Kreivi painoi silinteriä syvemmälle päähänsä ja kohotti mustan viittansa kauluksia korkeammalle. Hän oli yksin, yksin Skotlannin loputtomien nummien pimeydessä. Hänen olisi osuttava. Kätkettävä tunteensa ja keskityttävä - ja osuttava. Sade piiskasi kasvoja armottomasti pisaroiden muuttuessa koko ajan kovemmiksi ja kovemmiksi. Ne yltyivät miltei rakeiksi ja valuivat elämästä kertovia kasvojen uurteita pitkin.

Kreivi siristi silmiään ja kumartui kiveä vasten, kuin saadakseen tukea peruuttamattomille mietteilleen. Kivi oli ainoa, mitä hänellä siinä hetkessä oli; nihkeä, kylmä, äänetön kivi. Se oli hänen kasvoton ystävänsä, kun hän hitaasti ja julman vakaasti siirsi sormensa laukaisijalle. Pahaa-aavistamaton hahmo piirtyi horisonttiin, pimeys paljasti vain utuiset, hämärät ääriviivat. Kreivin suu jäykistyi kapeaksi viiruksi ja jäinen katse leimahti, kun mennyt tulvi mieleen. Hän tunsi olevansa yhtä musta kuin yö, jonka kätköissä hän toteuttaisi kaiken muuttavan suunnitelmansa. Hän tähtäsi, tarkasti ja harkiten, ja laukaisi. Kahdesti - vain varmistaakseen osuman.

Tämä on tositarina.

Paitsi, että ei ollut yö, vaan aamu. Ja oltiin Pasilassa. Jaa niin, ja pihalla olin vain minä puskassa kökkimässä, valokuvaamassa tuulessa vinhasti heiluvaa oksaa. Kylläpä värejä tulviva luonto voi olla dramaattisen mustavalkoinen!