olotila

  • Seuraa paluumuuttajan ajatuksenkulkua

    Oulun seudun valo pysäyttää.

    Tuleeko valo eri korkeudelta kuin Helsingissä - vai onko se muuten vain valkoisempi? Miten luonnon ja ympäristön värit ovatkin niin omantuntuiset. Tuntuu kokonaisvaltaisesti hyvältä.

    Tunnistan kotiseutukaipuun valon värissä. Uskon siihen koska tahdon: lapsena eletty ja imetty valontuntu on minulle parhaimmillaan siellä, Pohjois-Pohjanmaan leveyksillä.

    Paluumuuttajat-sarja on käsikirjoittaja ja toimittaja Minna Duftonin idea parin vuoden takaa. Uutiset kertoivat synnyinseuduille muuttavien määrän lisääntyvän ja Dufton päätti selvittää, mitä näiden mielissä liikkuu.

    - Näemme, miten oikeasti käy. Käykö niin kuin he kaikkein eniten toivovat - hidastuuko elämä, sanoo Dufton työpöytänsä ääressä Pasilassa. Toimittajan omat muuttolaatikot saapuvat juuri - seuraava työ odottaa aivan toisella puolella isoa Yleä.

    Viime ajat Dufton on hengittänyt samaan tahtiin kuin päähenkilönsä, paluumuuttajat. Toimittaja näyttää haikealta: televisiosarja on viimeisiä tekstejä vaille valmis ja on hankalaa luopua ihmisistä, joihin on matkan varrella tutustunut ja kiintynyt.Paluumuuttajat. Kuva: Yle Kuvapalvelu

    Paluumuuttajat on sarja nuorista perheistä, joiden haaveena on laadukas ja hitaampi elämä omalla synnyinseudulla. Palaajia yhdistää kotiseutukaipuu, joka ei ole jättänyt rauhaan muualla vietettyjen vuosien aikana.

    Ohjelmassa nähdään, kohtaavatko haaveet ja todellisuus, millainen prosessi paluu kotiseudulle on ja millaisia henkilökohtaisia ratkaisuja se vaatii. Sarjassa seurataan sekä muutama vuosi sitten muuttaneita perheitä että perhettä, joka tekee muuttomatkan ohjelman kuluessa.

    Ohjelman nimellä perustettu Paluumuuttajat-facebook-sivu on luotu kohtauspaikaksi kaikille aiheesta syttyville.

    Lue Olotilassa paluumuuttajaperheen äidin Anri Kuivalaisen päiväkirjaa - Matkalla kotiin

    Paluumuuttajat maanantaisin YLE TV2 klo 19.30

    Kommentoi 0


  • Kipataan kamat kirpparille

    Yleensä olen aika ajoin käynyt kippaamassa vaatteita suoraan Fidalle tai UFF:lle, sillä on tuntunut liian rasittavalta edes miettiä niiden myymisprojektia. Liian hyvin muistan nuoruusvuosiltani ne kesät, jolloin joka kerta yhtä toiveikkaana raahasin tavarani torille kirpparipöydälle myytäväksi ja päivän päättyessä raahasin melkein samat kamat takaisin kotiin. Koko päivä kärvistelyä toripöydän äärellä, hymyilyä suupielet kireinä asiakkaille, jotka jättävät tavaran pöydälle, elleivät saa tingattua kahdenkymmenen sentin puoli-ilmaista tuotetta kymmeneen senttiin. Kaikesta tästä päivän päätteeksi palkkana muutama kymppi. Ei kiitos enää!

    Mutta josko viikkovuokrausperiaatteella toimiva kirpputori olisi kuitenkin kokeilun arvoinen?

    Valitsen Tampereen Radiokirppiksen, vaikka netissä sen asiakaspalvelua haukutaankin ”legendaarisen huonoksi”, mutta ”siellä on pakko käydä, koska tavara liikkuu siellä niin hyvin”.

    Viikkovuokrauskirpparin systeemi on näppärä. Maksat haluamastasi ajanjaksosta pöydän vuokran - itse ostin viisi päivää ja maksoin niistä 35 euroa - sitten saat viivakoodilla varustetut hintalaput, joihin voit itse merkata tavaroillesi hinnan. Hintoja voi käydä vuokrausajan kuluessa muuttamassa.

    Itse saan tiskillä kohtuullista palvelua. Parempi hymyttömyys kuin teeskentelevä mielistely.

    Hinnoittelun ongelma 

    Hmmh…mikä olisi sopiva pyyntihinta Marimekon kotelomekosta, jota on käytetty vain pari kertaa (en tykännytkään käyttää sitä, sillä tunsin aina kietoutuvani pöytäliinaan – anteeksi marimekkofanit). On ihan sama, onko vaate uutena maksanut yli sata euroa vai ei, sillä kirpparilla se on kuitenkin vain kirpparivaate. Laitan hinnaksi 30 euroa, vaikka itse en olisi maksanut siitä niin paljoa. Mari-mekko herättää heti kiinnostusta ja ensimmäinen asiakas lähteekin jo sovittamaan sitä ennen kuin olen saanut kaikki vaatteet ripustettua paikoilleen. Tosin hän ei sitten raaskikaan ostaa sitä. Kenties 30 euroa on sittenkin liikaa?

    Pyrin siihen, että esillä ei ole liikaa vaatteita. Kukaan ei jaksa pöyhiä mitään epämääräistä rättikasaa. Ripustan vaatteet väljästi henkareihin ja pöydälle laitan pari käsilaukkua, muutamat kengät ja sisustuslehtiä sekä joitakin hyväkuntoisia lastenvaatteita. Lopputulos on siisti.

    Siivoamista luvassa

    Seuraavana päivänä menen jännittyneenä katsomaan, mikä on pöytäni tilanne.

    Huh, mikä sotku! Kaikki pöyhitty yhdeksi kasaksi. Toisten pöytien vaatteita on viskelty omalleni. Miksi ihmiset ramppaavat kirppareilla, jos he eivät arvosta siellä myytäviä tuotteita pennin vertaa vaan heittelevät niitä ympäriinsä kuin vastenmielisiä rättejä? Yritän palauttaa vääriä tuotteita oikeille pöydille, mutta se on vaikeaa, sillä myyntipaikkojen numerointi on  täydellisen mielivaltaisen epäloogista. Luovutan ärtyneenä ja viskaan ylimääräiset rievut…öh, jonnekin…onhan niiden viivakoodeissa kuitenkin oikean myyjän numero, viepä asiakas ne mistä tahansa pöydältä kassalle.

    Siivoan pöydän ja huomaan, että Mari-mekko on ainakin jo ostettu – jihuu, 30 euroa on jo tienattu. Sen sijaan Part Twon nahkatakki ei ole mennyt 28 euron hinnalla. Kai se pitäisi myydä viidellä eurolla, puhisen. Sisustuslehdet näyttävät tehneen hyvin kauppansa. Myyn kahdeksan euron uudehkoja numeroja 50 sentillä tai eurolla.

    Kipataan kamat kirpparille. Kuva: Adrian Gtz, stock.xchng

    Moraalista paheksuntaa 

    Lähden vaeltamaan kirpparin ahtailla käytävillä ja tarkkailen lajitovereideni käytöstä näillä tuhansien turhien tavaroiden markkinoilla. Tiedän, että on olemassa ihmisiä, jotka kiertävät säännöllisesti kirppareilla etsimässä – niin mitä? Löytöjä, jotain upeaa ja tietenkin halvalla. Näen näitä silmät kiiluen pöydältä toiselle kärsimättömästi kulkevia ihmisiä, jotka yhdellä skannaavalla katseella rekisteröivät, onko myyntipöydällä mitään kiinnostavaa.

    Kyllä kyllä, on ihmisiä, jotka ostavat kirppareilta vaatteensa ja muut välttämättömät tarvikkeensa sen takia, että heidän on taloudellisista syistä pakko. Ja kyllä, on ihmisiä, jotka sanovat tekevänsä niin puhtaasti ekologisista syistä. Mutta uskallan väittää, että suuri osa kirppariasiakkaista on parantumattomia shoppailijoita, jotka saavat kiksejä siitä, että löytävät Gantin pikeepaidan vitosella tai Puman verkkaritakin kahdeksalla eurolla tai vaikkapa Hilf…hetkinen, mitäs tuossa on?

    Vau, ihania vihreitä lasisia Iittalan jälkiruokakulhoja neljä kappaletta neljä euroa per kippo! Mitäs ne maksavat uutena…ihan sama, pakko saada nämä! Okei, kotona on kyllä jälkiruokakippoja aika kasa, mutta nämähän sopisivat mökille….toivottavasti kassalla on pakkauspaperia…Ihana löytö!

    Kröhöm, mihin minä jäinkään? Ai niin, paheksumaan näitä materian himoitsijoita…Niin todellakin. Siis se, että ostetaan tavara kirpparilta, ei ole mikään ympäristöystävällinen teko. Ajatellaanpa, millaisen reaktion se, että ostat sen Gantin paidan, saa aikaan sen myyjässä? Hän tietenkin ajattelee kierrellessään tavarataloissa ja vaateliikkeissä, että noh, ostanpa tämän paidan, silla voinhan sitten joskus taas myydä sen kirpparilla, siellähän menee kaikki niin hyvin kaupaksi. Logiikkani mukaan jokaista kirpparilla ostettua tavaraa kohden jossain joku ostaa vähintään yhden uuden tavaran. Kirpparit ovat yksi iso ratas tässä materialismin kauhistuttavassa kiihtyvää vauhtia pyörivässä myllyssä.

    Oikeasti ekologista olisi se, että kaikki ostaisivat mahdollisimman vähän yhtään mitään – niin uutena kuin käytettynä. Ostaisimme vain aivan välttämättömän vaatteen ja käyttäisimme sen loppuun. Siis loppuun. Lumpuksi, joka sitten käytettäisiin energiaksi.

    Oikeastaan kirpparit pitäisi laittaa vastuuseen…oih, onpas tuossa kivannäköinen mokkatakki…hinta 25 euroa…pitäisikö minun sittenkin laskea oman nahkatakkini hintaa…ja voi miten hieno käsilaukku! Ihan uudenveroinen. Ja vain neljä euroa! Noh, otan tämän, tämä ei ehkä ole juuri nyt käyttis, mutta syksyllä oikein hyvä… 

    Loppusaldon aika 

    Huomaan, että viikkovuokrausperiaatteella toimiva kirpparikaan ei ole vaivaton. Pöytää pitää käydä siivoamassa kerran päivässä, jos haluaa sen pysyvän edes jonkinlaisessa kuosissa hamstraajien myllätessä pöydät hetkessä sekaisin. Eikä tavara liiku läheskään niin kovaa tahtia kuin olisin toivonut.

    Viiden päivän päästä saan kantaa kahdesta Ikea-kassillisesta toisen takaisin. Tuotto on 109 euroa eli pöytävuokran vähentämisen jälkeen olen tienannut 74 euroa. Ei huono, mutta ei kovin hyväkään.

    Viikon mittaan touhu oli minusta kaiken kaikkiaan rasittavaa ja ajatus siitä, että jatkossa vain kippaan taas tavarat suoraan Fidalle tai UFF:lle, tuntui houkuttelevalta. Vaikka kai sitä voisi syksyllä vielä kerran koittaa viikkovuokrausta…paitsi että ai niin, eihän minulle tule tästä lähtien mitään myytävää, sillä minähän ostan vain välttämättömiä asioita, en mitään turhaa…

    Kommentoi 0


  • Kuinka paljon tavaraa on tarpeeksi?

    All I Own. Kuvat: Sannah Kvist.

    Ruotsalainen valokuvaaja Sannah Kvist heräsi tavarapaljouteen muuttaessaan asunnosta toiseen. Se sai hänet haastamaan itsensä tavaran vähentämiseen ja tutkimaan ihmisten suhdetta omaisuuteensa. Tästä syntyi valokuvasarja All I Own, jossa ruotsalaisopiskelijat poseeraavat uusissa opiskelijakämpissään muuttokuormansa kanssa.

    Kvist kuvaa 80-luvulla syntyneitä nuoria, joita monesti syytetään kulutuskulttuurin kakaroiksi. Kvist näkee heidät kuitenkin toisin, hänen kuvaamansa nuoret olivat kovin antimaterialistisia ja tiedostavia.

    Mitä nuori ihminen tarvitsee arkeensa, mitkä tavarat ovat todella tärkeitä? Katso kuvat. Niistä näkee, mikä erilaisille nuorille on tärkeää, mutta samalla ne saavat ajattelemaan; miltähän omaisuuden määrä näyttäisi, jos kuvattaisiin nuoria ympäri maailmaa - luultavasti moneen muuhun verrattuna näiden ruotsalaisten omaisuus on suuri, vaikka kaikkilla ei olekaan vielä Macin läppäriä tai taulutelkkaria.

    Projekti sai Kvistin itse vähentämään omaisuuttaan rekka-autollisesti pariin Ikean kassiin. 100 tavaran haaste on siis ilmassa edelleen.

    All I own. KUva: Sannah Kvist

    All I own. Kuva: Sannah KvistAll I own. Kuva: Sannah Kvist

    All I own. Kuva: Sannah KvistAll I own. Kuva: Sannah KvistAll I own. Kuva: Sannah KvistAll I own. Kuva: Sannah KvistAll I own. Kuva: Sannah KvistKUVAT: All I Own, Sannah Kvist, julkaistu taiteilijan luvalla.

    Kommentoi 0


Muualla Yle.fi:ssä