Kuka lohduttaisi äitiä?

Matkalla töihin. Matkalla kotiin. Kuva: Kalle Kultala

Sitten kun se aihe on lopulta valittu ja pitäisi näppärällä sanailulla kuvata se tunteiden kirjo ja kyynelten ryöppy, joka kuhunkin aiheeseen liittyy… ei kirjoittaminen olekaan niin helppoa. Varsinkaan silloin, jos kyseessä on kaltaiseni ihminen, joka saa kohtauksen yleisestä valittamisesta ja sitten se oma kolumni onkin narinaa kerrassaan.

Aion kertoa teille siitä, millaista on olla tasa-arvoinen äiti, joka aidosti näkee (tai ainakin yrittää nähdä) isän tasaveroisena kumppanina myös lastenhoidollisissa asioissa. Kas, minähän tein paluun työelämään viime vuoden lokakuussa. Olo muistutti ensimmäisestä koulupäivästä, sillä erotuksella, ettei kukaan tarkastanut onko repussa kaikki tarvittava, eikä kukaan saattanut Ylen portille varmistaen, että kulkukortti varmasti toimii. Niin, tavallinen äiti se vain oli palaamassa hoitovapaalta töihin.

 

Mitäs kummallista siinä on? Paljonkin!

On kiistaton totuus, että kautta maailman sivun ovat äidit vieneet untuvikkojaan hoitoon ja lähteneet työpaikoilleen, mutta vain lyhyen sivun ajan ovat isät jääneet lastensa kanssa kotiin. Ja sitäkin lystiä tapahtuu omien empiiristen tutkimusteni perusteella lähinnä Vauva-lehden sivuilla, ja meillä.

Itse palasin työelämään kuopuksemme täytettyä yhden vuoden. Olin kokenut työelämään paluun jo kertaalleen esikoisemme kohdalla, mutta jälleen mielessä mylläsi. Olisin halunnut jäädä pidemmäksi aikaa lasten kanssa kotiin askartelemaan lasikoruja ja pipertämään piparkakkuja. Mutta työ kutsui, sillä mieheni halusi jäädä lasten kanssa kotiin.

En voi kieltää, etteikö olisi mahtavaa lähteä aamuyöllä töihin, kun lapset jäävät turvallisesti kotiin nukkumaan isän kanssa ja ruoka on pöydässä, kun palaan iltapäivällä kotiin, mutta myytti tasa-arvon mysteeristä ei tässä kyllä toteudu. Ainakaan silloin, jos sitä mitataan ihailun jakautumisen tasaisuudella isän ja äidin kesken.

 

Isälle ihailua, äidille kuraa

Kas, kun minä lähden tienaamaan perheellemme ruokarahoja, kerää mieheni kaikkien läänin naisten ihailun. Minä puolestani saan osakseni huokailuja, että ”eikös se sinun pienempi lapsesi ole vasta vuoden ikäinen” ja ”jokos se pieni on pantu päiväkotiin”. Sitten joku keksii lohkaista, ”ettet sinä sitten kestänyt kotielämää tuon kauempaa”. Päätän heilauttaa näitä irvileukoja ja muistutan, ettei äiti omista lapsia yksin, vaikka onkin ne suurella vaivalla kohdussaan kantanut, puolet raskaudesta pahoinvoinut, tuskalla maailmaan ponnistanut, yöt valvonut ja maan vetovoiman avustuksella kimmoisat rintarauhasena imetysrupeamissa menettänyt. Kaikesta tästä huolimatta lapsilla on isä, joka meidän tapauksessamme on jäänyt kotiin lasten kanssa.

Isän ja pojan leikit 1950-luvulla. Kuva: Kalle KultalaOdotan ähäskutti-asenteella näiltä irvailijoilta anteeksipyytävää kommenttia siitä, miten hienoa on, kun äiti osaa päästää miehensä osaksi yhteisten lasten arkea ja ymmärtää sen merkityksen isä-lapsi-suhteen kannalta. Mutta ehei, ei se niin mene. Minua katsotaan kummeksuen ja jok`ikinen mulkoilija lipuu päiväkotitätien, naapurin rouvien ja alepankassojen joukkoon ihailemaan ainutlaatuista miestäni, jonka vaimo vain ajattelee uraansa perheensä sijaan. Onneksi mieheni kerää turuilla ja toreilla ihailevia katseita, sillä kotona hän saa katsoa murtunutta vaimoa, jonka pontevat ponnistukset maailman parhaana äitinä valuvat kyynelinä poskille.

Miksei kukaan sano, että ”sinä Katri se sitten olet edistyksellinen, muutenkin olet reipas ja tomera, hyvin sinä pärjäät ja selviät”. Onneksi ystäväni sanovat, ne ikäiseni ja kosolti vanhemmat naiset, jotka tietävät miten minä ponnistelen ja millaista vastatuulta saamme me nykypäivän naiset ja äidit kohdata.

 

Ollessani pieni äitini hoki minulle, että muista olla reipas tyttö. Muistan kyllä, ei tässä muukaan auta. Tukeva lainasuhde pankkiin kiidättää minut aamuvarhain töihin ja rakkaus lapsiin lennättää takaisin kotiin. Kirittäessäni kotiin vievää ratikkaa mahtavaan vauhtiin kaivelen selkäytimestä Hilman rakkaudentunnustukset ja kuulen korvissani Vilhon kikatuksen, kun hän kellahtaa oikoselleen viereeni, kaivaa sormella masuaan ja nauraa ”napa, napa, napa”.

Tiedän, että olen hyvä äiti. Ja tällä hyvällä äidillä on hyvä mies, joka on edelläkävijä kaikkien tulevaisuuden isien tiellä.

 

 
Katri Viippola on 32-vuotias yleläinen, henkilöstöresurssien konsultti. Perheeseen kuuluvat aviomies, 4-vuotias tyttö, 1 v 4 kk ikäinen poika sekä 12-vuotias kääpiömäyräkoira.

 

Lue myös:

Vihreä Lanka: Miten isiä vanhempainvapaalle?

 

kommentit

Terveiset ja tsemppiä tälle äidille!

Ma, 2009-02-02 20:23

Minunkin äitini kehoitti aina olemaan reipas tyttö, kuten mummoni myös. Nyt toistelen sitä omille lapsille. Ehkä se auttaa elämänasenteellisesti?

>vlehtonen To, 2009-02-05 17:32

Tyttöni kummitädin äiti sanoi myös aina, että "muista olla reipas tyttö". Olikohan se joku 70-luvulla syntyneiden lasten äitien yhteinen "lapsia voimistava lause"? Ehkäpä. Olemme pohtineet sitä usein.

Ehkä muutkin 70- lukaiset kokevat resonanssia?

Vm. 76

Pe, 2009-02-06 12:28

upean naisen upeita ajatuksia.kuitenkin..helppo huomata kirjoittajan elävän hyväosaisille tuttua leikkielämää,jossa todellisten haasteiden puuttuessa koko systeemi muuttuu sisäänpäin lämpiäväksi perhehömpäksi.jo rivien välistä voi hyvin lukea,kuinka katri varsinaisen justiinan ominaisuudessa terrorisoi miehensä ja lastensa elämää ylitsevuotavalla kaulimen ojennuksella.normaalisti kuviot etenevät omalla painollaan.ilman huomion hakemista.toista se on näillä paljonlukeneilla jauhopeukaloilla,joille pienikin asia on suuri ihme.kaikesta täytyy aina tehdä numero.asioita täytyy pyörittää niin kauan päässä,että aihetta on lopulta vaikeampi lähestyä kuin absraktia taideteosta.eikö rakkauden syvin olemus ole juuri antamisen ilo.kaikki on yhtä paljon saatua kuin otettua.mitä mielipiteistä ja kateudesta.niitä maailmaan mahtuu.rakkaus on velka,jota on ilo maksaa.

Ke, 2009-03-18 22:24

Tämä on niin totta!! Ne muutaman koti-isät, joita olen tavannut, ovat leikkipuistojen suuria sankareita. Eikä heiltä edes odoteta samanlaista venymistä kuin naispuoleisilta "kollegoiltaan".

Ja kun molemmat vanhemmat ovat töistä ja lapset päiväkodissa, syytellään äitiä, joka on laittanut lapsensa liian aikaisin hoitoon. Ei koskaan isää.

Tsemppiä!

To, 2009-03-19 11:30

Anteeksi heti etukäteen oletukseni, mutta tuskin se isä siellä siihen asti on kun Vilho täyttää kolme. Kun sankari-isä puolen vuoden koteilun jälkeen palaa töihin, niin ei kun takaisin hoitovapaalle vaan! Vai onko työt siinä vaiheessa silloin, että ei kykene millään irroittautumaan työtehtävistä kun on vallan korvaamattomaksi ruvennut. Mahdollista olisi myös ollut jäädä vielä esim. vuodeksi ja antaa isän sitten päästä puikkoihin vuoden verran. Ai niin. Onhan tietty se asuntolaina jolla töihin menoa voi kätevästi perustella. Kun se asunto oli pakko ostaa juuri nyt eikä viiden vuoden päästä.

Totuus kuitenkin on että vanhemmat menevät töihin koska haluavat mennä töihin. Sitä on turha sälyttää isän tai pankin niskoille.

To, 2009-03-19 11:54

Tuo täytyisi pikimiten selvittää,kuinka paljon vapaita työpaikkoja syntyisi miesvaltaisille aloille jos kaikki "suurella vaivalla" lapsensa alulle panneet isät jäisivät lapsensa syntymän jälkeen juomavapaalle.Näen jo mielessäni,kuinka panimoteollisuuden avulla suomi suorastaan syöksähtää taantuman syövereistä kuin uudelleen syntynyt fenix-lintu Euroopan Unionin tähtitaivaalle konsanaan.Hyvin on tiedossa myös se tosiseikka,että rankka ryyppääminen nostaa seksuaalista aktiviteettiä viinojen loputtua.Viimeistään kolmantena krapula-aamuna mies on "sieltä" jäykkä kuin heinäseiväs,täynnä seksuaalista lumovoimaa.Tuossa vaiheessa uljaan kotihiiren himot ovatkin jo sitä luokkaa,että harva kolmella jalalla jolkottava tulee kiinnittäneeksi huomiota rupsahtaneisiin tisseihin tai muotonsa menettäneeseen tuheroon.Näin saisimme samalla luotua uutta lisätyövoimaa kasvavan panimoteollisuuden tarpeisiin.Tämä puolestaan voisi mahdollistaa nyt kaavaillun eläkeiän noston jopa ilman kattorajaa.

La, 2009-03-21 14:42

Onpas täällä kummallista porukkaa. Katri kirjoittaa blogissaan AIVAN asiaa ja uskaltaa rohkeasti kertoa mitä tuntee ja ajattelee. Rajuista vastakannanotoista näkee, että kirjoittajilla taitaa itsellään olla hyvin vaikeaa elää omien päätöstensä kanssa. Katse peiliin vain! Toki on ymmäreettävää, että aito ja tasa-arvoinen parisuhde ja onnellinen perhe-elämä herättää kateutta ja tuonkaltaisia kommentteja. Kuten sanottua: Kateuskin pitää ansaita!

Pe, 2009-04-03 10:09

lisää kommentti

perhepaletti

Perhepaletti

Kotona sekä joskus ihan pihalla olevien vanhempien tuntoja siitä maailmasta, jossa lasten kanssa elämme.

uusimmat

Muualla Yle.fi:ssä