Täällä Pohjantähden alla –radiosarja on loppunut. Sen viimeisiä jaksoja taitaa vielä pyöriä Yle Puhe –kanavalla. Kirjoitin sarjasta tässä blogissani jokseenkin säännöllisesti, koska koin että tuon kuunnelmasarjan alkuunpanijana se kuului velvollisuuksiini. Sarja onnistui minusta hyvin. Se että siinä oli kolme eri dramatsisoijaa ja kolme eri ohjaajaa ja kolme eri äänisuunnittelijaa sekä joissakin yhden ja saman roolihenkilön osissa jopa useampi näyttelijä, toimi hyvin. Ääni-ilmaisullisestikin sarjassa tapahtui haluttu ja suunniteltu vähittäinen muuttuminen konkreettisesta abstraktiin. Hienoa oli myös lauluilla taustoittaminen, kohtauksesta toiseen siirtyminen ja jopa tarinan kuljettaminen niiden avulla. Radiossa tarinan, teeman ja rakenteen yhtenäisyys on näkymättömyyden eli mielikuvan yhtenäisyyttä. Kun sarja piti siitä jokseenkin hyvin huolen, sen kokonaisuutta voi pitää erittäin onnistuneena. Nyt toki vain toivoisi, että tekijänoikeussopimukset olisivat jo niin kehittyneitä, että tuota sarjaa voisi milloin tahansa ladata netistä itselleen ja/tai ostaa cd (tai dvd) –levynä kaupasta.

Toinen sarja, jonka syntymiseen osallistuin vielä Radioteatterissa ollessani (jossa siis olin maaliskuun loppuun viime vuonna) on parhaillaan Ylen netissä ilmestyvä podcast-kuunnelmasarja ”Kaksipäisen vekaran varjossa”. Sehän on Juha Vuorisen vain ladattavaksi toteutettu sarja, joka lähestyy todellisuutta, tässä tapauksessa Hitlerin psykohistoriaa, ns. kansan naurukulttuurin kautta. Tämä käsite ”kansan naurukulttuuri” on neuvostovenäläisen kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijan Mihail Bahtinin (1895-1975) käyttämä ja hän tarkoittaa sillä keskiaikaista, mm. Rabelais’n teoksissaan viljelemää, kaikkea hienoa, sivistynyttä, sievistelevää, ylevää ja (teko)pyhää pilkkaavaa kulttuuria. Sellaista jossa esim. kaikki ruumiin nautinnot kuvataan suurennellusti, suurella ilolla, liioitellun pikkutarkasti. Mikään asia ei ole tabu, kaikkein vähiten seksi, ulostaminen ja uskonto.

Olen aikaisemminkin sanonut, että Vuorinen liittyy saumattomasti tähän rabelaismaiseen karnevalismin traditioon. Sen todistaa nyt tämä ”Kaksipäisen vekaran varjossa”. Se myös osoittaa sen, miten ahtaita sellaiset käsitteet kuin ”taide” ovat, kun tullaan kansan naurukulttuurin alueelle (ja jakelutavoissa podcastingiin). Bahtin vetosi Gogoliin joka sanoi, että ”naurun valtavaa voimaa ei kuulla, sillä maailma sanoo, että se mikä on naurettavaa, on alhaista. Vain sitä mikä on lausuttu ankaralla ja jännittyneellä äänellä, sanotaan korkeaksi.” Alhainen, madallettu, kansanomainen antaa naurulle ”jalot kasvot”, kuten Gogol lisää. Kansanomaisen historia on kulkenut eri polkua kuin korkeakulttuurin historia. Ja siksipä kansanomaisen arvottaminen ja mittaaminen korkeakulttuurin kriteerein on aina tuottanut vaikeuksia. Saattaa jopa tällä hetkellä tuottaa vaikeuksia sovitella tätä kansan naurukulttuuria paljon kiisteltyyn Ylen julkisen palvelun tehtävään. – Minusta asiassa ei ole mitään epäselvää: Yle tekee pitkää matkaa hallinnon ja viranomaisten sivistysprojektista kohti kansaa, jolla on kyky kyseenalaistaa ja tehdä naurettavaksi. Matka on pitkä ja pelottava.

Lauluntekijä Juha Vainio, joka ymmärsi kansan naurukulttuuria, sanoi eräässä haastattelussa, että nähdessään Kotkan lyseon ekaluokklaisena poikien vessan seinään isoilla kirjaimilla raapustetun tekstin: ”ISTUN TAIKKA KÄVELEN, PERSE SOITTAA SÄVELEN”, hän ymmärsi että tuon paremmin ei voi sanoa. Siitä alkoi hänen mieltymyksensä riimeihin. Tämä kuvaa myös sitä, miten kansanomaisessa ilmaisussa sekä muoto ja sisältö että viestinnän väline ja vastaanottotapa kietoutuvat yhteen ja saavat naurun avulla jalot kasvot. Kaikki klaffaa kohdalleen ja meitä naurattaa, koska me tiedämme että se on totta.

Kun 1970-luvulla opiskelija-asuntolamme lähikaupan kassalla myytiin Veikko Huovisen ”Veitikkaa”, en halunnut kirjaa ostaa, koska silloisesta vastaanottohorisontistani ajattelin sen olevan mautonta vakavien natsirikosten vähättelyä. Koska nyt en enää ajattele niin, kuvittelen suvaitsevaisuuden sekä itsessäni että kulttuurissa yleisestikin lisääntyneen. Juha Vuorinen jatkaa Huovisen perintöä: ei ole mitään asiaa, ilmiötä tai tapahtumaa maailmassa, jolle olisi predestinoitu vain vakava ja ankara käsittelytapa. Hitlerin siamilaiset kaksoset on hyvä lähtökohta. Ja se että he ovat ihonväriltään erilaiset, lisää kierroksia.

”Täällä Pohjantähden alla” –radiosarjan viimeinen osa lähetetään tätä kirjoittaessani tänään sunnuntaina klo 15.00 ensimmäistä kertaa ja sitten viikolla muutaman uusintakerran verran. Tämä 21-osainen sarja alkoi elokuussa. Ensimmäisessä jaksossa Koskelan torppaan syntyi poika, Akseli. Tässä viimeisessä jaksossa toinen maailmansota on ohi, pappilalle luvutetut maat palautetaan ja Akseli lähtee katsomaan ikuisena kiistana olleiden maiden raja-aitaa, jolla nyt ei enää ole mitään virkaa. Tuolta aidalta hän ei enää palaa.

Väinö Linnan kertomus Akseli Koskelasta, Koskelan suvusta, Pentinkulman kylästä, maatalousproletariaatin asemasta, Suomen valtiollisesta synnystä ja aatteiden taistelusta, historianfilosofisesta kehitysoptimismista kaartuu loppuunsa. Me kuulijoina voimme mielissämme jatkaa tarinaa tähän päivään. Tämä radiotulkinta tuo tarinan olympiavuoteen, kisafanfaarin soundi helähtää jossakin; olemme meidän omassa ajassamme. Jokaisen kuulijan perheellä ja suvulla ja yhteisöllä on jatko tälle tarinalle. Siksi minusta tuntui tarpeelliselta tuoda tämä kertomus juuri nyt radioon. Sitä ei ole syytä ajatella taaksepäinkatsovana nostalgiana, vaan pikemmin muistutuksena siitä, miten lyhyet meidän teollis-urbaanit ja kansainväliset juuremme ovat.

Tällaisia suuria kertomuksiahan kerrotaan ymmärtääkseni siksi, että niiden universaalisuus, yleismaailmallinen pätevyys, sijoittuu vastaanottajan horisonttiin hänen oman kokemustaustansa kautta. Ei niinkään hänen kunkinhetkisten fiilistensä tai päivän trendien linkittäminä. Ja varsinkin kun vastaanottajan taakse on jäänyt elettyjä vuosia jo reilu määrä, sukupolvien yli kulkevat tarinat väistämättä myös tuovat esille sosiaalisen kehityksen käännekohtia, joilla on hänelle vahvoja tunnistettavuuksia ja vastaavuuksia. Menneisyyden ymmärtämisestä nykyisyyden käyttöön, siitähän on kyse. Ja fiktion totuus on aina kokemuksen ja tunteen totuutta.

Jouluaaton Hufvudstadsbladet –lehdessä oli Kjell Westön joulukertomus seitsemästä snapsilasista, ”Sju glas”. Se on lyhyt novelli, mutta se kertoo joululahjasta, seitsemän snapsilasin pakkauksen kulkeutumisesta neljän sukupolven kautta 1930-luvun lopulta tähän päivään. Sen ympäristö on kaupunki, ensin Helsinki ja sitten Turku, ja suomenruotsalainen yhteisö, mutta se omalla tavallaan kertoo keskiluokkaisen sivistyneistön kautta jatkon sille tarinalle, jonka Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” –radiosarja on tämän syksyn aikana meille esittänyt. Westön tarina on yksi mahdollinen jatko, yksi tie, yksi näkökulma. Se muodostuu kolmesta kohtauksesta erään suvun vaiheissa eri aikakausina. Aluksi ollaan 30-luvun Stockmannilla ostamassa noita laseja: tulee sota ja sankarivainaja myös tähän perheeseen. Sitten ollaan Ekbergin kahvilassa 60-luvun lopun yhteiskunnallisen uudistamisen ja porvarillisen konservatismin leikkauspisteessä ja lopuksi tämän päivän Turussa Café Fontanassa, suorittamisen ja saavuttamisen maailmassa.

Westön tarinassa on yhteiskunnallista menestymistä, sosiaalisten aatteiden ristikkäisyyttä ja ihmisen yksinäisyyttä. Pienessä kertomuksessaan hän tuo omat aineksensa jatkolle Linnan suureen kertomukseen. Meillä jokaisella voi olla omamme.

Westön vanheneva yhteiskuntaradikaali päätyy Shakespearen Macbethin kaltaiseen yhteenvetoon elämästä teatterina: ”Ehkä maailma oli vain näytelmä jättiläismäisellä ja turmeltuneella areenalla ja hän itse vain huonosti naamioitu näyttelijä, huonomuistinen ja ryppyposkinen airut. Hän uumoili, oliko hän alkanut tulla vanhaksi vai oliko niin että hänen tuntemansa maailma oli katoamassa.”

Radioteatterin ”Täällä Pohjantähden alla” –sarjan tulkinta päättyy kehitysoptimismiin. Se päättyy, niihin tuntoihin, jotka kaikkien hirvittävyyksien ja menetysten jälkeen kuitenkin ajavat rakentamaan uutta. Näin voisi tulkita Elinan seesteisen tasapainon teoksen lopussa. Teoksen ja sarjan ristiriitoja täynnä oleva tapahtumakulku viittaa kyllä sillä tavalla itsensä ulkopuolelle, että meillä on jo oma perspektiivimme siihen, mitä Linnan teoksen kuvaamien tapahtumien jälkeen on sattunut, ja miten Elinan seesteisyys monet kerrat on maailmassa rikkoutunut. Westö tietää enemmän, hänen hienoiselle pessismimilleen on perusteita: kukin sukupolvi näkee tai ainakin aavistaa oman maailmansa katoavan.

”Täällä Pohjantähden alla” –radiosarja oli seurassamme koko syksyn. Kerran viikossa oli hyvä etenemisen tahti seurata tuota tarinaa huutolaispojan ja pappilan rengin peltohaaveesta Koskelan itsenäiseksi, eikä kooltaankaan enää aivan pieneksi, maatilaksi.

Professori Antti Eskola kertoo kirjassaan ”Mikä henki meitä kantaa” henkilökohtaisesta kiitosviestistä, jonka hän sai vuonna 1980 Väinö Linnalta. Lainaan Linnan sanat tähän: ”Torpparilaitos oli maataloustuotannon muoto, joka vapautumisen jälkeen kukki kolme-neljäkymmentä vuotta kestäneen pienviljelijöiden kesän, kunnes koneellistumisen mukana kuoli ja kuihtui pois.” Nämä sanat ovat mitä erinomaisin kiteytys siitä tuotantomuodosta ja aikakaudesta, jota ”Täällä Pohjantähden alla” –romaanitrilogia kuvaa.

Trilogian 21-osainen radiosarja alkaa lähestyä loppuaan. Sehän alkoi jo elokuussa ja on viikottain edennyt kohti niitä aikoja, jolloin tuo ”pienviljelijöiden kesä” alkaa päättyä ja vaihtua syksyksi. Sarjassa käydään vielä kaksi katkeraa sotaa ja koetaan kohtuuttomat inhimilliset ja henkilökohtaiset menetykset, joita ei voida koskaan unohtaa, mutta joiden yli on päästävä ja jotka on jätettävä taakse, kun uusi aikakausi alkaa.

19. jakso joka juuri nyt on menossa Yle Radio 1:ssä, Radio Suomessa ja Yle Puheessa, on sarjan yksi keskeisiä kohtalon jaksoja. Alkaa talvisota, jonne Akselinkin pojat joutuvat. Pentinkulman ja Koskelan perheen menetykset ovat suuria. Tämä jakso kuten seuraavakin ovat kuolemalla merkattuja jaksoja. Ne kertovat, miten korkean hinnan entiset torpparit, jotka elävät nyt pienviljelijöiden kesää, joutuivat pienestä palasta isänmaataan maksamaan. Näiden jaksojen traagisuus varmasti liikuttaa kuulijaa, mutta valmistaa heitä viimeisen jakson luopumisen seesteisyyteen ja uuden alkamisen toiveikkuuteen.

Hannu Raittila, jonka dramatsoimia ovat nämä seitsemän viimeistä jaksoa, eli trilogian kolmas osa, kertoo Valtun kuolema –kohtauksesta 19. jaksossa näin: ”Aion muuten omassa dramatisointiosuudessani tehdä selväksi, että Aunen poika ei ole kenenkään muun kuin Pappilan Ilmarin alulle panema. Ajattelin rakentaa Valtun tragikoomisiin sotilashautajaisiin lyhyitä takaumia, tai ainakin yhden. Kun kirkkoherra siunauspuheessaan sanoo, että tämä vainaja on tavallaan meidän kaikkien yhteinen, mennään lyhyessä välähdyksessä Valtun siittämisen aikaan ja paikkaan, kahdenkymmenenneljän vuoden takaiseen pyykkirantaan, jossa Ilmari oikeastaan raiskaa Aunen käyttäen väkivallan sijasta hyväksi sosiaalista asemaansa.”

Raittila tuo viimeisessä jaksossa erittäin loogisella tavalla ”Tuntemattoman sotilaan” keskeisen henkilön Rokan Pentinkulmalle. Tätähän Linna itsekin suunnitteli alun perin teosta kirjoittaessaan. Raittilan dramatisointiratkaisu on perusteltavissa, se toimii zoomauksena hetkelliseen lähikuvaan, muistikuvaan, ”Tuntemattomasta sotilaasta”. Näin se yhdistää tavallaan tähän suureen radiodramatisointiin koko Linnan keskeisen tuotannon suuren kertomuksen.

Ja kuunnelkaa Tiina Luoman ja Ari Mursulan hienovaraista äänimaisemaa (joka tosin sotakohtauksissa on aika rankka) ja Sakari Kirjavaisen ohjauksen tunnetilasta toiseen vaihtuvia aaltoja.

Aion mennä katsomaan Koivusalon elokuvaversion vasta kun radion sarja on päättynyt. En tosin usko, että nämä tulkinnat mitenkään kilpailevat tai ovat edes verrattavissa keskenään. Radiosarja on näkymätöntä draamaa, se on pitkä ja sarjamuotoinen. Visuaalisen version täytyy luonteensa mukaan olla värikäs ja toiminnallinen, tiivis ja etenevä. Siksi kuuntelen tämän radiosarjan rauhassa loppuun (vaikka olen sen tietysti useita kertoja kuunnellut työni puolesta cd-levyiltä) viikottain radio-ohjelmistosta. Tämä teos on jo nyt osoittanut erinomaisesti sopivansa sarjalliseen muotoon. Viikon jaksaa odottaa seuraavaa jaksoa. Teos on osittain myös niin raju, että jaksoihin annostelu puolustaa hyvin paikkaansa.

Kuunnelma syntyi radion synnyn myötä n. 90 vuotta sitten. 90 vuotta on taiteenlajien historiassa silmänräpäys. Ja kuunnelma erittäin nuori ilmiö. Mutta kun mediamaailma, radio siinä mukana, muuttuu huimaa vauhtia, on kuunnelmaa alettu sanoa vanhanaikaiseksi lajiksi. – Miksi ihmeessä?

Kuunnelma on radion synnyttämä taiteenlaji ja ohjelmamuoto. Ja sen suunnat ja muodot ovat olleet kiinnni siitä, minkälaisilla kanavilla kuunnelmia on lähetetty. Kanavien profiilit ja niiden kuulijakunnat ovat määritelleet myös kuunnelman aseman, arvostuksen, ilmiasun ja monen muun seikan. Tässä katsannossa kuunnelma on aina vertautunut kaikkiin muihin radio-ohjelmien muotoihin. Uutisia, ajankohtaisohjelmia, asia-, puhe- ja kulttuuriohjelmia, hartausohjelmia, musiikkiohjelmia on aina käsitelty yhdessä kuunnelmien kanssa, kun kanavien kokonaisilmettä on määritelty.

Kuunnelmien tekijät eivät kuitenkaan yleensä ole uhranneet turhia ajatuksia sille, millaisessa ”ympäristössä” heidän kuunnelmansa lähetetään ulos. Heille tärkeintä on ollut teos, jonka he ovat tehneet ja yhteisessä erilliskuuntelussa hyväksi todenneet. Minun kokemukseni mukaan erittäin harvinaista on, että kuunnelmien tekijät kuuntelisivat teoksiaan radiosta silloin kun ne tulevat. Heillä on siis aika huono käsitys siitä radiomaailmasta, mihin heidän teoksensa sijoittuvat. Ja tämä on ymmärrettävää. Tekijät tekevät. Eri henkilöt ovat sitten ne, jotka asettavat teokset kuulijoiden ulottuville radio-ohjelmistoon.

Kuunnelmien eli radiodraaman, tai audiofiktion kuten nykyään yhä useammin sanotaan, pääasiallisin lähetyskanava on ollut ns. kultuurikanava, joka nyt on nimeltään Yle Radio 1. Kuunnelmalle on traditionaalisesti annettu suhteellisen pitkä kesto, niin että kuunnelma on voinut kertoa jonkin tarinan, kehittyvän prosessin vaiheineen ja mutkineen. Tämä kesto on merkinnyt sisäänrakennettuna sitä ajatusta, että tätä lajia kuunnellaan keskittyneesti alusta loppuun jokainen repliikki ja äänellinen detalji huomaten. Väkisinkin kuunnelman sisäiskuulija istuu nojatuolissaan, häiriöttämässä tilassa vastaanottamassa teosta korkatasoisin laittein.

Mediamaailman pirstoutuminen, visuaalisen viestinnän päällekaatuminen ja radiomaailman sähäköityminen ja musikalisoituminen on synnyttänyt sen harhakuvan, että kuunnelma olisi jäänyt vanhanaikaiseksi, että aika olisi ajanut sen ohi. Näin ei ole. Kuunnelma on aina ollut monimuotoinen. Ja erityisesti viime vuosina monin eri lajityypein hakeutunut perinteiseltä kanavaltaan ulos ja myös sillä kanavalla etsinyt uusia ilmenemistapoja.

Itse olen mm. ohjannut 90 kappaletta minuutin mittaisia kuunnelmia Radio 1:lle ja ollut mukana tilaamassa ja suunnittelemassa Juha Vuorisen kanssa hänen Juoppohullun bonusraita- ja Kaksipäisen vekaran varjossa –draamasarjojaan iPod-jakeluun. Täällä Pohjantähden alla –radiosarjakaan ei ole vanhanaikainen: se etenee kertojattomasti, nopein leikkauksian kohtauksesta toiseen laulullisen ja tunnelmaa luovan äänellisen ambienssin kera. Ja sitä lähetetään kolmella eri radiokanavalla.

Vanhanaikainen ei ole kuunnelma itse, vaan vanhanaikainen on kuunnelman vastaanottotapa eli sen reseptiokonsepti. Niitä radionkuuntelunojatuoleja enää harvalla on. Televisio toimii monen ihmisen radiona. Mutta onneksi tekniikka ja pikapuoliin ehkä myös tekijänoikeussopimukset sallivat audiodraaman lataamisen omalle laitteelle ja näin muodoin kuuntelemisen milloin se itselle sopivinta on. Ja tämä vapauttaa tuottajat pyytämään tekijöiltä entistä useammanlaisia draamoja ja draamaformaatteja.

Kirjallisuuskeskusteluissa moni on ilmaissut ihmetyksensä sen vuoksi, että Kristina Carlsonin tämänsyksyinen romaani ”Herra Darwinin puutarhuri” ei ole Finlandia-palkinnon ehdokaslistalla. Minä en voi ottaa kantaa, koska olen lukenut niin harvan tämänvuotisen romaanin. ”Herra Darwinin puutarhurin” olen lukenut. Se on erinomainen. Tässä yhteydessä haluan kiinnittää vain yhteen seikkaan huomiota: tuon romaanin kuulee sisäisessä korvassaan puheena. Ja kuin musiikkina, romaanin kerronnan tavat muodostavat musiikillisen, kuoromaisen rakenteen. Romaanin englantilainen kyläyhteisö 1800-luvun loppupuolella kertoo, puhuu, väittelee, juoruilee, opettaa, rukoilee, keskustelee monella äänellä ja monessa akustisessa ympäristössä herra Darwinin teoksen ”Lajien synty” aikaansaaman ajatusten turbulenssin ja epävarmuuden maailmassa, siitä miten tuo jumalaton kirja, romaaniksi sitä monet kutsuvat, ei tee hyvää kenellekään joka sen lukee ja alkaa uskoa siinä kerrottuun kehitysoppiin. Tieteeseen. Herra Darwinin puutarhuri Thomas Davies tuntee teoksen. Tästä tiedeuskostako johtuu, että hänen elämäänsä ovat kohdanneet suuret vastoinkäymiset. Kuin raamatun Jobia.

Herra Darwinin puutarhuri tuo minun mieleeni walesilaisen Dylan Thomasin (1914-1953) kuunnelman Under Milk Wood (Maitometsän alla), jossa myös moniääninen kerronta kuvaa yhteisön, tässä tapauksessa kalastajakaupungin, elämää loisteliaalla kielellä ja moniäänisenä kuorona. Pari-kolmekymmentä henkilöä kertoo ja keskustelee, väittelee ja rukoilee, opettaa ja uhkailee. Dylan Thomasin kuunnelma uudisti 1950-luvun alussa tämän taiteenlajin ilmaisua siirtämällä sitä reilusti pois teatterinkaltaisuudesta. Under Milkwood täytti radion erilaisten ihmisten äänillä, kuunnelma hylkäsi realistisen konfliktinrakentamisen pää- ja sivuhenkilöineen. Paitsi puheen sisällöt ja näyttelijöiden erilaiset äänet, myös tekstin kirjalliset rytmit, äänteelliset ja kielelliset taituruudet tekivät kuunnelmasta korvaa hivelevän. Richard Burton oli BBC:n kantaesityksessä kertojana unohtumaton.

Yksi kuunnelman teistä kulkee juuri tässä maastossa, minne Kristina Carlson lukijansa vie. Kieli kaikkine ominaisuuksineen ja vivahteineen sekä kokonaisrakenne rinnastuksineen ja leikkauksineen, etäännytyksineen ja pysäytyksineen, lintuperspektiiveineen ja yksityiskohtineen kutoo äänellisen verkon sisäisten korviemme ympärille.

Muuten kymmenkunta vuotta sitten ohjasin Radioteatterille Kristina Carlsonin kuunnelman ”Kahdesti kuollut”. Hän oli kirjoittanut sen romaaninsa ”Maan ääreen” pohjalta. Tuo romaanihan voitti vuonna 1999 Finlandia-palkinnon.

Vain pieni kommentti.

Viime sunnuntaina Arto Nyberg haastatteli ohjelmassaan TV1:ssä Timo Koivusaloa vastavalmistuneen Täällä Pohjantähden alla -elokuvan johdosta. Nyberg oli perehtynyt aiheeseensa hyvin. Hän oli katsonut sekä Edvin Laineen pohjantähtiversion että Koivusalon uutuuden. Se mistä hän ei mitään puhunut, tai tiennyt, oli parhaillaan radiossa menevä 21-osainen Täällä Pohjantähden alla -sarja.

On selvää, että kun puhutaan Pohjantähti-elokuvasta ei puhuta radiosarjasta, mutta olisi luullut että Nybergin aiheeseen valmistautumiseen olisi kuulunut myös oman talon radiosarjan tunteminen (ei tietenkään välttämättä sen kaikkien jaksojen kuunteleminen). Se olisi saattanut antaa juontajalle vielä jotakin lisänäkemystä aiheeseensa. Koivusalolta ei tietenkään olisi tarvinnut mitään kysyä radiosta, aihehan oli hänen elokuvansa eikä mikään muu. Kun puhuttiin pitkästä, kolmen tunnin mittaisesta elokuvasta, olisi voinut muistaa että radiosarja on n. 16 tuntia pitkä. Myös sekä elokuvan että radiosarjan muutama henkilövalinta sattuu olemaan sama: räätäli Halme - Heikki Nousiainen ja Otto Kivivuori - Esko Roine.

Radio näkymättömänä välineenä ohitetaan helposti. Tämä vain muistutuksena, että Linnan trilogian kolmas osa eli radiosarjan jaksot 15 - 21 ovat lähteneet käyntiin. Näiden jaksojen dramatisointi on Hannu Raittilan ja ohjaus Sakari Kirjavainen.

Jäin huhtikuun alussa eläkkeelle toimestani Radioteatterissa, jossa olin työskennellyt vuodesta 1986 lähtien. En kuitenkaan istahtanut keinutuoliin, vaan aloin tehdä radiosarjaa radiokuunnelman vaiheista Suomessa/Yleisradiossa ja vähän muuallakin. En halunnut ottaa mitään historioitsijan kulmaa kuunnelmaan. Tiedän että on vireillä useampikin kirjallinen, enemmän tai vähemmän tieteellinen ja historioiva, hanke ja suunnitelma radion, radiokuunnelman ja Radioteatterin vaiheiden selvittämiseksi.

Koska olin yli kaksikymmentä vuotta valinnut mm. ohjelmistossa uusittavat kuunnelmat, joita alkuvaiheessa oli vuosittain aika paljon, ja myöhemmin vähemmän, olin joutunut tutustumaan satoihin ellen tuhansiin vanhoihin kuunnelmiin eri vuosikymmeniltä. Ajattelin että teatteripäällikön ohjelmistonvalintatehtävissä kertynyttä tietoa kannattaisi ehkä jakaa muillekin ja tehdä ohjelmasarja kuunnelman menneistä vaiheista. Niin syntyi ajatus parhaillaan radiossa pyörivästä 12-osaisesta sarjastani Kuunnelman tiet.

Kuunnelma on ollut olemassa jo yli 80 vuotta, mutta sen näkymättömyys on meidän ylivisualisoituneena aikanamme saanut eräänlaisen puutteen leiman. Kun puuttuu visuaalisuus, puuttuu kaikki. Kuunnelmaa ei huomata, korva ei ikään kuin erota sitä visuaalisesta välkkeestä eikä äänellisestä kilkkeestä.

Olin vuosien varrella vakuuttunut siitä, että kuunnelma/radiodraama nuorena taiteenlajina kulkee koko ajan tietään kohti omalakista, itsenäistä taiteenlajia, jonka risteys- ja käännekohtia kannattaisi esitellä. Radiodraamahan syntyi näyttämöteatterin ”sokeana pikkusisarena”, mutta löysi sodan jälkeen oman äänen ja soundin tekniikan kehityksen suodessa siihen koko ajan lisääntyviä mahdollisuuksia. Päätin ottaa kaksitoista eri näkökulmaa, kutsun niitä kuulokulmiksi (koska radio on akustinen ei visuaalinen väline), joista tarkastella kuunnelman kulkua.

Kuvittelin että vuosien mittaan kertynyt tieto oli päässäni sopivina paloina kuin valmiiksi leikattu täytekakku. Otan sieltä vain sopivan palan ja koostan radio-ohjelmaksi. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että vaikka tietoa päässä oli, se ei ollut kakun muodossa saati paloiteltuna.

Tein yli puolen vuoden työn järjestäessäni yli kahdenkymmenen vuoden aikana keräämiäni aineksia ensin kakuksi ja sitten niiksi kahdeksitoista palaksi, jotka nyt ovat tarjolla.

Ensimmäisissä jaksoissa jouduin hiukan kertomaan radion ja radiodraaman historiaa, sitten myöhemmin, kun perusasiat oli selvitetty, halusin keskittyä tarkastelemaan kuunnelmaa niiden erilaisten mahdollisuuksien kannalta, joita kutsun kuunnelman teiksi. Kuunnelmalla oli ja on edelleen monia mahdollisuuksia jatkaa tietään (minä siis esitän, että teitä on monia, nykyisistä tekijöistä sitten riippuu mitä niistä kuljetaan). Halusin avata näiden teiden päitä, eräänlaisia lähtöpisteitä ja osoittaa pienin esimerkein, miten niitä on kuljettu. Samalla olen toivonut pystyväni pitämään mielessäni kuunnelman itsenäistymisprosessin, joka on koko ajan käynnissä.

Kuunnelma oli aluksi kuulonäytelmä, sitten kuulelma/kuullelma, josta muodostettiin kuunnelma. Nyt puhutaan radiodraamasta ja kohta aivan ilman sarvia ja hampaita audiofiktiosta.

Samalla kun näitä pohdin, huomasin tekeväni eräänlaista irrottautumistyötä Radioteatterista, joka oli ollut minulle tärkeä elämäntehtävä, kuin huomaamatta 50 jopa 60:kin tuntia viikossa vienyt kutsumus. Kuunnelman tiet (1-12) oli myös oman itsen paikantamista siihen historiallis-ajatukselliseen prosessiin, joka radiodraaman ja Radioteatterin kehitys on. Oli sekä mahdollisuus että halu katsoa missä kohdassa tämän taiteenlajin matkaa itse tuli mukaan. Työtä tehdessäni pidin kuitenkin sen varan, että en halunnut käsitellä sitä aikaa enkä niitä vaiheita, joissa itse olen ollut mukana. Tai niitä ihmisiä jotka hyvin tunsin tai tunnen.

Kuulokulmia olisi voinut syntyä toinen tusina lisää, mutta se on jo toinen juttu.

Matkustin monet kerrat S-Bahnilla Savignyplatzilta tai Zoolta Friedrichstrasselle, jossa oli rajanylityspaikka. Itse asiassa rajanalituspaikka. S-Bahnin Friedrichstrassen asema, tuolloinen pääteasema Länsi-Berliinistä tullessa, oli ja on edelleen katutasoa korkeammalla. Asema oli tullivapaata aluetta. Siellä oli pieni kioski, jossa myytiin suklaata ja alkoholia. Asemalaituri oli täynnä länsiberliiniläisiä alkoholisteja, jotka olivat tulleet S-junalla asemalaiturille ostamaan halpaa itäviinaa, ”Honeckerspritä”.

Jotta päästiin ”Tränenpalastiin”, jossa oli tarkastus ja jossa piti vaihtaa jokin määrä länsivaluuttaa, oli mentävä suhteellisen kapeaa käytävää myöten kellarin ja kadunalituksen kautta maahantuloaulaan. Siellä oli tulli- ja rajamiesten lisäksi vastassa ystävällinen kyltti, jossa toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi Berliiniin Saksan demokraattisen tasavallan pääkaupunkiin. ”Hezlich Willkommen in der Hauptstadt der Deutshen Demokratischen Republik.” Tränenpalast oli lasinen, tyly rakennus Friedrichstrassen aseman kyljessä, jossa rajamuodollisuudet hoidettiin. ”Kyynelpalatsi” se oli siksi, että siellä länsi- ja itä-berliiniläiset hyvästelivät toisensa. Tietenkin vain länsi-berliiniläiset pääsivät kulkemaan sen kautta. Itä-berliiniläiset eivät kulkeneet.

Käytännössä rajamuuri kyllä ylitettiin jo ennen Friedrichstrassea, heti lännen puolen viimeisen aseman Lehrter Bahnhofin jälkeen (jossa muuten nyt on Berliinin päärautatieasema). S-bahnhan kulkee korkealla katujen yläpuolella, muurin yli mentiin usean metrin korkeaudelta. Raja-alue näkyi hyvin. Jos osasi katsoa näki Reichstagin, joka oli lännessä ja sen takana Brandenburger Torin, joka oli idässä.

Friedrichstrasselle tultaessa junan ikkunaan jo näkyi Berliner Ensemble –teatteri Schiffbauerdammilla. Eikä pitkä matka ollut Deutsches Theateriin eikä Kammerspieleen, jotka sijaitsivat vierekkäin. Maxim Gorki –teatteri oli myös lähellä, ja oopperat Unter den Lindenillä. Lännestä oli helppoa tulla itäpuolelle katsomaan teatteria. Tai vain istumaan kneipeen nauttimaan puoli-ilmaista Radeberger-olutta, 50 saksandemokraattista-penniä taisi olla lasillisen hinta.

Muuri halkaisi Potsdamer Platzin. Se oli idän puolella rajavyöhykettä, sotilaiden vahtipaikka ja satojen kaniinien temmellyskenttä. Länsipuolella siellä seisoi muurin vieressä jo parhaan työkykynsä menettäneitä ilotyttöjä vahdissa.

Idän puolen näyteikkunoissa korostettiin joka paikassa: ”Berlin die Hauptstadt der DDR”, jotta olisimme tajunneet, mikä osa Berliiniä oli pääkaupunki ja mikä vain länsisektori. Lännessä saattoi kävellessään tulla jossakin kadunkulmassa kuluneen kyltin luo, jossa luki: ”You are now leaving the American Sector”, ja sama venäjäksi ja ranskaksi ja pienellä myös saksaksi. Ja seuraavassa kyltissä toivotettiin tervetulleeksi ranskalaiselle sektorille.

Finnair sai lentää vain Itä-Berliiniin, Schönefeldin lentokentälle, josta oli lentokenttäkuljetus länsipuolelle. Se kesti koko tovin, koska bussi tutkittiin rajalla hyvin tarkkaan. Jos lännen puolelle halusi Suomesta lentokoneella, piti vaihtaa esim. Hampurissa Pan Amin, British Airwaysin tai Air Francen koneeseen. Vain länsiliittoutuneet saivat lentää länsisektorille eli Länsi-Berliiniin.

Elämä muurin eri puolilla näytti täysin erilaiselta. Idän elintaso, tavarat, kaupat, ravintolat, autot, talot, vaatteet, kaikki vaatimattomampaa kuin länsipuolella. Mutta molempien puolten saksalaiset vaikuttivat samanlaisilta. Se vain ettei tiennyt, kuka urkki ja kuka ei (molemmilla puolilla oli heitä). Tapasin tietysti teatteri-ihmisiä enimmäkseen. He analysoivat ja keskustelivat samalla tavalla perusteellisesti ja filosofoiden muurin molemmin puolin: onko Brechtillä enää mitään sanottavaa, miten Heiner Müller tulisi ymmärtää tai miten Goethen Faust tai Kleistin Homburgin prinssi olisi tänä päivänä tulkittava.

Berliini oli konkreettistakin konkreettisempi muistutus toisesta maailmansodasta, maailman jakautumisesta leireihin, aina 1990-luvun alkuun saakka. Se oli kuin näyteikkuna, jossa molemmat järjestelmät olivat vierekkäin ja vertailtavissa. Se kertoi tarinaa ideologioista. Marxismi, sosialismi, yksityisomistus, kapitalismi, V-efekti, eläytyminen. Siinä näkyi, jos vain halusi katsoa, myös ihminen näiden järjestelmien tuotteena ja ylärakenteena.

Nyt huomaan ikäväkseni, ettei tämä ”die Mauer”, muuri, eikä ”der Mauerfall”, muurinmurtuminen, koskaan realisoitunut suomalaiseksi kuunnelmaksi. Olisihan minulla ollut tuhannen taalan paikka.

Marraskuun puolivälissä ”Täällä Pohjantähden alla” -kuunnelmasarja etenee jo Linnan trilogian kolmanteen osaan. Sen seitsemän viimeistä jaksoa ovat dramatisointi kirjan viimeisestä osasta. Kuten olen kai jo useamman kerran tästä sarjasta kertoessani sanonut, kolmen ohjaajan, kolmen dramatisoijan ja kolmen äänisuunnittelijan tuotantomuotoon mentiin käytännön syistä, jotka liittyivät tuotannon kestoon ja tehokkuuteen. Mutta oli myös yksi muu syy. Se oli se, että uskoin 21-osaisen sarjan saavan vaihtelua ja sitä myöten lisäävän kuunteluhalukkuutta siitä, että kullakin Linnan trilogian osalla oli omat tekijänsä ja sarjan kukin kolmennes siis tyylillisesti omanlaisensa. Niinhän Linnan trilogian osatkin ovat omia itsenäisiä teoksiaan, joilla kullakin on hiukan muista poikkeava tyylinsä. Ehkä romaanista puhutaessa olisi parempi puhua rakenteesta kuin tyylistä.

Ja niinpä kuulijat ovat selvästi reagoineet siihen, että ensimmäiset seitsemän jaksoa (kirjan 1. osa) kuulostivat erilaiselta kuin seuraavat seitsemän (kirjan 2. osa), jotka parhaillaan ovat menossa. Nyt sarjassa koetaan kiihkeitä vaiheita. Yhteiskunnan vastakohdat ovat kärjistyneet sodaksi: kaikki on sekavaa, meluisaa ja ahdistunutta. Käytännön elinolojensa muuttamisen ja, kuten myöhemmin on formuloitu, vakaumuksensa puolesta taisteluun ja kapinaan nousseet löydään ja kosto alkaa elää. On selvää, että tällaisten vaiheiden kuunteleminen on erilaista kuin alkujaksojen, joissa elämää ja tulevaisuutta alettiin rakentaa, alettiin luoda tyhjästä pysyvää. Usko elämään oli suuuri ja se myös kuului kuunnelman jaksoissa. Nyt kansalaissodan jaksoissa ihmisiä tuomitaan, vangitaan, kidutetaan ja tapetaan. Ja me kuulijat tietysti seuraamme, miten päähenkilömme Akseli Koskela, tinkimätön periaatteen mies, nujerretaan ja lopuksi armahdetaan. Mutta jäljet ovat jo jääneet mieheen.

Kun tullaan kirjan viimeisen osaan (jaksot 15 - 21), tapahtuu sarjassa taas muutos. Maa joka teoksessa on keskeinen omistamisen, toimeentulon ja identiteetin luoja ja ylläpitäjä, on keskeinen kiistan kohde edelleen kansalaissodan jälkeisissä demokratian toteuttamisen ja katkeruuden haparoivissa vaiheissa. Koskelassa aletaan jälleen rakentaa uutta. Sarjan seitsemässä viimeisessä jaksossa edetään 1920-luvulta 50-luvulle. Näihin kolmeen vuosikymmeneen tiivistyy Suomen historiassa kansalaisyhteiskunnan synty. Tosin kovien kokemusten jälkeen.

Kansalaissodan jättämässä katkeruuksien ilmapiirissä rakennetaan uutta, torpparit vapautuvat, Pentinkulma alkaa koneelllistua, mutta sitten tulee lama ja työttömyys, nationalistiset virtaukset ulottuvat myös tälle kylälle, puoluepolitikointi ja vasemmistovainot alkavat toden teolla, syttyy toinen maailmansota. Sota koskettaa rajusti Koskelaa ja Pentinkulmaa.

Näissä jaksoissa koskettavuus ja liikuttavuus ovat avainsanoja. Elämän puolesta taisteleminen ja siinä taistelussa häviäminen kiteytyy Akselissa, joka on menettänyt kansalaissodassa kaksi veljeään ja menettää seuraavassa sodassa kolme poikaansa. Eikä vain Akselissa, vaan koko perheessä. Elinan osuus on hyvin painokas.

Kun Linnan ”Tuntematon sotilas” kuvaa sotaa etulinjan näkökulmasta, niin ”Täällä Pohjantähden alla” kuvaa samaa sotaa kotirintaman puolelta. Tämä vetoaa vahvasti tunteeseen. Näissä jaksoissa viimeistään uskon kuulijan jo samaistuneen Pentinkulman henkilöihin niin, että kyynel väkisinkin vierähtää poskelle niitä kuuunnellessa. Ainakin minulle, joka nyt olen ”vapaa kuuntelija”, kävi niin.

Yksi asia kannattaa panna merkille. Kuunnelman äänimaailma muuttuu. Siitä tulee allegorisempi, vertauskuvallisempi, jota monen linnun laulut vielä korostavat. Äänitaustan hienovarainen sointi omalla tavallaan viittaa jo 50-luvulta eteenpäin, tähän meidän omaan aikaamme. Me olemme niiden vaiheiden perillisiä, joista ”Täällä Pohjantähden alla” kertoo. Sarjan viimeisessä kolmanneksessa rakennetaan tunneyhteyttä, kokemuksellista siltaa kuulijasta hänen omaan menneeseensä.

Mutta kannattaa huomata, että tällaisia vaiheita ja kohtaloita eletään maailmassa tälläkin hetkellä.

Jaksot 15 – 21 on dramatisoinut Hannu Raittila ja ohjannut Sakari Kirjavainen, äänisuunnittelijoina ovat toimineet Tiina Luoma ja Ari Mursula.

Eräs kolumnisti kirjoitti pari viikkoa sitten, että parhaillaan menevä Täällä Pohjantähden alla -kuunnelmasarja on hänen mielestään kuulokuva. Hän vetosi siihen, että yli neljäkymmentä vuotta sitten (1967) ensimmästä kertaa lähetetty Joel Lehtosen romaanista Henkien taistelu tehty dramatisointi oli myös lajityypiltään kuulokuva. Hän valitettavasti muisti väärin. Kyllä tuolloin ilmoitettiin, että kyseessä oli ”kuunnelma, Joel Lehtosen romaanista Yleisradiolle dramatisoinut Pekka Tarkka”.

Kuunnelmalla tarkoitetaan radiolle kirjoitettua tai dramatisoitua teosta, joka on pääasiassa kohtauksista koostuva, dialogimuotoinen ja näytelty. Kuunnelmassa voidaan käyttää ja käytetään kertojaa. Sitä voi käyttää hyvin monella eri tavalla. Se voi olla kaikkitietävä, se voi olla jokin draaman henkilöistä, se voi olla ns. sisäinen ääni tai ajatusääni ja se voi ilmetä monella muullakin tavalla.

Kuulokuva on perinteisesti merkinnyt proosaa, joko fiktiivistä tai asiatekstiä, jossa aina välillä on dramatisoituja kohtauksia. Tämä lajityyppi oli suosittu ennen television kautta ns. kouluradio-ohjelmissa, joissa kuvattiin esimerkiksi Ruotsin kuninkaan Kustaa III:nnen suhdetta Suomeen. Asiatekstin joukossa saattoi olla joitakin dialogimuotoisia kohtauksia vaikkapa Tampereen perustamisesta.

Olen huomannut, että Helsingin Sanomissa Radioateljeen ohjelmia on alettu kutsua kuulokuviksi. Tuo käsite on siis otettu uudestaan käyttöön, mutta hiukan eri merkityksessä kuin aikaisemmin. Radioateljeen ohjelmiahan ei kutsuta dokumenttiohjelmiksi, vaan ne ovat ns. feature-ohjelmia. Tämä ”feature” on erittäin vaikea määritellä, se on eräänlainen radionomainen mielipide, äänellinen essee, akustinen näkemys, kuunteleva lähestymistapa johonkin joko ns. tärkeään tai pinnalta katsoen mitättömään aiheeseen, josta kuitenkin tekotavan ansiosta ja myötä syntyy kuuntelua palkitseva ja/tai kiihottava teos ja ohjelma. Kuulokuva on joka tapauksessa suomea ja on merkitykseltään paljon selvempi kuin feature, joten lienee hyväksyttävä tuo nimityksen vaihto.

Kuunnelma, radiodraama, audiofiktio ei ole siis sama asia kuin kuulokuva. Täällä Pohjantähden alla –romaanin radiosovitus on siis ”kuunnelma, Radioteatterille Väinö Linnan romaanista dramatisoineet Leena Lander, Juha Seppälä ja Hannu Raittila”.