia hinnasta. Kaikki on nähtävästi kaupan - kunhan hinnasta sovitaan.

Lääninhallitusten selvityksen mukaan vanhuksia teljetään huoneisiin, sidotaan sänkyihin ja tuoleihin. Heitä ei viedä vessaan, vaan laitetaan vaippa. Ylen uutisten mukaan vanhukselle saatetaan sanoa: ”Sinullahan on vaippa - ei sinun tarvitse sinne vessaan päästä!”

Niin, minä olen tässä ihmetellyt, että kuinka paljon siitä pitäisi maksaa siitä hyvästä hoidosta.
Minkälainen on vaikkapa ystävällisen sanan käypä taksa? Sehän on sellainen, jolle me emme ole tottuneet laittamaan hintalappua – koska ainahan ihmiselle voi puhua kiltisti ja kunnioittavasti, sehän ei maksa mitään. Tai senhän ei pitäisi maksaa mitään.

Mutta nähtävästi se maksaa se kaunis sana, jos satutaan liikkumaan vanhustenhoitajien piireissä.
Vaikka olisi kuinka alipalkattu ja ylityöllistetty hyvänsä, oikeuttaako se olemaan sanallisesti pahansuopa ja hyökkäävä ja alistava? Lastentarhoissa työskentelevien tätien ja setien palkat eivät nekään ole mitenkään taivaita hipovat, mutta eivät he silti käyttäydy ala-arvoisesti lapsia kohtaan.

Miten paljon pitää vanhustenhoitajille maksaa siitä, etteivät he kiroile vanhukselle, eivät käytä töykeää kieltä tai äreää äänenpainoa? Meistä muista ihmisistä tuo nimittäin kuuluu ihan normaaliin ja kohteliaaseen käytökseen, se, ettei hauku ketään. Joten me emme tiedä mitä sellaisesta käytöksestä mahdollisesti pitäisi maksaa. Paljonko pitää pulittaa siitä, etteivät vanhustenhoitajat enää ärisisi tai kiroilisi vanhuksille? Kertokaa meille, hyvät vanhustenhoitajat. Koska meidän mielestämme ystävällinen sana ja hyväntahtoinen puhetapa ovat ilmaisia hyvien ihmisten käytöstapoja.

Mutta koska te vanhustenhoitajat jatkuvasti olette mankumassa lisää rahaa – jonka avulla te sitten lupailette parempaa hoitoa vanhuksille, niin kertokaa te nyt ihmeessä miten paljon pitää maksaa inhimillisestä kielenkäytöstä?

Jännää minun mielestäni on se, että kaikki sellainen hyvyys, jonka me muut kuvittelemme olevan ilmaista kuten kohteliaisuus ja ystävällisyys, ovatkin vanhustenhuollossa tapoja ja piirteitä joista pitäisi maksaa. Koska nuo hoitajathan omien sanojensa mukaan kohtelevat vanhuksia ala-arvoisesti siksi että heille maksetaan niin vähän.

Jospas nyt sitten vanhustenhoitajat – tai muut asiasta tietävät henkilöt – ottaisivat yhteyttä ja kertoisivat mitä nämä ennen ilmaisiksi luullut ominaisuudet maksavat. Paljonko pitää maksaa tavallisesta inhimillisyydestä ja normaalista, kohteliaasta käytöksestä?

Pohdintaa aiheesta YLE Radio 1 keskiviikkona 16.9 klo 9.05-10.00.

Huumori on ihanaa, mutta kamalan vaikeaa. Minä rakastan yli kaiken sellaista sarkastista ja kuivaa huumoria mutta valitettavasti sitä on harvoin ja liian vähän liikkeellä. Huumorinteon vaikeus näkyy kaikkein selvimmin kun yrittää katsoa tai kuunnella huumoriohjelmia. Liian usein koko huumori häviää myötähäpeän ja nolostumisen alle. Joskus ajattelen että ehkä minä en vain tajua tuota huumoria, ehkei se ole minulle suunnattua – mutta totuus taitaa kuitenkin olla sellainen että hyvän huumorin ymmärtää lähes kaikki. Paisti ne ihmiset joilla ei ole huumorintajua. Sellaisiakin on. Ja minun käy heitä sääliksi.

Huumorinkäyttö on ihmissuhdetaito siinä missä empatiakin. Ihminen joka osaa käyttää huumoria taitavasti on ihminen joka tulkitsee tilanteita ja muiden reaktioita taitavasti ja nopeasti. Huumorintajuinen ihminen koetaan usein lämpimäksi persoonaksi josta kaikki pitävät. Huumoria voidaan käyttää silloinkin kun käsillä on negatiivinen tilanne. Miellä oli koulussa psykologianopettaja, joka osasi vääntää oppilaan väärästä vastauksesta huumoria.

Minä vastasin eräällä tunnilla ääneen Pavlovin koiraa koskevaan kysymykseen. Opettaja katsoi minua suu auki ja kun hiljenin, ope sanoi innostuneena: hieno ja hyvä vastaus – mutta se oli täysin väärin. Kaikki nauroivat, minä mukaan lukien ja pieni kevennys sai väärän vastauksen näyttäytymään mukavassa ja harmittomassa valossa. Minua ei haitannut vaikka olin osoittanut tietämättömyyteni koska sen avulla olin saanut muun luokan nauramaan. Huumorilla voi siis myös pelastaa tilanteita.

Huumorinkäyttö on aina riskipeliä. Koskaan ei voi tietää miten yleisö tulee reagoimaan, varsinkaan jos ei tunne yleisöään tai ei tiedä mitä yleisö odottaa.
Me tiedämme mitä huumori on, mutta me emme osaa määritellä sitä, kuvailla sitä. Pienet lapsetkin kykenevät nimeämään kavereistaan ne joilla on huumorintajua.

Mutta huumori ei ole aina pelkästään hyvä asia, tai sitä ei nähdä sellaisena. Huumorintajuinen ihminen kykenee näkemään asioita eri valossa ja ymmärtää asioita eri tavoin kuin muut. Tämä saattaa johtaa siihen että humoristia pidetään häirikkönä joka valmis rikkomaan rajoja ja jopa tallomaan pyhiä asioita.
Huumoria pidetään aika usein kirkkaan järjenjuoksun ylimpänä muotona mutta sitä voidaan myös pitää halpamaisena helppoheikkitouhuna.

Toisinaan huumori – vaikka se olisi kuinka hyväntahtoiseksi tarkoitettua tahansa, toisinaan huumori lipsahtaa ilkeyden puolelle. Niin kävi eräällä tutulleni kun hän päätti ilahduttaa miestään aprillipilalla. Kun mies aamulla heräsi, vaimo näytti vakavaa naamaa ja sanoi: kulta, meidän on puhuttava, minulla on suhde. Kas kummaa, tämä vaimo koki yllätyksen kun tajusi, ettei hänen miehensä arvostanutkaan vaimon aprillihuumoripläjäystä, vaan suuttui.

Huumorista lisää keskiviikkona 9.9 klo 9.05-10.00 YLE Radio 1:ssä.

Kirsi Virtasen pohdintojen kohteena on nyt suomalainen politiikka. Mikä siinä mättää?

Kirsi Virtanen pohtii.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 2.9.2009 klo 9.05 - 9.58.)