Isovihaksi kutsuttu venäläismiehitys päättyi Suomessa vuonna 1721, kun Ruotsin uusi saksalaissyntyinen kuningas Fredrik I ja Pietari Suuri solmivat Uudenkaupungin rauhan ja Suomi palautettiin takaisin Ruotsille.

Pietari Suuri halusi kuitenkin taata Neva-joen suulle perustamansa uuden hallintokaupungin Pietarin turvallisuuden ja luoda sille entistä laajemman talousalueen. Siksi Venäjä pidätti itsellään Uudenkaupungin rauhassa Viipurin ja suurimman osan entistä Käkisalmen lääniä ja rikkoi näin Itä-Suomen talous- ja hallintoalueen. Viipurin piispanistuin piti siirtää Porvooseen ja uudeksi tapulikaupungiksi korotettiin Vehkalahti-Hamina. Alueen Ruotsin puolelle jääneistä osista muodostettiin Kymenkartanon lääni, jonka pääkaupungiksi tuli Lappeenranta.
Aluemenetykset herättivät katkeruutta ja johtivat lopulta parikymmentä vuotta myöhemmin ns. pikkuvihaan, joka päättyi vuonna 1743 solmittuun Turun rauhaan. Ruotsi-Suomen itäraja siirtyi entistä enemmän länteen ja rajajoeksi tuli Kymijoki. Näitä Venäjän yhteyteen jääneitä alueita alettiin kutsua Vanhaksi Suomeksi.

Uudenkaupungin rauhassa ei sovittu Venäjän haltuun joutuneiden alueiden laeista, mutta käytännössä alueella noudatettiin Ruotsissa voimassa olevaa vanhaa maanlakia. Talonpoikien olot kuitenkin huononivat nopeasti, sillä Venäjän hallitsijat antoivat omia määräyksiään, jotka syrjäyttivät entiset lait, ja lahjoittivat kokonaisia talonpoikaistiloja ja kyliä omille suosikeilleen. Periaatteessa lahjansaajien eli donataarien piti saada vain oikeus kerätä tilojen kruununvero, mutta 1700-luvun lopulle tultaessa puhuttiin lahjoituskirjoissa jo venäläiseen tapaan "sieluista", ts. talonpojat katsottiin osaksi lahjoitusta.

Epäkohdat aiheuttivat kapinoita, kun isännät korottivat veroja mielivaltaisesti. Vuonna 1798 keisari Paavali I antoi ukaasin, joka kielsi isäntien suorittamat veronkorotukset ja häädöt mutta myös talonpoikien muutot pois isäntiensä alueelta. Vanhan Suomen talonpoikia uhkasi siis täydellinen maaorjuus.

Hallinnollisesti Vanha Suomi oli liitetty isonvihan jälkeen Viroon ja Liivinmaahan, mikä oli lisännyt entisestään balttiansaksalaisen aateliston vaikutusta Viipurissa. Pikkuvihan jälkeen Viipurista tehtiin oma kuvernementtinsa, jonka virkakielenä oli venäjä mutta käytössä olivat myös saksa ja ruotsi. Eniten Pietarin läheisyydestä ja hyvistä kauppayhteyksistä hyötyi Viipuri, mutta muuten alueen taloudellinen ja henkinen kehitys taantui taantumistaan.

Kun Aleksanteri I vuonna 1801 oli noussut valtaistuimelle isänsä Paavali I:n murhan jälkeen, hän kiinnitti huomiota alueen surkeaan tilaan ja asetti komitean sitä selvittämään. Varsinkin Viipurin sotakuvernööri vapaaherra Kasimir Meyendorff sai keisarin vakuuttumaan, että vain vapaat talonpojat viljelevät maataan tehokkaasti ja kykenevät kohentamaan omia olojaan.

Uudistukset kuitenkin viivästyivät Suomen sodan takia. Syksyllä 1809 Vanhan Suomen asioiden hoito annettiin muun Suomen asioita hoitavalle Suomen asiain komissiolle. Kun komissiosta vuonna 1811 muodostettiin erityinen Suomen asian komitea, sen puheenjohtajaksi tuli keisarin suosikki Kustaa Mauri Armfelt, joka piti Vanhan Suomen yhdistämistä muuhun Suomeen erittäin tärkeänä.

"Olen tänään ollut päivällisellä hovissa, tehnyt illalla työtä keisarin kanssa ja vihdoin saanut Vanhan ja Uuden Suomen yhdistämisen ratkaisuun. Se on todella suuri työ ja tärkeä voitto ihmiskunnalle, sillä sen avulla Vanhan Suomen onnettomat asukkaat voivat toivoa saavuttavansa takaisin lain suojaaman aseman ja kohoavansa eläimellisestä tilastaan." Näin raportoi Armfelt iloisena vaimolleen marraskuussa 1811.

Jo joulukuussa 1811 Aleksanteri I antoi manifestin, jossa Vanha ja Uusi suomi yhdistettiin suuriruhtinaan vallan alaiseksi autonomiseksi valtioksi, jonka yhteisnimenä oli Suomi.

Uuden läänin ensimmäinen maaherra Karl Johan Stjernvall ehdotti, että Suomen valtio ostaisi venäläisiltä omistajiltaan ongelmalliset lahjoitusmaat ja antaisi niiden talonpojille jälleen vapauden. Valtion varat eivät siihen kuitenkaan riittäneet eikä ongelmaa kyetty ratkaisemaan yksityisin lahjoituksinkaan.

Vasta vuonna 1817 saatiin lahjoitusmaakysymys lopulta ratkaistuksi, kun keisari hyväksyi Suomen asiain komitean ehdotuksen, että lahjoitusmaista verovapaaksi rälssitiloiksi hyväksyttäisiin vain ne, jotka lahjoitettaessa olivat olleet autioita tai rälssinluoteisia. Sen sijaan kruununtiloina olleisiin tiloihin piti niitä viljeleville talonpojille myöntää hallintaoikeus. Kaikkiaan 2400 tilaa käsittävistä lahjoitusmaista vain 145 tilaa todettiin verovapaaksi omistukseksi. Näin suurin osa Vanhan Suomen talonpojista sai takaisin oikeuden omaan maahansa.

Venäjälle jäi toisaalta kytemään katkeruutta alueiden ja omaisuuksien menettämisestä. Vielä I maailmansodan aikaan suunniteltiin vakavasti Vanhan Suomen liittämistä takaisin Venäjään, mikä sitten käytännössä toteutuikin II maailmansodan jälkeen, kun Neuvostoliiton ja Suomen välinen raja siirrettiin jälleen lähes yhtä länteen kuin Isonvihan jälkeen.