Hovimäken ensimmäinen tuotantokausi alkaa vuodesta 1798 ja päättyy syksyyn 1809. Tämä ajanjakso oli dramaattinen käännekohta Suomen historiassa ja vaikutti peruuttamattomasti jokaisen suomalaisen elämään yhtä hyvin kartanoissa kun torpissakin.

Suomi oli vielä 1700- ja 1800-lukujen vaihtuessa elimellinen osa Ruotsin valtakuntaa.Vain harvat ajattelivat, että se muodostaisi jonkinlaisen valtiollisen kokonaisuuden. Valtaosa lähes 800 000 suomalaisesta eli maaseudulla omilla talonpoikaistiloillaan tai sitten torpissa, pappiloissa tai kartanoissa. Kaupunkilaisia oli vain murto-osa väestöstä. Suurimpia keskuksia olivat Turku ja Viaporin linnoitus, jossa tuohon aikaan oli yli 4600 asukasta.

Suomi oli 1700-luvun alkupuolen sotien Isonvihan ja Pikkuvihan aikana ollut vuosia sotatantereena ja venäläisten miehittämänä, ja täältä oli kerätty vain kymmenesosa valtion verotuloista. Silti Ruotsin valtakunta oli luonut 1700-luvun mittaan edellytyksiä suomalaistenkin vaurastumiselle.

Isojako oli saatu vauhtiin ja talonpojan perintöoikeus maahansa oli vahvistunut Kustaa III:n antamilla perustuslaeilla. Suomalaisten määrä kaksinkertaistui Isonvihan jälkeen, mikä merkitsi niin tilojen määrän kuin uudisasutuksen kasvua. Erityisen runsasta oli torppien perustaminen: niiden määrä ehti kymmenkertaistua vuosisadan viimeisellä puoliskolla. 

Näiden varsinkin alempia säätyjä koskeneiden uudistusten ja vuosisataisten perinteiden ansiosta tavalliset suomalaiset olivat Ruotsin kuninkaan uskollisia alamaisia. Kustaa III:n poika Kustaa IV Adolf, joka isänsä murhan jälkeen nousi valtaistuimelle, osoittautui kuitenkin kyvyttömäksi johtamaan maata, kun Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingit mursivat 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa ikivanhoja valtiorakenteita pitkin Eurooppaa.

Nuoren kuninkaan ulkopolitiikka oli poukkoilevaa: vuoroin hän liittoutui ympäröivien valtioiden kanssa, vuoroin uhitteli naapureilleen. Kustaa IV Adolf toimi ankaran moraalisen näkemyksensä mukaisesti, mutta ilman minkäänlaista sotilaallista voimaa ja suhteellisuudentajua.

Erityisen vaikeaksi Ruotsin valtiollisen aseman tekivät 1800-luvun alun taloudellinen ahdinko ja katovuodet. Ne heikensivät varustautumismahdollisuuksia entisestään.

Napoleon Bonaparten nousu Ranskan keisariksi ja Euroopan mahtitekijäksi ratkaisi lopulta myös suomalaisten tulevaisuuden. Venäjän keisari Aleksanteri I solmi kesällä 1807 Tilsitissä liiton Napoleonin kanssa, jolloin sovittiin, että Venäjä painostaa Ruotsin mukaan Englannin vastaiseen taloussaartoon. Kustaa IV Adolf kieltäytyi kuitenkin itsepintaisesti liittymästä Ilmestyskirjan petona pitämänsä Napoleonin kannattajiin.

Niinpä Aleksanteri I joutui toteuttamaan uhkauksensa ja aloittamaan sotatoimet. Suomen sota alkoi kevättalvella 1808, kun Venäjän armeija työntyi Suomeen. Valloittamattomana pidetty Viapori antautui toukokuussa. Jo puoli vuotta myöhemmin venäläiset ajoivat perääntyviä ruotsalaisia ja suomalaisia joukkoja Ruotsin puolelle näiden sankarillisesta vastarinnasta huolimatta ja marssivat yli jäätyneen merenkurkun Uumajaan.

Seuraavana keväänä vahvistettiin Porvoon valtiopäivillä Suomen asema Venäjän keisarin alaisena autonomisena suuriruhtinaskuntana. Ruotsi taipui katkeraan rauhaan syksyllä 1809 ja Suomelle piirrettiin uudet rajat. Vuonna 1812 liitettiin suuriruhtinaskuntaan myös Kymijoen itäpuoliset alueet eli ns. Vanha Suomi, jonka Ruotsi oli jo Isovihan ja Pikkuvihan jälkeen jälkeen menettänyt Venäjälle.

Ruotsin vallan viimeinenkin iltarusko oli hiipunut Suomessa. Tulevaisuus keisarin alamaisina huolestutti suomalaisia, mutta uusi emämaa tarjosi myös loistavia mahdollisuuksia. Elämästä Suomen suuriruhtinaskunnassa 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kerrotaan Hovimäen seuraavissa jaksoissa.

Hovimäen toisella tuotantokaudella tapahtumien aikaan Suomi oli korotettu autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi, mutta jatkoi pitkään 1700-luvun kustavilaisena yhteiskuntana. Tukholmassa asuneen kuninkaan tilalle hallitsijaksi tuli Pietarissa asuva keisari. Venäjän keisarikunnan vaikutus alkoi tuntua Suomessa vasta vähitellen. Aleksanteri I jatkoi jo Porvoon valtiopäivillä aloittamaansa suopeaa linjaa ja yhdisti muuhun Suomeen Vanhan Suomen eli ne itäisen Suomen alueet, jotka Ruotsi oli menettänyt Venäjälle 1700-luvulla käydyissä sodissa. Suomen väkiluku, joka autonomian ajan alussa oli runsas miljoona, kasvoi 1840-luvun taitteeseen mennessä puoleksitoista miljoonaksi.

Uudeksi pääkaupungiksi nimitetystä Helsingistä ryhdyttiin rakentamaan hallintokeskusta. Turku säilyi kuitenkin maan henkisenä keskuksena Akatemiansa ansiosta, kunnes syyskuussa 1827 alkanut suurpalo tuhosi kaupungin keskeiset osat. Turun palo antoi keisarille syyn siirtää yliopisto Helsinkiin, missä akateeminen nuoriso oli helpommin viranomaisten valvottavissa. Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto sai muutamassa vuodessa komeat uudet rakennukset. Kun virkamieskuntaa ei enää täydennetty Ruotsista tulevalla väellä, joutui Yliopisto vastaamaan kasvavan virkamiesjoukon kouluttamisesta ja siitä tuli muutenkin yhä selvemmin maan henkinen keskus.

Yhteydet Ruotsiin ohentuivat vähitellen, vaikka kauppaa käytiin 1830-luvulle saakka kuten ennenkin ja Ruotsin rahayksikkö säilyi Suomessa pitkään käytössä Venäjän ruplan rinnalla. Uudet kauppatullit suosivat kuitenkin kaupankäyntiä Pietarin suuntaan ja niiden suojissa alkoi kehittyä myös kotimainen teollisuus kuten lasin, tekstiilien ja metallien tuotanto. Toisaalta Venäjän suurvalta ja erityisesti sen armeija tarjosivat suomalaisille aivan uusia mahdollisuuksia. Säätyläisnuorukaiset kohosivat korkeisiin asemiin keisarin armeijassa ja virkamieskunnassa. Palvelusväkeä, käsityöläisiä ja kauppiaita virtasi Pietariin ja vieläkin kauemmas paremman elämän toivossa. Vuorovaikutuksen lisääntyessä Pietarista omaksuttiin muodit ja tavat. Venäjältä levisi Suomeen myös uusi kulkutauti, kolera, joka vuonna 1831 surmasi satoja ihmisiä ja pakotti kehittämään maan lääkintähuoltoa.

Ensimmäiseen kriisiin Suomen autonominen asema joutui vuonna 1825 keisarivaihdoksen yhteydessä, kun Aleksanteri I:n kuoleman jälkeisessä kaaoksessa vallitsi lyhytaikainen epäselvyys siitä, kuka olisi tuleva keisari ja tunnustaisiko hän edeltäjänsä tavoin Suomen autonomisen aseman. Keisariksi noussut Nikolai I tosin vahvisti Porvoon valtiopäivien hallitsijanvakuutuksen, mutta byrokratia kiristi otettaan. Vuonna 1829 Suomessa astui voimaan oma sensuuriasetus, jonka varjolla sananvapautta voitiin myöhemmin rajoittaa. Seuraavan kerran suomalaisten solidaarisuutta koeteltiin vuonna 1831, kun puolalaiset nousivat kapinaan venäläisiä vallanpitäjiään vastaan. Suomi pysyi kuitenkin uskollisena keisari-suuriruhtinaalleen ja suomalaisia joukkoja osallistui kapinan kukistamiseen.

Tulevaisuudenuskoa nuori sivistyneistö sai viriävästä kansallisesta innostuksesta. Nuorten yliopistomiesten piirissä syntyneestä Lauantai-seurasta kohosivat suomalaisen kulttuurin tulevat suurmiehet: Runeberg teki suomalaisesta maisemasta ja kansanluonteesta klassista runoutta, Lönnrotin Kalevala (1835) korotti suomalaisen kansanrunouden maailmankirjallisuudeksi ja Snellman loi sen kansallisen kulttuuripoliittisen ohjelman, jonka tuloksena suomen kieli kohosi sivistyskielten joukkoon. Maiseman ja etenkin maantieteellisen Suomi-kokonaisuuden suuri rakentaja oli myös Z. Topelius, jonka vaikutus alkoi 1840-luvun lopulla. Eri puolilla Suomea syntyneet uskonnolliset herätysliikkeet korostivat 1820-luvulta alkaen yksilön omaa vastuuta autuudestaan ja moittivat sivistyneistön ulkokohtaista uskonkäsitystä. Vaikka esivalta piti herätysliikkeitä kapinointina, ne vahvistivat kansan omaa moraalista selkärankaa ja rauhoittivat rahvaan karkeita tapoja sielläkin, missä vallesmannit ja kasakat epäonnistuivat.

Päiviö Tommila professori

> Tapahtumia Suomessa vuosina 1799 - 1809
> Tapahtumia Suomessa vuosina 1822 - 1834
> Tapahtumia Suomessa vuosina 1851 - 1869