”Ja nyt, mä haluan sitä jatsia”, kuului eräänä iltana ystävättäreni vaatimus.
Ja neitihän on tottunut saamaan mitä neiti haluaa.
Ja mikäpäs siinä sitten, levykauppa, verkkokauppa vai vertaisverkko?
Minkäänlaista arvontaa vaihtoehtojen välillä ei tarvinnut suorittaa.
Nimittäin turhan laiska oli neiti lähtemään levykauppaan.
Liian vaikeaa olisi neidin ollut verkkokaupassakaan asioida, ainakaan kotimaisessa, kuluttajan kannalta järkeviä vaihtoehtoja kun ei ollut eikä ole saatavilla. Kuulemma.
Neiti päätyi hakemaan jatsinsa tällä kertaa vertaisverkosta.
Ja katso. Samalla neiti tarttui mahdollisuuteen ladata mitä tahansa jatsia vertaisverkon käyttäjiltä sattui löytymään niin paljon kuin kovalevy antoi periksi ja ilmaiseksi. Valitettavasti laittomasti (käsittääkseni), ei sikäli, että rikollisuuden harjoittaminen olisi neidin mielessä mitenkään aktiivisesti liikkunut.
Koko tapauksen suhteettomuuden kiteyttää se, että kun alkuperäisenä tarkoituksena oli hakea ”ihan muutama jazzlevy vaan”, lataukseen päätyi lopulta puolet erään amerikkalaisen jatsarin tuotannosta, siis vaivaiset neljäkymmentäkaksi albumia. Olen täysin vakuuttunut siitä, että neidin aika tai kiinnostus ei koskaan tule riittämään kaikkien näiden levyjen keskittyneeseen kuunteluun.
Pani miettimään.
Tapaus on erinomainen esimerkki siitä minkälaisessa tilassa musiikin kuluttamisen kulttuuri tänä päivänä voi olla. Edelliseen kun lisätään muut arkipäiväiset mahdollisuudet kuluttaa musiikkia (YouTube, Last.fm, MySpace, radio tai televisio [mitä näitä nyt on]), voidaan kai helposti todeta, että musiikin kuluttamisen mahdollisuudet ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana vähintäänkin monipuolistuneet.
Tietyt verkossa olevat palvelut ovat kasvaneet pysyväksi ja vallitsevaksi osiksi koko musiikin kuluttamisen kulttuuria, erottamattomiksi osiksi sitä toimintaa, miten ihmiset musiikkia käyttävät.
On kiinnostavaa nähdä, millä tavoin tämä varsin tervetullut muutos musiikkikentässä tulee vaikuttamaan itse musiikkiin, lopulta myös sen peruselementtiin, kappaleeseen.
Millä tavoin se, että nykyään voidaan ladata yhtyeen kokonaisia tuotantokausia sen sijaan, että käytäisiin levykaupasta hakemassa yksittäinen albumi, vaikuttaa esimerkiksi musiikin arvoihin tai yksittäisten kappaleiden rakenteisiin.
Voitaisiinko esimerkiksi Metallican uusimman albumin monumentaalisen pitkien raitojen ajatella toimivan yhtenä esimerkkinä siitä, että kappaleita ei tehdä enää ainakaan hittiradioon.
Ajallemme, ja miksei tietysti myös suurelle osalle verkon musiikkipalveluita, on ominaista, että kuluttajat ja käyttäjät saavat itse päättää mikä toimii ja mikä ei. Tuleeko verkon luoma suurempi muutos itse musiikkiin olemaan myös ihmisten itsensä määrittelemä, vai tuotetaanko se edelleen rahaa silmällä pitäen ja instituutioiden täydellä tuella.
Häh?