Osasin arvata että kun Täällä Pohjantähden alla –sarja alkaa radiossa, osa kommenteista tulee moittimaan sitä liiallisesta kiroilemisesta. Näin on käynyt.

Mistä tämä kertoo? Siitäkö että jotkut ihmiset eivät tunne Linnan romaania ennalta ja heille tulee suurena yllätyksenä, että monien henkilöiden luonnekuvaan kuuluu voimasanoilla maustettu puhetapa? Vai siitä että kiroileminen radiossa tuntuu erilaiselta kuin kirjan lehdillä? Vai siitäkö että joukkotiedotusvälineessä käytettävän ns. hyvän puheen vaaliminen on joidenkin kuulijoiden tärkeä tehtävä?

Kirjoissahan on kiroiltu jo muinaisista ajoista. Ja kirjastot ovat täynnä kirjoja, joissa viljellään voimasanoja. On myös olemassa paljon äänikirjoja, jotka sisältävät kiroilua. Ja lisääntyvässä määrin podcasting-teoksia. Näitä ”käyttöliittymiä” ei valvota kovin huolestuneesti. Syynä lienee se, että niiden seuraaminen on yksityistä, kun taas radio julkisena välineenä tuo yksityiselle ihmiselle sisältönsä samaan aikaan kuin muillekin yksilöille. ”Minun lisäkseni tämän kuulee juuri nyt moni muukin – suojaamatonkin ihminen.”

Tuntuu tietenkin raflaavalta sanoa, että jossakin kirjassa kiroillaan. Se on kuin väittäisi, että kirjailija on jumalauta joku moukka, joka ei osaa kirjoittaa jäsennellysti. Tällaisen väittäminen on aivan eri asia kuin sanoa, että kirjassa käytetään kieltä monipuolisesti, siten että eräät kirjan henkilöt käyttävät puheessaan voimasanoja eli kiroilevat. Ja tästä jälkimmäisestähän Täällä Pohjantähden alla –sarjassa on kysymys. Ei pappilan väki kiroile eikä kiroile myöskään räätäli Halme, eivätkä naiset. Kiroilulla on siis Linnan kirjoittamassa maailmassa jokin aivan tietty funktio. Ihmisten kielenkäyttö kirjassa kuvaa heidän henkilöään, luonnettaan ja sitä sosiaalista piiriä, mihin he kuuluvat. Tietyissä tilanteissa ihminen puhuu tietyllä tavalla. Voimasanoja tarvitaan silloin kun voimaakin.

Tiedän kyllä kokemuksesta, että radiossa sanottu voimasana ponnahtaa vahvemmin esille kuin televisiossa, elokuvassa tai näyttämöllä. Visuaalinen puoli ikään kuin pehmentää puhetta. Kun radiossa on näyttelijän ilmaisukeinona vain puhe, yksittäisten sanojen painoarvo on korkea. Mutta monelle kuulijalle jo se, että kuvataan suuria vastakkainasetteluja, joissa ihmisetkin joutuvat riitaan ja epäsopuun keskenään, on jo vaikeata tai ahdistavaa. Ja tämä ahdistus puetaan sitten kirosanojen moittimiseksi.

Suomalaisen kirjallisuuden pitkään traditioon kuuluu vähäosaisen tai sorretun ihmisen kuvaus. Sillä on vankka historiallinen taustansa ja yhteytensä todellisuuteen. Näiden romaanien todellisuuskuva ei aina ole leppoisan mukava, niissä ei karteta ristiriitojen kuvausta. Ja siksi niissä voi olla jaksoja ja kohtauksia, jotka ovat repiviä ja meluisia, räävejä ja rivojakin, mutta yhtä kaikki ne ovat tunnistettavia. Lukija/kuulija tajuaa, että tämä on totta.

Kun Linnan romaania lähdettiin dramatisoimaan, todettiin, että kirjailijan kieltä ei voida ruveta siivoamaan tai editoimaan. Halusimme välittää Linnan kuvaaman maailman eli Pentinkulman ihmisineen niin raadollisena ja ristiriitaisena kuin se romaanissa on. Kuunnelmasarjan jaksothan alkavat lähestyä niitä vaiheita, joita romaanitrilogian toinen osa kuvaa, eli ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan levottomuuksia ja julmuuksia. Näissä jaksoissa ei kaikki ole leppoisaa eikä hauskaa, mutta ne kuvaavat Linnan tapaan pentinkulmalaisten yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvamista ja kärjistymistä luokkavastakohtaisuudeksi ja väkivallaksi. Mutta kun sarjassa taas mennään eteenpäin, tulemme niihin vaiheisiin teoksessa, jotka kuvaavat kansalaisyhteiskunnan syntyä ja viittaavat suoraan meidän aikaamme.

En siis lähtisi itkemään kirosanojen vuoksi, vaan kuuntelisin koko sarjan huolella ja hartaasti. Se on fiktiota, jonka totuusarvo on suuri. Linnan kieli ei ole huonoa, niin kuin joku väitti, vaan hyvää koska se luonnehtii tarinan henkilöitä todenmukaisesti ja -makuisesti. Henkilöiden kokemuksen kautta, ahdistavistakin jaksoista huolimatta, meille kuulijoille avautuu Väinö Linnan laaja panoraama 1800-luvulta tähän meidän aikaamme.

Viime aikoina on puhutuin kuunnelma, en tiedä onko kuunnelluinkin, ollut Täällä Pohjantähden alla –sarja. Mutta kannattaa muistaa, että Juha Vuorisen kirjoittama ja ohjaama podcast-kuunnelma Juoppohullun bonusraita on edelleen Yle Areenassa kuunneltavissa ja ladattavissa. Jos Pohjantähti kertoo meille omaa historiaamme ja antaa mahdollisuuden omakohtaiseen menneisyyden peilaamiseen niin Juoppohullun bonusraita kertoo siitä, millaista on nyt. Mitä ihmisten yksityiselämässä tapahtuu, mitkä vietit ja voimat ajavat häntä eteenpäin nyt kun torpparilaki on taakejäänyttä elämää. Fiktiotahan Bonusraita on, tuttua Vuorisen lennokasta menoa: seksiä ja nautintoaineita.

Fiktiota on myös Linnan Pohjantähti. Sen kosketuskohdat todellisuuteen ovat tosin erittäin hyvin tunnistettavissa. Historiallinen tapahtumaympäristö on aito. Juuri niin kuin Linna kirjoitti, olisi voinut tapahtua. Ja aivan sama Vuorisella, hänenkin tapahtumaympäristönsä ovat aitoja ja kaikki se sekoilu voisi aivan hyvin tapahtua. Ja epäilemättä tapahtuukin. Molempien sarjakuunnelmien totuusarvo on kiistaton.

Sarjoja on helppoa kuunnella, molemmissa on realistisia kohtauksia, Vuorisella tosin ehkä hiukan pitemmälle vetäistyjä kuin Linnalla! Vaikka kuunnelmilla on tällaisia yhtymäkohtia, niillä on eri yleisöt. Ja siksipä Yleisradio monien yleisöjen mediana voikin jakaa nämä kuunnelmat, ja monet muut ohjelmansa, eri teitä pitkin, jotta ne jotka juuri näistä kuunnelmista ovat kiinnostuneita, löytäisivät ne.

Pohjantähteä lähetetään kanavien ohjelmakaavioiden mukaisesti useammalla eri radiokanavalla, mutta Bonusraita on Areenassa podcastina ladattavissa. Ja molemmat sarjat on tuottanut Radioteatteri. Muistutan tämän vain siksi, että huomaisimme että radiodraamalla on suuntia usealle taholle. Samalla kun se käyttää hyväkseen pitkää perinnettään, se myös hakeutuu uuden tekniikan avaamille väylille. Ja uusi tekniikka avaa koko ajan uusia väyliä.

Kun tätä kirjoitan, on parhaillaan menossa Tampereen teatterikesä. Olin mukana tiimissä, joka teki sovituksen Aleksis Kiven näytelmästä Olviretki Schleusingenissä Tampereen teatterikesään vuonna 1969. Silloin järjestettiin teatterikesä ensimmäistä kertaa. Se oli silloin pieni, paikallisen teatterin katselmus ja markkinointitilaisuus. En enää muista teimmekö Olviretken Tampereen ylioppilasteatterin vai yliopiston teatteriopiskelijoitten nimissä.

Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin, vastailen kyselijöille Täällä Pohjantähden alla –radiodramatisointia koskeviin kysymyksiin, koska olen ollut alkuideasta asti mukana tässä romaanin sarjaksi tekemisessä.

Molemmissa tapauksissa oli kyse muokkaamisesta. Olviretki on näytelmä, mutta halusimme sovittaa sitä silti tarkoituksiimme sopivaksi. Luimme tekstiä niin, että Kivi näyttäytyi vasemmistolaisena pasifistina. (Mikä muuten saattaa pitää paikkansa.) Puhuttiinhan tekstissä mm. Hegel-pataljuunin vasemmasta flyygelilstä. Mitä se muuuta tarkoitti kuin marxilaisuutta.

Sovittaminen on siis näytelmän muuntelua: lyhentämistä, kohtausjärjestyksen muuttamista, joidenkin henkilöiden poistamista ja toisten yhdistelemistä jne., rakenteeseen puuttumista.

Täällä Pohjantähden alla on dramatisointi. Dramatisointi on myös muunnelma, mutta muusta kuin näytelmällisestä muodosta draamaksi saattamista. Ja nyt on siis tämä Linnan laaja trilogia saatettu laajaksi radiodraamaksi, 21-osaiseksi sarjaksi.

Yksi kysymyksistä, joka minulle on esitetty, on koskenut sitä, miksi sarjassa ei käytetä kertojaa, joka Linnan romaanissa, aivan ensimmäisestä lauseesta saakka on väkevä päähenkilö, eräänlainen jumala. ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi. / Suo oli autio, ---.” Tämä (kömpelöksikin haukuttu) raamatullinen alku jo sitoo lukijan ja kertojan toisiinsa. En vastaa kysymykseen dramatisoijien puolesta, sanon vain oman käsitykseni siltä pohjalta mitä alkuvaiheessa keskustelimme. Olinhan nimittäin mukana dramatisoijien Leena Landerin, Juha Seppälän ja Hannu Raittilan ensimmäisessä palaverissa minäkin.

Radion moodi eli olemistapa on kertominen. Joku puhuu radiossa ja kertoo toisille, kuulijoille, mitä hän on nähnyt, kuullut, luullut, kokenut tai saanut selville. Hän on substanssin ja radionkuuntelijan välissä, hän välittää kertomalla. Pohjantähden dramatisoinnissa haluttiin unohtaa tämä radion moodi ja tuoda kuulija suoraan tapahtumiin, tapahtumapaikoille. Niin että tarinan henkilöt ja kuulija kokevat samat asiat, niin ettei ole mitään minkä vain kuulija kuulee, mutta tarinahenkilöt eivät.

Radiodraamassa on kautta aikain käytetty paljon ja erilaisia kertojia. On kaikkitietävä universaali kertoja. On ”tulkki”, joka kertoo kuulijoille ja joka voi olla yhtä aikaa sekä roolihenkilö että kertoja. On itsekseenpuhuja. On sisäinen monologi, ajatusääni. On tarinan henkilö joka kertoo toiselle tarinan henkilölle, mutta toimii samalla kertojana kuulijallekin. Näitä riitää. Ja niitä voidaan käyttää taiten tai kömpelösti. Tiedän molempia tapauksia.

Tätä radion ominaisuutta ja radiodramatisoinnin kutyymiä vastaan toimii Pohjantähti-dramatisointi tietoisesti.

Olisiko siitä jo viisi vuotta, kun panimme Radioteatterissa käyntiin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla –romaanin dramatisointihankkeen. Nyt on alkamassa elokuu 2009 ja samalla sarja alkaa pyöriä radiossa ja jatkuu vuoden loppun asti. Kuten muistamme: 21 jaksoa.

Tämä asia on palautettava omaan mieleen, koska se mikä kuulijoille nyt alkaa, on meille asianosaisille jo ikään kuin mennyttä. Sarjan kaikki tuskaisat vaiheet oikeudenhankkimisineen, henkilörekrytointeineen, tuotantoaikataulutuksineen, yhteisen näkemyksen löytämispalavereineen, työdynamiikan pelkoineen ja toivoineen, kaikki tämä on takana. Ja pitkä monihenkilöinen kuunnelma purkissa. Se on purkissa kaikkine virheineen ja mokineenkin (jos sellaisia on). Mitään ei voi enää korjata eikä muuttaa. Nyt on vain otettava vastaan kuulijoiden reaktiot.

Minä tiedän, että sekä kirjoittajat että ohjaajat tekivät hyvää työtä, parastaan. Mutta tiedän myös, että minä olin ensimmäinen joka rajoitti roolihenkilöiden ja kohtausten määriä, musiikin käyttöä, tuotantoaikoja jne. Tämä kuunnelmasarja haluttiin tehdä, mutta siihen ei ollut olemassa mitään erillisrahoja. Se oli toteutettava Yleisradion normaalin taloudellisen tilanteen (joka aina on kireä) puitteissa. Ja se tehtiin.

Kun romaani on suurelle osalle kuulijoista tuttu, voi tietenkin odottaa että heidän mielikuvansa tapahtumista ja henkilöistä eivät vastaakaan sitä, mitä he kuulevat. Mutta tällaisia asioita tekijät eivät pelkää. he ovat toteuttaneet omaa näkemystään ja etsineet äänellistä vastinetta sille, miten he teoksen ymmärtävät. ”Äänellinen vastine”, se tarkoittaa oikeiden näyttelijä-äänien löytämistä, oikeanlaisia puherytmejä ja painotuksia, se tarkoittaa sen määrittelemistä kuinka pitkälle ns. akustisen maailman halutaan vastaavan sitä mitä me kuvittelemme historiallisten äänten olleen. Päreiden veistäminen, hevosen kengittäminen, suon raivaaminen, heinäteko, sodankäynti ym. ovat tällaista maailmaa. Lähtökohtamme oli se, että kansatieteellistä realismia emme halua noudattaa, mutta haluamme kuitenkin antaa selvän vaikutelman siitä, että tapahtumat sijoittuvat tiettyihin vaiheisiin historiassamme.

Suuren romaanin siirtäminen toiseen muotoon, draamaksi, ihmisten välisiksi suhteiksi ja toiminnaksi, on aina poistamista, luopumista. Romaani on itse oma kaikkensa. Se on totaliteetti, jolle on uskaliasta tehdä mitään. Mutta kun nyt halusimme ja saimme oikeuden tehdä, niin vaikka käytössä on 21 n. 40 minuutin mittaista jaksoa (joka on yhteensä 14 tuntia), ei romaani kuitenkaan ole siinä kokonaisuudessaan. Sarjassa on dramaattisia kohtauksia; liikuttavia, herkkiä, tunteellisia, mutta myös väkivaltaisia, riitaisia ja rivojakin. Kohtausten kautta draama kulkee. Linnalta ne kaikki ovat, mutta kannattaa muistaa että kaikki dramatisoinnit ovat tulkintoja romaanista. Ja se on tämä tulkinta, jonka me nyt luovutamme kuulijoille heidän nautittavakseen ja arvioitavakseen.

Radioteatterille tämä on ollut iso urakka, jonka eteen koko tuo yhteisö teki töitä löydettyään työn kestäessä yhteisen kielen. Kolme dramatisoijaa, kolme ohjaajaa, kolme äänisuunnittelijaa, sata näyttelijää, järjestäjä, toimihenkilöt, tuottaja. Tällä henkilöstöllä, suhteellisen pienellä itse asiassa, tämä suuri työ tehtiin.

En ole enää Radioteatterin palveluksessa, mutta tunnen silti helpotusta, että tämä suurtyö saatiin tehdyksi, ja siitä tuli vieläpä näin hieno. Siitä kiitos koko ryhmälle.

Kirjailija Kai Vakkuri esitti taannoin Radioteatterille suunnitelman sellaiseksi viihteelliseksi dekkarikuunnelmaksi, joka tapahtuisi Roomassa suomalaisturistien keskuudessa. Yksi päähenkilöistä olisi italialainen poliisi, joka osaa suomea koska on esiintynyt joskus 1950-60 –luvulla Suomessa Umberto Marcaton bändin jäsenenä. Muut henkilöt olisivat suomalaisia keski-ikäisiä ja –vertoja turisteja.

Kuunnelman aihe herätti odotuksia. Suomi ja Italia, Marcato ja 50-luku, italialaisiskelmät ja rikostarina. Miten tämä kaikki kietoutuu yhteen yhdeksi tarinaksi? Valmis käsikirjoitus ei sitten vastannutkaan niitä odotuksia, joita yhden liuskan synopsis herätti. Näin käy muuten melkein aina. Synopsista eli lyhyttä kuvausta tarinasta, juonesta ja henkilöistä, pyydetään mutta se millainen lopullinen käsikirjoitus tulee olemaan, ei tietenkään synopsiksesta selviä. Näin kävi urallani hyvin usein. Se mitä kirjoittaja tarkoittaa lyhyellä selostuksellaan ei vastaa sitä mitä tilaaja kuvittelee valmiista käsikirjoituksesta.

Nyt tuli siis käsikirjoitus, joka olikin enemmän tunnelmakuvausta Roomasta, suomalaisseurueen sisäisiä suhteita ja tietynlaisia tyypiteltyjä henkilöitä eräänlaiseen petosjuoneen kiedottuna. Yhteyksiä 50-luvun Marcatoon ei ollutkaan. Piti muuttaa suhtautumista käsikirjoitukseen, poistaa odotukset ja yrittää löytää uusi tulokulma käsikirjoitukseen.

Otin kuunnelman ohjattavakseni. Se oli muuten viimeinen vakituisena Radioteatterissa tekemäni. Käsikirjoituksen henkilögalleria toi hakematta mieleeni vanhan radioviihdesarja Kankkulan kaivolla –hupailujen tyypit ja sen näyttelemistavan, jolla tuolloiset näyttelijät niitä esittivät. Ja kun tuo Umberto Marcato oli jäänyt sananmukaisesti päähäni soimaan, päätin tehdä kuunnelman, jossa ylityypitellyt henkilöt elävät italailaisiskelmien 1950-60 –lukulaisessa maailmassa.

Päätin panna kuunnelmaan aivan tuhottomasti näitä iskelmiä ja niiden katkelmia, niin että niiden tunnelma ja Tiina Luoman taitavasti suunnittelema ja toteuttama vanhan elokuvan ja radion kuuloinen äänimaailma vetäisivät juttua. Tarina, juoni, henkilöt jäisivät sivuosaan. Korvat saisivat viettää aikaa.

Rikoin tietentahtoen erästä kuunnelman ”peruslakia” musiikin käytöstä. Nimittäin tätä: ole varovainen musiikin suhteen, koska tutut melodiat ja laulut johdattavat kuulijan musiikin tunne- ja mielikuvamaailmaan ja katkaisevat kuunnelman varsinaisen teeman ja tarinan. Koska kyse oli roomalaistunnelmista suomalaisseurueen kokemina, annoin suomalais-italaialaisen iskelmämaailman tulla pääosaan.

Eräs lehtiarvostelija pohti hiukan kuunnelmalle antamaani alaotsikkoa: ajanvietekuunnelma. Nimesin sen juuri näistä syistä ajanvietekuunnelmaksi: sen henkilö- ja äänimaailma viittaisvat nostalgiseen (ainakin joillekin kuulijoille) 1950-lukuun, siinä ”väännettiin tyyppiä” ja siinä vietiin tunnelmia eteenpäin vuorottelemalla musiikkia ja näyttelemistä.

Viihdettä kutsuttiin vanhan radion aikaan ajanvietteeksi ja viihteellisiä kuunnelmia tai vuoropuheluita hupailuiksi. Nämä termit ovat kauan sitten kadonneet. Halusin ottaa ajanvietteen takaisin käyttöön, koska se minusta antaa radion kuuntelijalle tietynlaisen odotuksen ja ohjeen vastaanottamisesta: vietä aikaasi (aivan rauhassa) ja kuuntele. Ajanvietteeksi käsitettiin kaikenlainen aikaa mukavasti viettävä ohjelma, ei vain sellainen jota nyt kutsumme viihteeksi (käsikirjoitettu tai reality).

Nythän toimitusjohtajaa myöten kuka tahansa voi tehdä omia viihdeohjelmiaan You Tubeen tai mihin tahansa verkkoon, jolloin vaikka koko jonkin päätelaitteen omistava maailma on yleisönä, miljoonat ihmiset. Jokainen voi kuvitella olevansa viihteen ammattilainen ja uskoa löytävänsä suuren yleisön omille ideoilleen. Ajanvieteohjelmien aikaan radiossa päätettiin, miten puhe ja musiikki liitettiin toisiinsa ja millä lailla parhaiten vastattiin niiden suomalaisten viihtymisen tarpeeseen, joilla oli radiovastaanotin.

Kun tänään istuin Tamminiemen taidemuseon edustalla olevalla kivestä veistetyllä penkillä, aloin yhtäkkiä katsoa penkkiä tarkemmin. Sen selkänojaan oli veistetty ihmiskasvoja. Koko penkki alkoi tuntua jotenkin tutulta. Alpo Jaakola. Jep jep. Tämän täytyy olla Jaakolan veistämä. Kiersin penkkiä ympäri ja sen selkänojan takapuolelta löytyivätkin nimikirjailimet AJ ja jokin vuosiluku, jota en painaut mieleeni.

Alpo Jaakola on minulle läheinen kuvataiteilija. Jo 60-luvulla tutustuin hänen taiteeseensa. Silloin se tuntui kiehtovalta, mutta vähän liian naiivilta eikä niin suoraan kantaaottavalta ja radikaalilta kuin olisin voinut toivoa. 1990-luvulla tutustuin Jaakolaan uudelleen äänitaiteilija Mikael Sieversin imponoimana. Hänellä oli äitinsä kautta suhde Jaakolaan. Kuulin Jaakolasta tarinoita ja aloin seurata hänen taidettaan taas uusin silmin. Hänhän oli materiaalien työstäjä. Hänelle taide tuntuu olleen kunkin materiaalin työstämistä ammattimaisesti, niin että tuo materiaali näyttää siltä mitä se on, mutta samalla kuvaa jotakin mitä se ei ole. Ja Jaakolan materiaalien määrä on lukematon. Betonista rautaan ja teräkseen, puusta sammaleeseen ja öljyväristä grafiikkaan.

Sievers oli saanut Jaakolalta kuultavaksi tämän äänittämiä yksinpuheluita. Jaakolalla oli tapana puhua kasettimankalle ajatuksiaan taiteesta, uskonnosta, elämästä ja kertoa tarinoita, antaa tajunnanvirran viedä ja laulaa lauluja. Tästä materiaalista Sievers sitten teki v. 1993 Radioteatterille kahden ja puolen tunnin mittaisen ohjelman. Hienon henkilö- ja taitelijakuvan. Tuossa ajassa kuulijanakin ehdin tutustua taitelijan ajatus- ja näkemismaailmaan. Hänelle merkitsi myös kuuleminen paljon, ja äänet. Hän oli visuaalisen lisäksi myös auditiivinen ihminen, ei kai hän muuten olisi omia puheitaan nauhoittanutkaan.

Olen nyt 2000-luvulla ollut sitten aika paljon yhteydessä loimaalaisiin kulttuurihenkilöihin. Alun perin välittäjänä tässä asiassa oli Pentti Kemppainen, legendaarinen radiomies ja nykyinen tyttöbändin manageri. Hän entisenä loimaalaisena tuki sitä ajatusta, että Loimaalle perustetaan kuunnelmayhdistys. Eikä tämän ajatuksen yhtenä taustavoimana vähiten ollut Pirkko Jaakola, Alpon sisar, omaperäinen ja -laatuinen kuunnelmakirjailija. Nyt olen sitten useita kertoja ollut tämän yhdistyksen tai kaupungin tilaisuuksissa kertomassa kuunnelmasta ja radiodraaman jalosta taidosta. Ja aina se on jotenkin kietoutunut joka Alpo tai Pirkko Jaakolan tuotannon ympärille.

Tätä kesää varten, joka on alkanut kaikenlaisia ulkotapahtumia ajatellen tavalla jota vähiten odotimme, suunnittelimme ja toteutimme ystäväni Eero Aron, Radioteatterin tuottaja-äänisuunnittelijan kanssa Alpo Jaakolan patasaspuistoon ääniteoksen ”Mitä kuuluu?” (tuotanto Yle/Radioteatteri). Idea oli minun, kun kysyin vuosi sitten ääneen patsaspuistossa, onko Loimaalla aikomus panna Jaakolan patsaita ”puhumaan”? Kaupungin kulttuurivastaava Juhani Heinonen sanoi, että tee sinä se. Minä pyysin Eeroa Aroa kumppanikseni. Ja niinpä tällä hetkellä tuossa puistossa kymmenkunta patsasta on saanut äänen. Niiden sisään kätketyt kaiuttimet eivät soita mitään Jaakolan taiteen tulkintoja, ne eivät kommentoi hänen aihemaailmaansa, ne ovat vain meidän assosiaatioitamme tuon merkittävän taiteen äärellä. Oli hauskaa tehdä teosta, jolla on suhde Jaakolan taiteeseen, mutta jolla ei kuitenkaan ole. Olemme vain halunneet, että ääniteoksemme ei olisi pahassa ristiriidassa patsaspuisteon olemuksen kanssa, mutta muuten huutaisi vapaana kuin Tarzan kutsuhuutoaan tai ääntelisi niin, että kuulija näkisi mitä me emme näe.

Ilta-Sanomissa pohdittiin äskettäin, pitäisikö Timo Koivusalon uudessa "Täällä Pohjantähden alla" -elokuvassa käyttää Elinan ja Akselin hääkohtauksessa Heikki Aaltoilan Edvin Laineen vanhaan pohjantähtiversioon säveltämää häävalssia, ”Akselin ja Elinan häävalssia”. Lehti suorastaan pyysi lukijoitaan, ohjaajan myötätoiveella, kertomaan haluavatko he uuteen elokuvaan tämän vanhan musiikin.

Koivusalo sanoi, että Linnan "Täällä Pohjantähden alla" ja Aaltoilan "Akselin ja Elinan häävalssi" ovat paitsi merkkiteoksia ja kansallisaarteita myös osa kansakunnan kollektiivista tajuntaa. Suuria sanoja hyvistä teoksista, mutta tosiasia on että Väinö Linna ei ole säveltänyt minkäänlaista valssia teoksensa Elinan ja Akselin häihin.

Romaanilla ei ole visuaalista eikä äänellistä hahmoa, se on kirjallisuutta. Kirjallisuuden ominaisuus on se, että lukija näkee ja kuulee sisäisesti. Ja näistä sisäisistä näyistä ja kuuloista voi sitten syntyä romaanin dramatisointi kuvalle ja/tai äänelle. Nykyisen interaktiivisuuden aikana kaikkea pitää kysyä yleisöltä. En ymmärrä, miksi yleisöä pitää miellyttää jo ennen kuin teos on valmis. Tai tietenkin asia on päivänselvä: kun tehdään enemmistön mielen mukaista saadaan enemmistö katsomoihin. Silti tämä puuha ei ole järkevää. Vaikka viihdyttävää se voi olla ja tuoda kyselyitä järjestäville lehdille lukijoita.

Radioteatterin elokuussa alkavaa 21-osaista "Täällä Pohjantähden alla" -sarjaa suunniteltaessa keskusteltiin tietysti myös musiikista. Romaanissa on paljon musiikkia. Linna oli laulu- ja musiikkimiehiä. Ja musiikkiviiteillä hän nopeasti piirtää kirjaansa kunkin tilanteen ja kohtauksen tunnemaiseman. Monenlaisia lauluja virsistä työväenlauluihin ja iskelmistä rekilauluihin romaanissa viljellään. Ja kuten tiedämme, musiikin esittäminen, säveltämisestä puhumattakaan, on radiossa kallista. Ja kun sarjassa on 21 n. 40-50 minuutin mittaista osaa, mahtuu tuohon kestoon myös paljon laulua ja musiikkia. Sen esittäminen piti ratkaista hyvällä, teoksen ja dramatisoinnin henkeen soveltuvalla tavalla, joka samalla olisi mahdollisimman ekonominen. Ja niin päädyttiin siihen, että Kellokosken VPK:n soittokunta soittaa, Järvenpään Teatteri, Narrin näyttämön nuoret ja Vuosaaren ala-asteen oppilaat esittävät laulut eikä mitään erikseen sävelletä. Ei edes valssia Akselin ja Elinan häihin. Mutta myös päädyttiin siihen, että se valssi ei ole Aaltoilan häävalssi. Kuulette sitten mikä se on.

Kun sama teos dramatisoidaan useampaan kertaan, on tietenkin houkutus käyttää yleisölle tutuiksi tulleita aineksia uudessa versiossa. Esimerkiksi "Seitsemän veljestä" on dramatisoitu moneen kertaan näyttämölle, radioon ja televisioon. Holmbergin Turun versioon sävelletyistä Chydeniuksen lauluista on tullut myös ”kollektiivista tajuntaa” ja ”merkkiteoksia”, mutta tuskin kukaan Seitsemän veljeksen ohjaaja haluaa niitä käyttää uusissa versioissaan. Kun kirjallisilla teoksilla ei ole kuvallista eikä äänellistä hahmoa, ne on joka kerta dramatisoitaessa luotava.

Linnan teos on kollektiivista alitajuntaamme. Saattaa olla, että Aaltoilan valssi on sitä myös, mutta omana itsenään. Musiikkina. Se ei ole osa Linnan romaania, se on osa Laineen elokuvaa. Eikä Laineen elokuva ole yhtä kuin Linnan romaani. Niinkuin mikään dramatisointi ei ole Linnan romaani, vaan tulkinta siitä.

"Julkinen palvelu” – termi jolla Yleisradiota määritellään. Näin tehdään Ylen ulkopuolella, mutta myös Ylen sisällä. Käytin itsekin tuota termiä sujuvasti niiden vuosien aikana, jolloin vastasin radion draamaohjelmistosta ja jolloin radion roolia ylipäänsä ja Yleisradion roolia erikseen olin mukana pohtimassa lukuisissa työryhmissä. Nyt kun en enää pariin kuukauteen ole kuulunut Ylen henkilökuntaan, huomaan että tuo termi ei ole ollenkaan paras mahdollinen.

”Julkinen” viittaa johonkin yleiseen, yhtäläiseen ja viralliseen, melkeinpä pakolliseen. ”Palvelu” ei tuo mieleen ohjelmia, eri välineitä eikä jakelualustoja. Se on jotakin, jota alentuvasti tarjotaan hiukan yksinkertaisille. Kuin kansaneläkelaitos.

Kun ”julkinen palvelu” tuo tällaisia mielleyhtymiä, ei heti tule mieleen yhteisö joka tuottaa ohjelmia televisioon, radioon, verkkoon, kuvaa, ääntä, tekstiä. Termi haluaa hukuttaa ajatuksista sellaisen välinekokonaisuuden, joka pitää meidät ajan tasalla siitä, mitä juuri nyt on meidän maailmassamme menossa, mutta samalla se tähtää olemassolon kysymyksiin niin tiedollisesti, kultturisesti kuin historiallisestikin. Se vastaa, ei vain kysymykseen mitä tapahtuu nyt ja mitä tapahtuu todella, vaan myös kysymykseen keitä me olemme ja miksi me olemme.

Ja tätä tehtävää varten on monia välineitä, useita televisiokanavia, lukuisia radiokanavia, monenlaisia verkkotarjontoja. Ei ole kysymys välineestä, joka vain odottelisi kriisiä, jotta voisi sitten toimia viranomaistiedotteiden välittäjänä.

Näinä päivinä julkista palvelua määritellään usealla eri tavalla: ohjelmien kautta, ohjelmatyyppien kautta, yleisön kautta, yhteiskunnallisten tehtävien kautta. Pitäisi löytää ohjelmat ja ohjelmatyypit, joita sitten lähetettäisiin niitä haluaville pienryhmille täyttämään tiettyä yhteiskunnallista velvoitetta. Kuten esim. uutisia saamenkielellä tai kuunnelmia yli 60-vuotiaille.

Minusta tällaisilla määrittelyillä ei koskaan saada selville, mitä julkinen palvelu on. Syntyy vain erilaisia listoja, joista sitten voidaan äänestää, mitä ohjelmia enemmistö pitää julkisena palveluna. Ei se näin mene.

Kuuntelen parhaillaan RSO:n konserttia radiosta. Päivällä kuuntelin Paavo Haavikon kuunnelman. Kumpaakaan ohjelmaa en hakeutunut kuuntelemaan, avasin radion ja se vei mukanaan. Ei mainoksen mainosta, ei narsismin täyttämää juontajaa tovereineen höpisemässä humpuukia, vaan toimitettua, harjoiteltua, osattua tarjontaa. Saan sitä mitä en ole tilannut. Joudun kokemusten ja asioiden äärelle, joista voin ymmärtää mitä sielulla tarkoitetaan.

Sanoin aina, että radio- eli audiodraama jos mikä on julkista palvelua. Se on radion synnyttämä taiteen laji. Sitä ei olisi ilman radiota, se on kehittynyt lavateatterin välittämisestä ja taltioinnista omaksi audioilmaisukseen. Ja sellaisena se nyt hakeutuu uusiin lähetys- ja vastaanottomuotoihin. Mutta ei se mitään julkista palvelua ole, vaan yhteistä suomalaista kulttuurikehitystä. Todellisuutta.

Radioteatteri teki viime syksyn ja tämän kevään aikana mm. kaksi merkittävää draamasarjaa: Juha Vuorisen 12-osaisen podcast-draaman ”Juoppohullun bonusraita” (joka on parhaillaan tarjolla) ja 21-osaisen Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” –dramatisointisarjan (joka alkaa elokuussa). Juoppohullu edustaa rablaisemaista hyvän maun karnevalisontia ja Pohjantähti historiallis-esteettistä kansallistutkiskelua.

Jos julkista palvelua on määriteltävä ohjelmien kautta, niin nämä ovat sitä.

PS. Nyt tulee ohjelma Ludwig Wittgensteinista ja Wienistä, loistavaa.

Orson Wellesin elokuva ”Pahan kosketus” alkaa yli kolmen minuutin mittaisella yhtäjaksoisella kamera-ajolla, joka näyttää sekä tapahtumaympäristön, meksikolaisen rajakaupungin liikenteineen ja ihmisineen, että päähenkilöt ja elokuvan tapahtumat liikkeellepanevan rikoksen. Yksi otos jossa kamera koko ajan kulkee, nousee ja laskee ja kääntyy. Henry Manchinin musiikki lataa illan pimeyden ja hääparin yhteisen taipaleen alkamisen jännitettä.

Äskettäin tuli radiosta viitisentoista vuotta sitten ohjaamani kuunnelma ”Herra Clayn tarina”. Se alkaa tulitikun raapaisemisella ja savun vetämisellä keuhkoihin ja ulospuhaltamisella. Sen jälkeen nainen alkaa kertoa, miten hänen suunnittelemansa tarina voisi alkaa. Puhuja on Karen Blixen ja hän keskustelee veljensä kanssa. Taustalla kuuluu radion ääni, jossa puhutaan vierasta kieltä. Näyttelijöiden kohtaus on äänitetty yhtenä otoksena studiossa, radioääni lisätty erikseen, mutta tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä elokuvan, visuaalisen välineen, pitkän kamera-ajon kanssa. Radion ”kamera-ajot” voisivat olla ns. liveäänityksiä, on location (paikan päällä joissakin todellisissa paikoissa tehtyjä) –äänityksiä.

Wellesin elokuva on mustavalkoinen rikoselokuva, jonka alku tapahtuu illalla pimeässä. Liikkuva kamera, rummuttava latinalaisjazz, Meksikosta USA:han ja kohti avioliittoa kävelevä pariskunta, jonka kulkureitin leikkaa avoauto, jonka takaluukussa tikittää aikapommi. Tämä alku ja ensimmäinen otos kertoo katsojalle vääjämättömästi elokuvan lajityypin, kovaksikeitetyn ja monimutkaisen rikostarinan. Kohtauksen kyyninen sananvaihto amerikkalaispoliisien ja päähenkilö Vargasin välillä jo kertoo kommunikoinnin tyylin.

”Herra Clayn” tarina on Markku Envallin kirjoittama kertomus, itse asiassa kuvitelma siitä, miten Karen Blixen olisi voinut luoda kertomuksensa ”Kuolematon tarina”, jossa rikas englantilaiskauppias Kiinassa haluaa saada itselleen perillisen maksamalla nuoren tytön ja merimiehen kohtaamisen ja tehdä totta tarinasta, joka puolestaan on merimiesten yleisesti satamissa kertoma legenda. Kuunnelma teema on toden ja sepitteen yhteenkietoutuvuus ja niiden ero. Kuunnelman lajityyppiä on hiukan vaikea määritellä, mutta sanotaan että se on filosofinen elämäkerrallis-kirjallinen kertomus.

Näiden kahden tarinan lajityypit esitellään alussa. Ensimmäinen kohtaus on tärkeä. En mene sanomaan, että ”Herra Clayn tarina” olisi tässä onnistunut, mutta halusin piirtää äänellisen muotokuvan Karen Blixenistä, joka oli kova tupakoimaan ja jonka ääni oli tumman matala. Saara Pakkasvirran käheä ääni oli minusta olennainen Blixenin synnyttämisessä. Taustalta kuului hiljaa, ikään kuin radiosta, Karen Blixenin oikeata tanskankielistä puhetta.

Fiktiolla ja draamallahan ei ole kovin suurta määrää eri lajityyppejä. Draamojen tarinat ja juonet ja henkilöhahmot vaihtelevat, mutta ne kuuluvat silti vain muutamaan pääluokkaan. En tiedä ovatko videovuokraamojen luokittelut draamaan, romanttiseen komediaan, komediaan, actioniin, jännitykseen, scifiin jne. oikeita, mutta omille paikoilleen hyllyihin kaikki dvd:t tuntuvat sopivan.

Alun tärkeyttä ei voi olla painottamatta. Radionkuulija, aivan samoin kuin elokuvan katselija, tekee päätelmänsä draaman lajityypistä, jopa sen aiheesta ja teemastakin, heti alun perusteella. Odotukset syntyvät hyvin nopeasti. Olisi verratonta jos näihin odotuksiin vastattaisiin. Niihin voi vastata tietenkin negatiivisestikin, yllättämällä nämä odotukset. Pääasia on kuitenkin, että alulla ja sen luomilla odotuksilla on selvä suhde myös draaman jatkossa ja sen ratkaisussa.

Alku voi siis olla täynnä tihentynyttä latinkia ja räjähdyksen odotusta, kuten ”Pahan kosketuksessa” tai pohdiskelevaa vaihtoehtojen esittämistä kuten ”Herra Clayn tarinassa”.

Kuunnelman aluista ollaa monta mieltä. Yksi sanoo, että kuunnelmaa ei saa aloittaa musiikilla, toinen että pitkät, tunnelmoivat äänikompositiot ennen varsinaista puhetta ovat piinaavia, kolmas että kuunnelman ääni-ilme ei saisi poiketa radiokanavan ns. yleissoundista. Tosiasia joka tapauksessa on, että alun perusteellahan kuulija päättää kuuntelemisensa jatkon.

Kun radioon tai televisioon tehdään sarjaa, joka kuvaa suhteellisen pitkää ajanjaksoa, sellaista jossa henkilöt varttuvat lapsista vanhuksiksi, joudutaan erilaisiin näyttelijöiden vanhentamis- ja nuorentamisongelmiin. Näyttelijähän on tietysti aina tietyn ikäinen, mutta erilaisin, näyttelijän ulkopuolisin tai näyttelijän omin tekniikoin, hän voi näytellä helposti joko itseään nuorempaa tai vanhempaa, tai jopa molempia.

Televisiossa voidaan maskeerata, puvustaa ym., näyttelijä voi gestiikallaan ja ilmeillään muuttaa todellista ikäänsä. Ja nykyisenä digiaikana voidaan virtuaalisesti muuntaa henkilöä. Mutta silti monissa televisiosarjoissa edelleen esim. vanhennetaan ihmistä näillä vanhoilla keinoilla, ja monesti se myös näkyy. Me katsojat kyllä näemme, että näyttelijän oikea ikä ei klaffaa sen kanssa mitä hän näyttelee. Me tietenkin hyväksymme tämän (ehkä pitkin hampain) ja katsomisen kulttuuriinkin kuuluu, että meidän mielestämme henkilö on vanhentunut. Harmaannetut hiukset ja rypytetty iho ovat siitä merkkejä.

Radiosarjassa on päinvastaista traditiota. Kun draaman henkilö on nuori, keski-ikäinen ja vanha, voi olla että yhdellä ja samalla äänellä ei päästä tavoiteltuun illuusioon; siihen että kuulija kokisi henkilön vanhentuvan. Ja silloin vaihdetaan näyttelijää vanhemmaksi. Mutta tämä ei ole lainkaan yksinkertaisempaa kuin tv-kuvassa yhden ja saman näyttelijän maskeeraaminen. Illuusion on jatkuttava, radiosarjan henkilön on tunnuttava samalta, vaikkakin vanhemmalta, vaikka hänen äänensä on muuttunut. Ääni on nimittäin niin persoonaan sidottu, että ei tahdo löytyä kahta henkilöä, joilla on samanlainen ääni, mutta vain eri ikäinen. Joitakin äiti-tytär – ja isä-poika –näyttelijäpareja on, joissa tämä ilmiö toteutuu. Ääni sisältää hyvin paljon informaatiota ja viestejä meille kuulijoille. Paitsi että se viestii iästä (aina ei kylläkään kovin tarkasti, joten tällaisia ääniä kannattaa suosia radiossa), siinä kuuluu myös temperamentti, luonne, persoonallinen rytmi, huumorintaju. Ja kun näytteijä vaihtuu, tämä kaikki vaihtuu.

Kun suunnittelimme "Täällä Pohjantähden alla" –sarjaa, oli ratkaistava keskeinen kysymys näyttelijän vaihtamisesta vanhempaan roolihenkilön vanhetessa. Hyvin pian oli selvää, että on joitakin sellaisia keskeisiä rooleja, joissa tällainen vaihto on tehtävä. Ja tehtiin. Nyt kun sarja on lähes valmis, siinä on esimerkiksi Akselin roolissa neljä eri henkilöä, kaksi lasta ja kaksi aikuista. Aleksin roolissa kolme, Jussin kaksi, Alman kaksi, samoin Kivivuoren Jannen ja Leppäsen Aunen rooleissa. Kuulija saattaa juuri siinä kohdassa, missä näyttelijä vaihtuu, hiukan olla ymmällään, mutta meidän tekijöiden on vain uskottava että tarinan jatkuvuus vetää mukaansa ja uusi näyttelijä on edelleen sama roolihenkilö kuin aikaisemminkin.

PS. Joskus roolihenkilö ei vuosienkaan myötä muutu. Tyyppikomedioissa on näin. Komediasarjassa ”Knalli ja sateenvarjo” kaikki henkilöt pysyvät koko ajan samanikäisinä. Esim. erikoisosaston sihteeri Mildred on koko ajan n. 18-20 –vuotias. Aila Svedberg on näytellyt roolia vuodesta 1980 2000-luvulle bravuurimaisesti samana henkilönä pysyen.