Kun ei huvittais yhtään

Näin maaliskuun puolella voi puhua jo menneestä talvesta ja tehdä välitilinpäätöksen.

Paino ei ole laskenut.

Vyötärö on edelleen muhkea.

Hyvin käynnistynyt reippailu hukkui hankeen.

Veriarvot ovat entisellään.

Olen usein nuutunut. Se kuvaa fyysistä hyvinvointia + mielialaa. Nyppyyntynyt nuhjakeolo.

En voi sanoa, että Maatuska olisi pitänyt itsestään hyvää huolta talven aikana.

Olen kiskonut omatekoista kinuskifudgea lusikalla suoraan kulhosta.

Olen ahminut korvapuusteja monta kerrallaan, maistelematta.

Olen lusikoinut jäätelöä suoraan paketista.

Olen livennyt Keijusta Oivariiniin, taas... ja täysjyvärukiista vehnähöttöön.

En ole ottanut aikaa itselleni, omia ajatuksia varten, rentoutumista varten.

En ole tavannut ystäviäni niin usein kuin tarvitsisin voidakseni hyvin, saadakseni ilovitamiinia.

En ole hellinyt itseäni hierojakäynneillä ja muilla hoidoilla.

En ole vienyt itseäni elokuviin tarpeeksi usein.

Olen ollut paska ystävä itselleni.

Näistä viimeisistä riveistä olen eniten surullinen. Uskon nimittäin nykyisin siihen, että olen nauttinut liian vähän. Liian vähän proteiinia, liian vähän ihmisen hoitavaa kosketusta, liian vähän naurua ja uppoutuvaa läsnäoloa rakkaimpien ystävien kanssa, liian vähän mielikuvitusta ruokkivia taidenautintoja. Olen nauttinut elämästä liian vähän ja vain yhdellä tavalla. Syömällä.

Terveydenhoitaja lähti korjaamaan ruokavaliotani sillä, että proteiinia täytyy lisätä ja sitten vasta miettiä minkään vähentämistä.

Minä tarvitsen mielihyvää. Minun täytyy lisätä niitä muita mielihyvän lähteitä ja sitten vasta miettiä syömisen vähentämistä. Miten on mahdollista, että kokonainen talvi menee kuin sumussa, selkäydinohjauksella? En kuule mitään tarpeita, vain sen yhden: mässytä jotakin. En näe mitään keinoja, vain sen yhden: mässytä jotakin.