Tampereelle Musiikki & Media -seminaariin kun kerääntyvät vuosittain kaikki, jotka ovat ennenkin kerääntyneet Tampereelle Musiikki & Media -seminaariin. Siellähän minutkin on totuttu näkemään, Ilveksen aulabaarissa kauheasti hekotellen ja suomalaista musiikkimaailmaa ruotien. Ilmassa on selvästi suuren muutoksen tuntua. Olin kotona ja haravoin. Tämän on merkittävä jotain suurta. Tai sitten en kerta kaikkiaan ole riittävän musiikki-ihminen örveltääkseni Tampereella muiden musatyöläisten kanssa.
Musiikki-ihminen! Joo, näin sen on oltava. Luin sunnuntain Hesarista, että Ilkka Mattila ja Njassa oli palkittu journalistisesta panoksestaan suomalaisessa musamediassa. No eihän sitä voi kukaan kieltää, etteivätkö jätkät olisi ansioituneita. Ovat kyllä. Hesarissakin luki, että kaikki alkoi ihan pelkästä musadiggailusta joskus pikkupoikana. Heti tunsin pistoksen: en minä tajunnut mitään tiedostavaa rokkia pikkutyttönä kuunnella. Tai kuuntelin joo, Syksyn Säveltä eli käytännössä Taiskaa. Nämä jullit ovat silloin varmaan jo analysoineet Velvet Undergroundia. Valtavan moni muukin musaosaaja muistelee Musta Paraati- tai punk-aikojaan kaiholla. Tai sitä, kun Dead Kennedys oli Lepakolla. Missä ihmeen Lepakolla? En olisi ikinä uskaltanut sinne. Minä kuuntelin teininä diskossa kaikkea, mitä soitettiin, ja jos se oli tanssittavaa, sen parempi. Mielestäni punk ja heavy olivat hirveitä musiikinaloja ja niiden edustajat törkeännäköisiä.
Tunnen jyrkkää alemmuutta. Minulla ei ole makeaa musamenneisyyttä. En ole ikinä soittanut mitään muuta kuin pakollista nokkahuilua ja sitäkin huonosti. Diggailin pienenä loputtomiin Boney M:ää ja Abbaa, ja vaikka hurahdinkin 11-vuotiaana rockabillyyn, sitäkään ei varmaan lasketa, koska omistin vain kaksi Crazy Cavanin kasettia (vai olikohan niitä yksi?). Ensimmäinen LP-levynikin oli ABC:n The Look of Love, eikä sitä voida pitää mitenkään merkittävänä. Oli se kyllä julmetun kova. Konsertissa seisoin neljännen rivin tuolin selkänojalla ja huusin ”Martin Fry! Martin Fry!” Noin vuosikymmen myöhemmin olin levy-yhtiön leivissä noukkimassa samaista Martin Fryta lentokentältä. Äijä oli lähes kaksi metriä pitkä, naamastaan melko turvonnut ja viinakin pelmahti, mutta mukava oli. Mietin silloin, että siinä se nyt olisi, jos vielä kiinnostaisi. Mieleni oli jokseenkin muuttunut siitä, kun olin 14. Olen ihan varma, että jos olisin, piru vie, kakarana tajunnut jo ottaa oikean suunnan, minutkin palkittaisiin jostain. Mutta nyt ei voi muuta kuin tyytyä kohtaloonsa. Tai luottaa siihen, että joskus Boney M -osaaminen on vielä tarpeellista.
