Ensinnäkin, toi mun kuva ei anna oikeata kuvaa musta. Tuon kuvan perusteella mä olen todella ärsyttävä ja yritän keksiä kaikkea hauskaa asioista, joissa ei ole mitään hauskaa. Se on pakko vaihtaa.
Mua ei kiinnosta yhtään tuon näköisen ihmisen tarinat joten ei ne voi kiinnostaa ketään muutakaan. Pitää saada sellainen, missä on luonnollinen ilme, ei tuollainen rypistetty väkinäishymy. Tosin useimmiten valokuvatessa kuvaaja pakottaa a) katsomaan kameraan ja b) hymyilemään, joten luonnollisen hymyn kuvia ei minusta juuri ole, koska kuvaajilla ei käy mielessäkään, että kuvattavaa ei ehkä naurata juuri silloin, kun käsketään.
Sitten jos yrittää jotenkin hymyillä, niin kuvaaja sanoo Ei noin. Sä irvistät. Kiitos, mutta tää on mun hymy. No niin, vähän iloa nyt, sanoo kuvaaja, ja jessus että siinä vaiheessa oudosti tuleekin esiin paloittelusurmaaja-ilme. Että ota nyt se kuva ennen kuin jotain sattuu. Tällaista on epävalokuvauksellisen pikkujulkkiksen elämä.
"Nyt mietityttää, että kumpi on outoa, wrestling vai baletti"
Ja asiaan: Nyt mietityttää, että kumpi on outoa, wrestling vai baletti. En ole koskaan varsinaisesti tajunnut kummastakaan mitään, enkä tietenkään ole koskaan kajonnut kumpaankaan harrastemielessä. Baletissa käväisin noin kolmatta kertaa elämässäni kuukausi sitten. Wrestler-elokuvan näin sen jälkeen. Näillä eväin voin ihmetellä, että mitä helvettiä.
Baletti herätti mielenkiinnon vasta, kun jollain oli välähtänyt, että siihen tanssin ympärillehän voi tavallaan rakentaa tarinan! Ihan juonet ja kaikki. Kolme eri koreografiaa tuijotin läpi, ja ainoastaan yhteen mielikuvitukseni riitti keksimään tarinan. Siellä jopa saattoi olla tarina valmiiksi. Kahdessa muussa keskityttiin tekemään haastavia liikesarjoja äärimmäisellä täsmällisyydellä, siitä ei jäänyt epäilystä.
Ymmärsin myös, että baletti ei ole mikään tunteilijoiden areena, koska ensimmäistäkään inhimillistä tunnetta en lavalta aistinut. Tuli jotenkin ikävä Nina Hyväristä. Kerroin tutulle balettitanssijalle tunteistani. Hän sanoi, että ei baletissa tarvitse tarinaa olla, kauniit liikesarjat korvaavat sen. Selvä.
Aikuiset ihmiset heittelevät hassusti toisiaan pitkin
Wrestlerissä oli tarinaa kerrakseen, ja hyvä tarina olikin. Uskon tosin, että jos menen joskus katsomaan Raw-showta, en tule näkemään hurjaa tunteiden vuoristorataa ja draamallisia kaaria. Mikä siinä sitten vetoaa? Miksi 9-vuotias poikani pitää vapaapainia hyvänä ammatinvalintana ja mahdollisena suuntautumisvaihtoehtona?
Aikuiset ihmiset heittelevät hassusti toisiaan pitkin. Jokaista sattuu aika paljonkin, mutta sitä ei myönnetä. Esitetään ettei satu, kun on ensin esitetty, että lyödään. Vetoaako moinen teatteri mieheen samalla tavalla kuin baletin sietämätön keveys naiseen? Ja näin ollen, olenko kumpikaan, kun en ihan tajunnut tätäkään?
Ja tässä puhuu nainen, joka nuorena tyttönä ihannoin suuresti mannekiineja. Eli sitä, kun hymyillään kameralle käskystä, tai kävellään hassuissa vaatteissa ja korkokengissä käytävällä ja muut katsoo. Mitä helvettiä, mikäs minua estää ryhtymästä vapaapainijaksi. Että loppuu se äimistely. Nähdään ringissä.
