Tiedän monta mieshenkilöä, jotka olivat kaavailleet viettävänsä viikonlopun vaikkapa mökkilomaa, kunnes kävi ilmi, että Manowar tulle hallitsemaan Törnävän saarta diktaattorisin ottein. Äkkiä suunnitelmat saivat muutoksen. Itse en edes huomannut, että sinne on tulossa normirokkarien lisäksi myös lyhyitä pullistelijoita ulkomailta.
Provinssin lauantaini sujui leppoisasti X-stagen takana meheviä tarinoita kuunnellessa. Yksi tarinoista kohdistui tietenkin Manowariin. Lihaspusssit olivat kuulemma olleet aamutuimaan tekemässä soundcheckiä ja ilmaisseet tyytymättömyytensä, sillä eihän noilla kaapeilla musa kuulunut edes Jalasjärvelle. Siitä paikasta reipastakin reippaampi henkilökunta kipaisi ties minne hakemaan jätkille lisää kaappeja. Johan alkaa kuulua, prkl!
Apulannan keikan jälkeen istuimme Apiksien asuntovaunussa ja tuumimme, että kai tästä vois jotain lähteä vielä katsomaan. Sitten alkoi kuulua karmeaa jyrinää. Joko tuli sota tai sitten ukkonen. Mutta kah: kyseessäpä olikin Manowar. Sitten vaan äkkiä roktähdelle huppu päähän ja väkijoukon läpi Todellisia Tähtiä ”kuuntelemaan”.
Ison lavan edusta oli ruuhkainen. Kellon käydessä lauantaina yhtätoista jengi alkoi olla melko päissään. Siinä tilassa mikä tahansa joukkohysteriaa aiheuttava ilmiö on tervetullut. On kivaa olla ihan tillin tallin, hassu hattu päässä joukon mukana pöljä. Sellaista se meno enimmäkseen oli. Suurimmat hurmion hetket koettiin, kun Manowarin laulaja laittoi ne kädet sillä lailla soturihenkisesti ristiin. Me kaikki laitettiin samalla lailla ja sitten työnnettiin vielä leuat uhmakkaasti eteen, suu sillä lailla suikulle ja hyväksyvää nyökkäilyä samanhenkisten kanssa. Kyllä! Ryhmähenki on paras henki.
Minun kohdallani tätä musiikki-ilottelua kesti ehkä puoli tuntia, sitten kyllästyin ja menin teltalle juttelemaan. Tokihan me juteltiin Manowarista, mutta ei sitä enää tarvinnut katsella. Yksissä tuumin todettiin, että juu, kovaa soittivat ja jep, machoja olivat. Nahkat ja kaikki, vau. Mietittiin myös, että suosion salaisuus lienee se, että Manowar ei ole missään kohdassa nauranut omalle jutulleen yhtään. Ihan kuin ne olisivat oikeasti jostain Sankarisaarelta, missä neitsyet heiluttelevat palmunlehviä miesten lavitsojen äärellä. Eihän kukaan voi oikeasti olla tuollainen, mutta illuusio siitä on kyllä pysynyt hienosti kasassa. Ehkä salaa jokainen, tai ainakin joka toinen mies tuumii, että olisinpa tuollainen.
Nyt tulee naisnäkökulma: Hyvässä suhteessa olevia lihaksia on ihan kiva katsella jonkin aikaa. Myös hienoja esiintymisasuja on ihan kiva katsella hetkosen. Mutta jos musiikki on samaa, tapahtumaköyhää, midtempoista pajatusta vartista toiseen, alkaa kyllästyttää.
Olen täysin vakuuttunut, että Manowar vaati lisää kaappeja siksi, ettei keikan aikana pysty juttelemaan. Siihen nimittäin tuli väistämättä kiusaus.
