Kesän ensimmäinen hellepäivä Helsingin Keskuspuistossa. Hymyilevät ihmiset lenkkeilevät aurinkoisilla hiekkateillä ja metsän tuoksuun sekoittuu häivähdys viljelypalstojen narsissien aromia.

Keski-ikäinen pariskunta tallustelee käsikynkkää maisemia ihaillen ja toiset samanmoiset pyöräilevät ohitse.

- Hullu, kato mihin ajat, haluuksä tappaa meidät!!!!

Sunnuntaikävelyn tunnelma muuttuu veitsellä leikaten. Mies karjuu naama punaisena pyöräilijöitten perään. Fillaroiva pari pysähtyy ja mies säntää pyöräänsä taluttaen takaisin.

- Saatanan juopot, menkää metsään kävelemään!!!

Kohta tarvitaan virkavaltaa, ajattelen. Pyörämies päättää kuitenkin hetken kihinän jälkeen jatkaa matkaa vaimonsa kanssa. Käsikynkkäpari lähtee eri suuntaan.

Minulle jää epätodellinen olo, mitä juuri tapahtui? Pyöräilijän ohitus oli ehkä hieman harkitsematon, mutta ei se todelliselta vaaratilanteelta näyttänyt.

Mikä saa ihmiset huutamaan ventovieraille solvauksia päin naamaa kesken rentouttavan metsäretken?

Tämä oli vuoden sisällä jo kolmas pyöräilijöitten ja kävelijöitten välinen vihanpurkaus, jota olen lähietäisyydeltä todistanut. Kaikki ovat tapahtuneet samoilla kulmilla Keskuspuistossa.

Miksi kukaan ei raivoa Mannerheimintien kapeilla jalkakäytävillä? Eikö metsän pitäisi rauhoittaa kireitä hermoja? Herättääkö yhtäkkinen luontokokemus kaupunkilaisessa jonkin alkukantaisen reviirinpuolustusvietin?