Olen ennekin kirjoittanut radion näkymättömyydestä. Nyt taas hiukan siitä.

Kuten tiedämme, näkymättömyys on radion ominaisuus. Siihen ei liity mitään visuaalista, ellei sitten ns. mielikuvia pidetä visuaalisina. Radiota ei voi eikä kannata, ainakaan valittavassa mielessä, määrtiellä puutteen, visuaalisuuden puuttumisen kautta. Niinkuin ei maalaustaidettakaan kannata määritellä kolmiulotteisuuden puuttumisen kautta.

Meidän aikamme on erityisen visuaalista juuri nyt. Kaikki mahdollinen pitää visualisoida, puheluista rakkauteen. Näkymätön tuntuu nyt olevan ikäänkuin liian abstraktia, vasta visuaalisuus, näkyvyys, tekee asioista olemassaolevia, koska niillä on silmin havaittava hahmo.

Netissä on paljon tarjolla audiota, kuunneltavaa, näkymätöntä, materiaalia, mutta netti, miljardien liikkumattomien ja liikkuvien kuvien ruutuna on niin visuaalinen, että ääntäkin on siellä yritettävä kaikin keinoin kuvittaa. Ja tämähän taas köyhdyttää ääntä. Ääni ei tarvitse kuvaa. Musiikkia pystytään kuuntelemaan ja kuunnellaankin ilman visualisaatiota, mutta kyllä musiikin visualisointi, ns. musiikkivideot, työntyy joka paikkaan.

Näkymättömyys suo minulle kuulijana mahdollisuuden kahdenkeskiseen ja vapaaseen suhteeseen äänilähteen, vaikkapa radion kanssa, kun taas visuaalisuus määrittelee ja rajaa, värittää ja antaa muotoa, niin että oma persoonallinen osuuteni pienenee. Minä vain kulutan, en uusinna. Radio on uusintamisen väline.

Tällä vanhalla marxilaisviritteisellä käsitteellä tarkoitan sitä, että näkymättömyys ja kuunteleminen viedessään minut itseni ja kokemiseni sisälle, tavallaan lataavat minuun energiaa. Uuusintavat minua. Antavat uusia kykyjä. Kristillisestikin voi sanoa: tekevät uudeksi.

Raamatun kuvaamia pääsiäisen tapahtumia kutsutaan kärsimysnäytelmäksi. Näytelmäksi, siis esitykseksi eli fiktioksi. Olen työskennellyt koko ikäni fiktion eli sepitteen parissa. Viimeksi Radioteatterissa vuodesta 1986 tähän kevääseen.

Otetaan vaikkapa Matteuksen kuvaama kärsimysnäytelmä, tunnettu tarina Mestarin viimeisistä päivistä, illallisesta oppilaidensa kanssa, rukoilemisesta Getsemanessa, kuulustelusta, tuomiosta, teloittamisesta, hautaamisesta ja lopuksi kuolleistaheräämisestä. Tämä on dramaattinen tarina, mutta historiankirjoitukseen sitä ei pidä sotkea. Se joka tarinan on kirjoittanut (Matteus), kuljettaa kahta juonilinjaa vuorottain: päähenkilön vääjäämätöntä ajautumista (valmistautumista) kuolemaan ja vastustajan eli viranomaisten vehkeilyä hänen kiinnijoutumisekseen ja tuomitsemisekseen.

Tarina rakentuu draamallisista kohtauksista. Nautitaan illallinen, jonka aikana mestari paljastaa että yksi oppilaista kavaltaa hänet. Samalla hän tarjoaa kumppaneilleen leipää, jonka sanoo olevan oma ruumiinsa ja viiniä, omaa vertaan. Illallinen on eräänlainen vertauskuvallinen ihmisuhri.

Kolmilukuun kirjoittaja on mieltynyt. Kolmeen kertaan mestari vetäytyy yöllä rukoilemaan yksinäisyyteen. Rukouksen sisällön kaikkitietävä kertoja kertoo lukijalle. Päähenkilö on ottanut kanssaan valvomaan kolme oppilastaan. Kolmeen kertaan hän vastaa esitettyihin kysymyksiin samalla tavalla: ”sinä sen sanoit”. Ensin kavaltaja-oppilaalleen, sitten ylipapille ja lopuksi maaherralle. Kun hänet vangitaan, hänen väitetään sanoneen että hän voisi päivässä tuhota Jerusalemin temppelin ja sitten rakentaa sen uudelleen kolmessa päivässä. Lempioppilas kieltää mestarinsa kolmasti, kunnes kukko kieunnallaan herättää hänet todellisuuteen. Kolme kuolemaantuomittua riippuu ristillä. Mestari nousee kuolleista kolmantena päivänä, ja julistaa lopuksi lähetyskäskynsä Isän, Pojan ja Pyhän hengen kolmiyhteiseen nimeen. Voisiko lyhyessä tekstissä useampaan kertaan viljellä tätä kirjallista keinoa.

Mestaria ei vapauteta, vaikka maaherran vaimo sitä jopa suosittelee. Kansa haluaa vapautettavan tavallisen pahantekijän. Mestari joutuu kärsimään häpeällisen teloituksen, joka tuottaa maksimaalisen kärsimyksen. Tämä kärsimys on kärsittävä ihmisenä, jotta ennustukset, kirjoitukset, kävisivät toteen. Kuoleman huuto: Eeli, Eeli lama sabaktani! Ja samalla hetkellä maa järisee, temppelin esirippu repää, kuolleita nousee haudoistaan.

Hänet haudataan kallioluolaan ja suuri kivi sulkee sen suuaukon. Kolmantena päivänä enkeli tulee taivaasta ja poistaa kevyesti kivenlohkareen suulta, Mestari herää kuolleista ja lähtee hautakammiosta naisten ollessa todistamassa tapahtunutta. Lopuksi hän tapaa oppilaansa ja pyytää näitä kertomaan kaikille, mitä ovat nähneet ja kokeneet. ”Menkää ja tehkää...”

Hyvän tarinan lukijat tajuavat sepitteeksi, mutta kokevat uskottavaksi. Tämä on fiktiivisen ja draamallisen taiteen perustotuuksia. Tarina sisältää jotakin, mikä tuntuu todelta meidän maailmassamme, vaikka (tai ehkä koska) se esitetään vertauskuvan muodossa. Tässä tapauksessa ihmistä ikiaikaisesti askarruttava asia, kuolema ja siihen liittyvä kärsimys, selitetään onnellisella lopulla. Kuolema ei ole pimeä luola, vaan me jatkamme jossakin muussa muodossa elämää. Missä muodossa, ei ole uskottavuuden, vaan uskon asia.

Kaikki kirjoja lukeneet havaitsevat, että tämänkin tarinan on joku sepittänyt ja käyttänyt kirjallisuuden keinoja: kaikkitietävää kertojaa, toistoa, tapahtumapaikkojen vaihtelua, dramaattisia kohtauksia ja poikkeuksellisia tapahtumia. Suhteellisen lyhyeen tarinaan hän on saanut mahtumaan huomattavan määrän käänteitä. Ihmettelen jos joku tämän tarinan ottaa kirjaimellisesti, historiankirjoituksen metodeilla tätä ei todellakaan ole laadittu.

Jos joku esittäisi tämän tarinan synopsiksena eli lyhyenä tapahtumaselostuksena meille käsikirjoitusten vastaanottajille nyt, pystyisimmekö lukemaan mitä se sisältää?

Olin 19 vuotta Radioteatterin päällikkönä, maaliskuusta 1990 maaliskuun loppuun 2009. Olin vastuussa sen lafkan, osaston, toimituksen, osaamiskeskuksen - mitä nimeä siitä ikinäkään käytettiin ja käytetään – sekä ohjelmistollisesta että taloudellis-hallinnollisesta toiminnasta. Ja nyt on aika päästää irti. Luovuttaa. Luopua.

Se ei ole helppoa, koska tuntuu että mikään ei tullut valmiiksi näiden vuosien aikana. En tosin oikein osannut nähdäkään mitään, minkä olisi voinut siten määritellä että sen voisi sanoa joskus valmiiksi tulevan. Mutta luulen, että jos olisi itselleen pystynyt asettamaan jonkinlaisen valmiuskriteeristön ja sen sitten vielä kyennyt täyttämään, olisi irtipäästäminen helpompaa. Voisi sanoa seuraajalleen: se on siinä, se on valmis, ota ja tee mitä tahdot.

Mutta ei. Nyt on jätettävä jotakin keskeneräistä. Päämäärä tuntui koko ajan vain liukuvan sitä kauemmas mitä lähemmäs sen luuli tulevan. Viimeisinä vuosinani halusin, että Radioteatteri ajaisi poleemisempaa linjaa, kävisi yhteiskunnallisten asioiden kimppuun ja repisi niitä auki siten kuin draama repii.Yksilöiden tarinoiden ja kohtaloiden, taisteluiden ja kärsimysten kautta. Mutta päädyinkin klassikkodramatisointiin, Täällä Pohjantähden alla –romaanin laajaan radiosarjaan, 21-osaiseen joka täyttää ensi syyskauden radioteatteriohjelmiston Yle Radio 1:ssä. En tiedä onko tässä kyseessä paradoksi vai onko tässä sittenkin se polemiikin siemen. Linnan romaani on monelle tuttu, mutta monelle se ei ole tuttu. Moni tietää hyvin hyvin päällisin puolin mistä siinä on kysymys, mutta ei tiedä millaisten vaiheiden kautta Koskelan perhe Suomen historiaa luo ja sen iskuja ottaa vastaan. Monen odotukset joutuvat varmasti poleemiseen suhteeseen Pohjantähti-sarjan kanssa.

Ja minä itse, miksi näitä mietin, kysyi Eino Leino. Ja niin on minunkin tehtävä. Olen siirtynyt, niin sanoakseni, eetterin tälle puolelle. Kuuntelemaan vastaanottimesta kuunnelmia, radiodraamaa. Se on uusi asema, enkä tiedä miten siihen sopeudun. Aluksihan kaikki mikä ohjelmistossa on, on minulle tuttua ja olen siitä vastannut. Mutta tosiasia on, että minun aikani Radioteatterissa on ohi. Voin rentoutua, voin säästää päätäni varttitunnin välein sinne pulpahtavilta radiodraamaideoilta, hallinnollisilta ongelmilta, henkilöstön kehittämiseltä, talouden niukuudelta.

Voin kuunnella kuuntelemisen ilosta. Sillä ilo se on. Suuri ilo!

Nyt kun 21-osainen Täällä Pohjantähden alla –kuunnelmasarja (joka tulee siis 9.8.2009 alkaen Yle Radio 1:stä) alkaa olla pääosin valmis, tulee mieleen kysymys joka minulle esitettiin heti kun olin kuullut ensimmäisen valmistuneen jakson: kuulostaako se siltä miltä ennakkoon kuvittelit. Vastaus on: ei ja kyllä.

Silloin kun en itse ohjaa, on etukäteen aika vaikea kuvitella, miltä jonkun toisen työ kuulostaa. En ole muusikko, en kuule soundeja päässäni. Luen käsikirjoituksen ja ymmärrän sen perusteella kohtausten muodostaman rytmin, kunkin kohtauksen sisäisen dynamiikan, tapahtumien vuon ja teemojen kehittelyn, mutta sitä miten ohjaaja kuunnelman elementit painottaa, mihin ikään kuin pysähtyy ja minkä ohi rientää kepeämmin, sitä en etukäteen kuvittele. Sen paremmin kuin näyttelijöiden tulkintatapaa, intensiteettiä, heidän välistään kontaktia, näyttelijä-äänten ”yhteissointia”. Tai äänisuunnittelijan äänityksellisiä ja akustisia ratkaisuja ambiensseineen ja tehosteineen. Tässä mielessä sarja (toisin sanoen tähän asti kuulemani jaksot) ei kuulosta siltä, mitä odotin. Koska en odottanut mitään. Se ei kuulu tapoihini.

Mutta eräässä mielessä se kuitenkin kuulostaa siltä, mitä odotin. Suuri linja, Väinö Linnan epiikka, soveltuu radiosarjaksi hyvin. Sen kuvittelin jo etukäteen, en kai muuten olisi tähän hankkeeseen uskaltanut ryhtyäkään. Linnan realismille ei ole tehty mitään käänteentekeviä muutoksia. Mennään kirjan mukaan. Mutta dramatisoijien ja ohjaajien ratkaisuissa on käytetty keinoja, joilla esitys tulee nykykuulijalle tuttuun kuunteluhorisonttiin. Puhun nyt esim. sarjan leikkaustavasta, äänimaailman selkeydestä, näyttelemisen artistisuudesta. Sarja kuulostaa Linnalta, sen voi sanoa.

Mutta enemmän kuin kysymys siitä, vastaako sarja ennakkokuvitelmia vai ei, onkin noussut esiin oma kokemukseni sekä Linnan kuvaamasta historian periodista että romaanin lukukokemuksesta. Tämän sarjan tekeminen vei kertaamaan Suomen historiaa 1880-luvulta niihin 1950-luvun alkuvuosiin, joista jo itselläni on joitain muistikuvia. Se miten paljon Suomi on muuttunut tuona aikana ja 50-luvulta tähän päivään, on hämmästyttävää. Isoisäni oli jo elossa niinä vuosina, joista Pohjantähti alkaa ja hän eli koko sen periodin, minkä romaani kuvaa. Isäni syntyi ennen kansalaissotaa ja minä suuriin ikäluokkiin toisen maailmansodan jälkeen. Isoisä ei kuulunut punaisiin, hän oli talollinen, eivätkä sotatoimet osuneet hänen kotiseudulleen. Läheltä kyllä liippasi ja kylällä mielialat olivat jakautuneet. Tätini osallistui Suomen joukkueessa Berliinin olympialaisiin v. 1936. Ja kaikkea tällaista.

Tämän Pohjantähti –projektin aikana on tullut käydyksi läpi sitä niukkaa suvun muistitraditiota, jota näistä ajoista on olemassa. Sarja toimii ikään kuin pontimena ja eräänlaisena peilinä tähän.

Mutta myös oma kokemus romaanin lukemisesta 60-luvulla tulee mieleen. Kirja avasi torpparin maailman ja luokkien välisen ristiriidan, se näytti että on muitakin historioita ja tarinoita kuin omien sukujen. Se oli myös hyvä oppi siihen, että on monia näkökulmia samoihin tapahtumiin ja asioihin. Ja että olennaista on mahdollisuus valita se näkökulma, jolle löytää kestävimmät perusteet.

Luulenkin että yksi sarjan keskeisistä vaikutuksista on sen suoma mahdollisuus peilata omaa taustaa tähän Pentinkulman tarinaan ja paikantaa itseään sukunsa kautta Suomen lähihistoriaan.

Jatkan vähän samasta aiheesta kuin kollegani J.-P. Pulkkinen äskettäisessä blogimerkinnässään. Olen samaa mieltä, että äärimmäinen hifistely ja aina vain uusin ominaisuuksin varustetuilla vastaanotinlaitteilla ylvästely ei ole sama asia kuin radio-ohjelman kuuntelu. On selvää, että radiosta tulee ääntä, jota ei voi ymmärtää tai josta ei voi nauttia, ellei siitä saa selvää tai sitä ei kuule. Mutta muutahan ei periaatteessa tarvita kuin että kuulee. Tämä on perusasia.

Sitten taas ohjelmien lähettäjäpuolella eli täällä missä ohjelmat tehdään, halutaan tehdä sellaista ääntä, jonka laatu on hyvä, sellaista jota on miellyttävää kuunnella, sellaisia akustisia ja tilallisia ympäristöjä, sellaisia äänitehosteita ja äänimaailmoja, jotka tuovat kuulijalle ymmärtämyksen lisäksi myös kokemuksellisen elementin. Tehdään siis erinomaisella laadulla ja toivotaan, että vastaanottajalla on hyvät vastaanottimet.

Kun Koskelan Jussi Täällä Pohjantähden alla –sarjan ensimmäisessä jaksossa raivaa suota, kuulija kuulee että ollaan ulkona, avarassa paikassa, jossa linnut laulavat, vesi lotisee ja ihminen liikkuu. Tämä kaikki on tehty studiossa erillisistä paloista: näyttelijät ovat nauhoittaneet käsikirjoituksen mukaiset repliikkinsä, äänisuunnittelija on luonut ulkoakustiikan, etsinyt erilaisia lintujen ääniä ja tuulen suhinaa, tehnyt veden litinän ja liittänyt nämä kaikki yhteen niin että kuulijalle syntyy käsitys siitä, missä ollaan, mitä tapahtuu ja mistä puhutaan. Mutta kuulija myös kokee korvillansa, näkee siulunsa silmin, missä Jussi on, mikä on se sosiaalis-henkinen tilanne ja tila, missä hän on.

Tässä mielessä soundit ovat kyllä olennainen asia. Niillä kuunnelmassa jäsennetään niitä maailmoja, joissa tapahtumat etenevät. Kuunnelmaa ei tehdä niin, että kaikki se äänellinen maailma, jonka kuulija kuulee, äänitettäisiin yhdellä kertaa. Kuten sanoin, näyttelijät äänitetään erikseen pienissä pätkissä, akustiikat, äänimaisemat, tehosteäänet, musiikit, kaikki tehdään ja äänitetään erikseen. Kuunnelman varsinainen tekeminen on sitten näiden erillisten elementtien miksaamista eli leikkaamista ja liittämistä yhteen, ja äänimassojen tasapainottamista. Näin luodaan rytmi ja tempo kokonaisteokselle eli luodaan teos.

Meidän alallamme, siis kuunnelman ja radiodokumenttien (featureohjelmien) tekijöiden keskuudessa puhutaan usein soundeista, surroundäänestä, radiofoniasta sellaisena enkelinä, joka pelastaa radioteokset tulevaisuudelle. Uskotaan että monipuolinen ja teknisesti edistynyt soundimaailma on se puuttuva rengas kuunnelman ja nykykuulijan välillä. Meidän on kuitenkin syytä muistaa, että on paljon ihmisiä, joilla on särisevä monoradio keittiön nurkassa, ja heidänkin on saatava radio-ohjelmista selvää.

Toiset siis luovat äänellisiä taideteoksia, joiden laatu on korkeinta luokkaa ja toiset ottavat niitä vastaan kidekoneen tasoisilla vehkeillä. Tässä se jännitekenttä, miinakenttä, jonka läpi jokaisen kuunnelmantekijän on kerta toisensa jälkeen juostava.

Olen vuodesta 1990 vastannut radion kuunnelmista. Nopeasti laskien yli tuhannesta kuunnelmasta. Siihen määrään mahtuu monenlaista, monia teemoja, monia kuulokulmia, monenlaista äänimaisemaa, lukuisia eriäänisiä näyttelijöitä, monenlaisia ohjaajia ja ohjausratkaisuja. Erilaisia kestoja minuutin mittaisista kahden tunnin kuunnelmiin. Iloisia ja surullisia. En usko, että kukaan pystyy tuosta määrästä sanomaan yhdellä sanalla, millaisia kuunnelmia ne ovat. Olen joskus miettinyt, yhdistääkö näitä oman aikani kuunnelmia jokin yksi asia tai seikka. Uskon että enemmän kuin yhdistäviä ominaisuuksia, niissä on erottavia ominaisuuksia.

Silti säännöllisesti tulee palautetta, että ennen kuunnelmat olivat hyviä, selkeitä ja mukavia. Nyt ne ovat sekavia, meluisia ja menevät yli ymmärryksen. Tämä on tietenkin yleistys, jonka joku esittää, kun on kuullut yhden kuunnelman, joka on hänen käsittämis- tai pitämiskykynsä rajoja koetellut.

Vähän aikaa sitten lähetimme ruotsinsuomalaisen tekijän Saara Salminen Wallinin teoksen Missä sinä olet?, josta saimme muutaman juuri tällaisen ”en ymmärrä” –palautteen. Usein tällaisissa tapauksissa tulen ajatelleeksi sitä, miten tekijät osaisivat tai voisivat ottaa huomioon kaikki mahdolliset vastaanottotavat. Tässä tapauksessa kaikki mahdolliset tavat kuulla ja kuunnella. Onko se edes mahdollista? En tiedä.

Salminen Wallinin kuulokuvassa/ääniteoksessa oli aika yksinkertainen perusasetelma: nainen, ohjelman puhuja oli kokenut ankaran shokin miehensä kuoltua. Naisen maailma on alussa aivan sekaisin, yhtä kaaosta, kaikki pyörii, mistään ei tahdo saada kiinni, joitakin yksittäisiä elämän- ja todellisuuden paloja kuitenkin on. Niihin voi tarttua. Kuunnelman edetessä ohjelman minä alkaa kysellä, missä hänen miehensä on, miksi kävi niin kuin kävi, kuka hän itse on, mikä on hänen suomalainen identiteettinsä Ruotsissa. Ohjelman lopussa näyttää siltä, että joitakin vastauksia löytyy, tai ainakin on osattu kysyä toipumisen kannalta oikeita kysymyksiä.

Muutamalle kuulijalle ohjelma oli sekavaa äänten vyöryä. Heidän oli ilmeisesti mahdotonta kuunnella kuunnelmaa rakenteena, äänenä joka virtaa korvista sisään ja kertoo virtaamisellaan, mistä on kysymys. Ihmisen hätä ilmenee äänimaailmassa, ei yksittäisissä sanoissa. Tämä on minusta radiofonista, mutta näyttää olevan kuuntelutapa, jossa seuraataan vain sanoja. Minusta yksi meidän, Radioteatterin, tehtävistä on kuitenkin myös tämän ilmaisumuodon eteenpäin vieminen eli kehittäminen. Kaikki kuunnelmat eivät voi olla suunnattuja niille, jota pystyvät seuraamaan fiktiota vain sanojen pintatason mukaan.

Fiktion yksi tunnusmerkeistähän kuitenkin on se, että kirjoitettuun tai ilmaistuun sisältyy myös alataso, pinnanalainen, subteksti, se minkä me luemme yhteyksistä, tapahtumaketjuista, henkilöiden tahdonsuunnista emme pinnasta.

Jos esim. Salminen Wallinin kuunnelmaa moititaan, siitä myös tulee kehuja, joissa ilmee kuunnelman palkitsevuus vastaanottajalle juuri siksi, että rakenne, kokonaisuus, rytmi, äänet, ymmärretään sielullisen tilan kuvaukseksi, matkaksi syvyyteen, ensin pimeään ja sitten valoon.

Huomaan että tämän lähes 23-vuotisen radioteatteriurani aikana, olemme tuottaneet vain muutaman urheiluaiheisen kuunnelman. Täytyy ihmetellä, omaa itseäkin, sillä urheilu on ollut minulle merkittävä ja kiinnostava asia noin vuodesta 1952, jolloin osallistuin Helsingin olympialaisiin. En urheilijana, vaan katsojana (6 v.) stadionilla. Noissa kisoissahan englantilainen Chris Chataway kaatui 5000 metrin juoksun viimeisessä kaarteessa ja jäi viidenneksi. Myöhemmin hänestä tuli konservatiivinen parlamentaarikko. Hän oli siis varhainen lassevirén. Virén kaatui 10000 metrillä kaksikymmentä vuotta myöhemmin olympialaissa Münchenissä. Hänestäkin tuli sittemmin konservatiivinen parlamentaarikko.

No, yhtä kaikki, urheilussa olisi paljon kuunnelman aiheita. Mutta sitten Juhani Peltosen Elmo-kuunnelmien, urheiluun ei ole kriittisesti tai huumorilla tai satiirisesti tartuttu, vaikka urheilu on täynnä satiirin ja kritiikin ja naurun aiheita. ”Elmo – urheilija” esimerkiksi on suuren yleisön suosikkikuunnelma. Urheiluhulluille se kertoo kahden hihkuvan selostajan innokkaalla johdatuksella loistavia tuloksia saavuttaneesta ylivoimaisesta suomalaisesta. Selostajien, Immon ja Lylyn, verbaliikka ylittää heidän esikuvinaan todennäköisesti olleiden Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen verbaliikan. Urheiluselostuksethan ovat yhtä edelleen äidinkielemme juhlaa, kielikuvien ja metaforien korviahuumaavaa laulua.

Kuunnelman selostajat eivät kuunnelleet urheilijaa ja hänen elämänsä taustoja, vaan vain hihkuivat hänen saavutuksiaan. Mutta itse asiassahan Elmo on tarina surullisesta ja masentuneesta henkilöstä, joka on kadonnut jonnekin ja jonka todellinen persoona ei ole lainkaan sitä, mitä selostajat innossaan puhkuvat. Kuunnelma tuottaa iloa ja lohtua myös sellaiselle, jolla on kriittinen suhde urheiluun.

Näin näyttää olevan tänäänkin. Meistä ei kukaan tiedä, mitä urheilun pinnan alla tapahtuu. Median urheilutoimittajille kansallisen paatoksen nostattaminen ja toivottujen voittojen ennakoiminen ovat pääasia. Esimerkiksi dopingista emme vieläkään tiedä kaikkea. Emme kai oikein mitään. Vaikka eräänlainen kaimani Kari-Pekka Kyrö (ei sukua) ”paljasti” lehdessä hiihdon dopingin, ei kukaan Lahdessa kiinnijääneistä hiihtäjistä ole kertonut mitään tuolloisista eikä aikaisemmista käytöistään. Olemme vain saaneet lukea heidän tuskastaan kiinnijäämisen jälkeen, uran loppumisesta ja elämään kasautuneista vaikeuksista. Mutta todelliset kytkennät ovat edelleen piilossa. Kun tutkiva journalismi ei sinne yllä, tai halua yltää, niin ainakin aiheesta saisi hyvän kuunnelman.

Viime aikoina olen ollut erilaisissa tilaisuuksissa, joissa on keskusteltu ja kyselty kuunnelmasta. Viimeksi tämä tapahtui Porvoon Paahtimo-ravintolan kabinetissa Ylen ja Jussi Kylätasku -seuran tilaisuudessa, jossa iso seurue keskusteli kuunnelmasta ja tulevaisuudesta sekä kuunteli yhden Kylätaskun kuunnelman.

Huomaan toistaneeni ja toistavani sitä samaa, mitä tässä blogissanikin olen kirjoittanut. Nimittäin että
1.kuunnelman tulevaisuus on kiinni siitä, miten nopeasti se pääsee verkosta ladattavien palveluiden joukkoon. Ja näin ollen ominpaan jakelutapaansa.
2.Tämä mahdollistaa sen että radiolle vieras, mutta nettiin tottunut yleisö voi löytää kuunnelman,
3.ladata sen omalle kannettavalle laitteelleen ja kuunnella missä ja milloin haluaa.
4.Uusi jakelutapa luo uutta kysyntää ja se puolestaan uusia muotoja ja formaatteja kuunnelmalle.
5.Termi ”kuunnelma” saa rinnalleen jonkin uuden uuteen jakeluun ja formaattiin modernimmin istuvan nimen.
6.Tästä huolimatta kuunnelmien jakelu radiokanavien ohjelmistoissa, ja siis tarjonta ns. vanhoille yleisöille, jatkuu.

Tällä hetkellä odotellaan pian koittavaa hetkeä, jolloin Radioteatterin tuottama Juha Vuorisen ladattavaksi kirjoittama ja ohjaama ns. pilottikuunnelmasarja "Juoppuhullun bonusraita" alkaa ilmestyä nettijakeluun.

”Vanhaa” linjaa edustaa kesällä Yle Radio 1:ssä alkava suursarja Täällä Pohjantähden alla (1-22).

Kuunnelmalla menee siis hyvin. Se on radiovälineen synnyttämä ohjelmalaji/taidemuoto ja se on kehittynyt radion kehityksen rinnalla, samaa tahtia kohti uusia ilmaisutapoja, kaikki nämä kahdeksan vuosikymmentä.

Kun olin käymässä Ruotsin radion radioteatterissa, Radioteaternissa, joskus 1990-luvun lopulla, kohtasin Ingmar Bergmanin. Tai ehkä on parempi sanoa, että näin Ingmar Bergmanin. Hän tuli studiosiiven käytävällä vastaan. Vaihdoin kyllä ohimenevästi pari sanaa hänen kanssaan, koska olin vuosikymmenen alussa ohjannut hänen kuunnelmansa Viktoria (En själslig angelägenhet). Olin myös ollut Prix Italia -kilpailun juryssä valitsemassa mainittua kuunnelmaa, mutta toki sen ruotsalaista alkuperäisesitystä, yhdeksi kilpailun voittajakuunnelmista. Bergman ohjasi tuolloin kohdatessamme Radioteaterniin Strindbergin Rajuilmaa (Oväder). Hän oli jo kahdeksankymppinen. Hän oli asiallinen ja kertoi pitävänsä radiotyöskentelystä ja radion pienestä koneistosta, siitä että saa keskittyä vain muutaman ihmisen kanssa siihen, mitä on etsimässä, eikä mikään suuri tekninen apparatuuri tule väliin omine vaatimuksineen.

Bergman oli kaikkien välineiden kanssa tuttu: teatterin, television, radion, elokuvan. Hän teki käsikirjoituksia ja kirjoitti kirjoja. Hän teki viimeisinä aikoinaan radioon melkeinpä vain teatterinäytelmien sovituksia. Hänen radioajattelunsa ei ollut kovin kehittynyttä. Hänelle radiokin oli eräänlainen teatterin näyttämö.

Minusta elokuva ja kirjallisuus olivat hänen omimmat alueensa. Hänen induktiivinen tapansa käyttää omaa elämäänsä, sen yksityiskohtia ja -tapauksia johdatuksina yleisiin, meitä kaikkia koskeviin päätelmiin niin että emme edes huomaa milloin tarinan henkilön problematiikka onkin siirtynyt meidän omaksi problematiikaksemme. Hän osasi kirjoittaa ja ohjata pinnan alle koko sen räjähtävän tai räjähdystä ennustavan draaman, jota pinnalta katsoen emme heti tajua. Hän ei kenties edes mainitse sitä asiaa, joka on kaiken draaman syy ja aiheuttaja, me vain aavistamme sen. Bergmanin viimeinen tv-elokuva, Saraband, oli juuri tällainen. Samoin aikaisempi tv-työ Narrin seurassa (Larmar och gör sig till).

Kirjoista on syytä arvostaa korkealle muistelmateokset, jotka ovat samalla hienoa kaunokirjallisuutta, Hyvä tahto (Den goda viljan), Sunnuntailapsi (Söndagsbarn) ja Yksityisiä keskusteluja (Enskilda samtal). Ajattelen että joskus tekisin näistä kirjoista suuren Bergman-sarjan, niin radiollekääntyviä ne ovat.

Bergman osaa käsitellä yksittäisen ihmisen elämäntarinan puitteissa kysymyksiä uskonnosta ja moraalista, perhesuhteiden ongelmista ja ratkaisujen hakemisesta siten, että nämä elämän ns. suuret kysymykset kasvavat orgaanisesti ihmisten toiminnasta ja ajatuksista eivätkä ole ikäänkuin ulkopuolisen tekijän päälleliimamia.

Mutta siihen tapaamiseen kymmenkunta vuotta sitten Ruotsin radiossa Tukholmassa. Tervehtimisen ja esittelemisen välittäjänä oli eräs ystäväni, Radioteaternin tuottaja, joka sitten jälkeenpäin sanoi että he, koko Radioteaternin porukka, ovat lopen väsyneitä ja kyllästyneitä tuon vanhan ukon bakteerikammoon ja siihen, että hänelle pitää aina rakentaa melkein oma wc studion viereen ja pitää huoli siitä, että se desinfioidaan joka käyttökerran jälkeen ja että muut eivät sitä saa käyttää.

Radion pieneltä koneistolta vaati kuitenkin eräs suuruus ylimääräisiä hygienia-alan ponnistuksia.

Radioteatterin suuri kuunnelmasarjaurakka, Täällä Pohjantähden alla, alkaa olla valmis. Kolme, neljä jaksoa on vielä editoimatta. Sarjan jaksoja kuuntelutetaan aina siellä täällä erilaisille koeyleisöille.

Tammikuun lopulla joukko Eino Leinon seuran jäseniä kävi Radioteatterin studiossa kuuntelemassa yhden jakson tätä sarjaa. Jakso oli 21-osaisen sarjan kuudestoista. Siinä keskeistä on Hellbergin tulo 1920-luvulla Neuvosto-Venäjältä Suomeen värväämään väkeä maanalaiseen toimintaan. Akselia hän yrittää saada toiminnan vetäjäksi. Tästä syntyy raju riita, joka tuo pintaan kansalaissodan ja vankileirin haavat, vääryydet ja epäoikeudenmukaisuudet, sen ketkä taistelivat henkensä edestä vakaumuksensa puolesta ja ketkä saattoivat veneellä paeta maasta.

Jaksossa Akselin raivo kasvaa asteittain, koetun epäoikeudenmukaisuuden tunteen mukaan. Linnan tapa solmia yksilön ja yhteisön kivut ja tuskat yhteen saa näyttelijöiden tulkintojen kautta vielä lisää sensitiivistä voimaa.

Pakko on uskoa se, mitä yksi dramatisoijista, Hannu Raittila sanoi, että tämä 21-osainen dramatisointi on lyhin mahdollinen jonka avulla voidaan antaa kokonaiskuva Linnan romaanin maailmasta.

Eino Leinon seuran väki tuntui tyytyväiseltä. Paljon keskusteltiin tällaisen pitkän sarjan mahdollisuuksista tuoda mukaan sellaisia kohtauksia, joita mitkään aikaisemmat dramatisoinnit eivät ole käsitelleet. Erityisesti romaanin kolmas osa saa tässä sarjassa huomiota. Radiotarina ei kulje Pohjantähden kliseestä kliseeseen, tutusta bravuurista toiseen, vaan kuljettaa tämän perheen ja yhteisön tunnehistoriaa hyvin täyteläisenä 1800-luvun lopulta 1950-luvulle.

Jokainen koekuuntelu jännittää etukäteen, mutta kuuntelun jälkeen tulevat kommentit ovat erittäin arvokasta palautetta, joka kertoo paljon siitä miten ihmiset kuuntelevat kuunnelmia. Ja se puolestaan auttaa niiden tekemisessä.