Eurooppalainen taidemusiikki oli Hovimäen aikaan 1820-ja 1830-luvuilla hiljalleen suuntautumassa wieniläisklassisesta perinteestä kohti orastavaa romantiikkaa. Merkittävimpinä säveltäjinä pidettiin jo tuolloin kolmea suurta wieniläisklassikkoa, edesmenneitä Mozartia ja Haydnia sekä vuonna 1827 kuollutta Beethovenia. Heidän ohellaan konserttiohjelmissa ja harrastajien nuottikirjoissa esiintyy paljon sittemmin unohtuneita tai vähemmälle huomiolle jääneitä säveltäjiä, kuten Ayrac, Bluhm, Boieldieu, Brandl, Du Puy, Isouard, Küffner, Kuhlau, Mayseder, Méhul, Moser ja Spohr.

Herrasväen viihdemusiikin puolella tärkein ajan uutuus oli keinuva valssi, joka levisi nopeasti vuosisadan alun Itävallasta ja Euroopan muista keskuksista myös pohjoiseen periferiaan. Valssi alkoi kuitenkin vasta ajan mittaan saada tutun wienervalssin melodisia ja rytmisiä piirteitä.

Eurooppalainen soittimisto oli juuri tuolloin vilkkaassa kehityksen tilassa uuden ja ekspressiivisemmän musiikkityylin vaatiessa soittimilta voimakkaampaa ja laulavampaa ääntä. Soitinuutuuksista tärkein oli taffelipianon ilmestyminen säätyläiskoteihin, jolloin viimeisetkin klavikordit ja cembalot jäivät pois käytöstä.

Taidemusiikkia harrastettiin edelleenkin etupäässä säätyläiskodeissa. Musiikkitarjonnasta ympäri maata huolehtivat niin ikään kirkko ja sotaväki, joiden merkitys oli tuohon aikaan kokonaisuuden kannalta varsin vähäinen.

Turun julkinen musiikkielämä oli 1820-luvulla vilkkaimmillaan, sillä musiikkitarjonnasta huolehtivat sekä Akatemia, Soitannollinen seura että erilaiset harrastajat ja kaupunkiin tulleet ammattilaiset. Turussa päästiin 1820-luvulla myös seuraamaan ensimmäisiä oopperaesityksiä, joista vastasivat sekä kiertävät ulkomaiset seurueet että paikalliset harrastajat. Ylioppilaiden kvartettilauluharrastus käynnistyi ruotsalaisten esikuvien mukaan 1820-luvulle tultaessa ja laulavat ylioppilaat joutuivat välittömästi esivallan tarkan silmälläpidon alaiseksi ruotsalaisine lauluineen.

Turun palo 1827 pysäytti Turun julkisen musiikinharrastuksen pitkäksi aikaa, sillä enin osa soittimia ja nuotteja tuhoutui. Lisäksi Akatemian siirto Helsinkiin vei mukanaan ison osan aktiiviharrastajista ja oppineesta yleisöstä. Ylioppilaiden poismuutto Turusta ei kuitenkaan lopettanut tyystin kaupungin porvarillista musiikinharrastusta. Helsingissä sen sijaan voidaan yhteisen musiikkielämän katsoa käynnistyneen yliopiston myötä.

Suomalainen taidemusiikin harrastus oli vielä 1850-luvun puolivälissä amatöörien käsissä. Heitä täydensivät ja tukivat täällä oleskelevat ulkomaiset ammattimuusikot, jotka sekä esittivät itse musiikkia että johtivat amatöörimuusikoiden esityksiä. Ammattilaiset myös sävelsivät ja sovittivat musiikkia vastaamaan kulloinkin käytettävissä olevan esittäjistön kokoa ja kirjavaa osaamista. Ensimmäinen suomalaissyntyinen ammattimuusikkopolvi astui esiin jo 1860-luvulla, mutta ulkomaissyntyisillä muusikoilla oli keskeinen rooli Helsingin musiikkielämässä vielä 1900-luvun alussa.

Runsaslukuinen - ja osin yllättävän korkeatasoinen - amatöörisäveltäjien joukko keskittyi laatimaan lauluja koti- ja ulkomaisesta runoudesta. Kuuluisin yksittäinen 1800-luvun puolivälin amatöörisäveltäjä oli Carl Collan, jonka laulut ovat jääneet kestäväksi osaksi suomalaista kulttuuriperinnettä.

Helsingin musiikkielämän keskeinen hahmo oli yliopiston musiikinopettaja Fredrik Pacius. Ammattilaisia toimi myös kirkkomuusikoina, sotilassoittokunnassa ja kaupungin lukuisissa ravintolaorkestereissa, joista kuuluisin oli herra Ganzaugen kapelli.

Solistitasoisia ammattilaissoittajia myös tuli ja meni kaiken aikaa, sillä Tukholman ja Pietarin väliä matkustaneet muusikot pysähtyivät usein Turkuun ja Helsinkiin täydentämään matkakassaansa konsertilla tai parilla. Muusikoita ja jopa kokonaisia oopperaseurueita saapui runsaasti myös Tallinnan suunnalta, sillä Helsinki oli monelle keskieurooppalaiselle taiteilijalle Baltian-kiertueen luonnollinen jatke. 

Helsingin konserttielämä jakaantui ennen Krimin sotaa selkeästi talvi- ja kesäsesonkeihin. Perinteinen talvisesonki rakentui Paciuksen yliopiston musiikinharrastajien voimin järjestämien orkesterikonserttisarjojen ympärille. Kesäsesonki oli tarkoitettu turisteille: Kaivopuiston kylpylä oli koko 1840-luvun ja vielä 1850-luvun alussa venäläisen ylhäisaatelin suosima kesänviettopaikka, sillä venäläiset eivät saaneet matkustaa ulkomaille.

Maksukykyinen yleisö houkutteli paikkakunnalle eurooppalaista eliittitasoa edustavia muusikoita, kuten belgialaisen viulisti Henri Vieuxtempsin ja ranskalais-puolalaiset Wieniawskin veljekset. Monet esittivät tuomisinaan ajan uusimpia sävellyksiä, joten Helsingissä saatiin nauttia esimerkiksi Wieniawskin ja Chopinin musiikista tuoreeltaan.

Kesäsesongit heijastuivat myös paikkakuntalaisten musiikinharrastukseen. Tallinnalainen Gehrmanin oopperaseurue tutustutti helsinkiläisyleisön kesäkausina 1849 ja 1850 keskeiseen oopperakirjallisuuteen esittämällä yhteensä 20 eri oopperaa 24 näytöksessä. Tämä innosti helsinkiläisseurapiirit talvikausina itsekin harjoittelemaan ja esittämään oopperoita.

Oopperainnostus huipentui maaliskuussa 1852 Paciuksen säveltämän ja Topeliuksen tekstittämän ensimmäisen suomalaisen oopperan, "Kaarle-Kuninkaan metsästyksen" esitykseen, jota pidetään yhtenä tärkeänä Suomen musiikkihistorian virstanpylväänä ennen Sibeliusta.

Kesäinen musiikkielämä taukosi Helsingissä Krimin sodan ja koleraepidemian takia, eivätkä ulkomaiset kylpylävieraat enää sodan jälkeenkään palanneet lomanviettoon, sillä uusi Keisari Aleksanteri II kumosi matkustusrajoitukset. 

Julkiset konsertit pidettiin joko Concert tai Soirée -nimikkeellä. Soirée oli ohjelmaltaan ja kestoltaan kevyempi ja siihen liittyi myös tarjoilua.

Esityspaikkoina olivat Yliopiston Juhlasalin lisäksi Seurahuone ja kesäisin myös Kaivohuone. Konserttiliput maksoivat yleensä 60 kopeekkaa, mikä oli varsin paljon suhteutettuna alemman virkamiehen tuonaikaiseen keskimääräiseen vuosipalkkaan, 300 hopearuplaan.

Konserteissa oli parhaimmillaan jopa tuhatpäisiä yleisöjä, vaikka huono-onninen taiteilija saattoi toisaalta jäädä tyystin vaille kuulijoita. Esimerkiksi Milanon oopperan ykkösbasso Giordani keräsi kesällä 1850 vain 20 kuulijaa ja peruutti konserttinsa, sillä helsinkiläiset tungeksivat samanaikaisesti kuuntelemaan yleisönsuosikiksi jo edellisvuonna päässeen Kellermanin perheen soitto- ja tanssiesitystä.

Julkiset konsertit kestivät pitempään kuin nykyisin ja niissä kuultiin varsinaisen solistin esitysten ohella orkesterivälisoittoja, mieskuorolaulua ja avustavia artisteja. Varsinainen konsertin pitäjä saattoi esiintyä vain noin puolessa illan teoksista. Ammattilaiset esiintyivät omalla nimellään mutta amatöörit vetäytyivät usein "en musikälskarinna" tai "en musikälskare" -nimikkeen suojiin, vaikka olisivat esittäneet vaativampaakin ohjelmistoa. "En musikälskarinna" esitti muun muassa Viaporin pommituksen uhrien hyväksi järjestetyssä konsertissa Beethovenin pianokonserttoa.

Tilaisuuksien tulot menivät usein hyväntekeväisyyskohteisiin. Lehti-ilmoittelussa saatettiin viitata myös esiintyjän ahdinkoon. Helsingissä esiintyi säännöllisesti sokea klarinetisti Wohllebe. Kapteenska Constance Hultin ilmoitti puolestaan pitävänsä harppukonsertin pahoin velkaantuneen miehensä auttamiseksi. Ilman kunnollisia suosituksia kaupunkiin saapunut soitonopettaja saattoi myös mainostaa osaamistaan laulamalla konsertin tai teatteriesityksen väliajalla tai omalla konsertilla.

Yksityisiä konsertteja pidettiin runsaasti kaupungin säätyläisten salongeissa, sillä kotimusisointi oli edelleenkin keskeinen seurustelun laji. Sen yleisyyttä kuvaa hyvin vuonna 1847 Helsingfors Morgonbladetiin lähetetty kaunopuheinen lukijakirje "Om att göra musik", jossa valitellaan musiikin väärinkäyttöä kutsuilla.

"Jossakin vaiheessa iltaa perheen tytär tai emäntä istuu pianon ääreen, ja ne, jotka eivät ymmärrä musiikkia, sekä erityisesti ne jotka siitä jotain ymmärtävät, joutuvat kieriskelemään vaivautuneina tuoleissaan." 

Kansanihmiset musisoivat 1800-luvun alkupuoliskolla pitkälti vuosisataisen perinteen mukaisesti, joten esimerkiksi kalevalainen melodiikka ja runomitta elivät rajoittuneessa muodossa vielä länsisuomalaistenkin keskuudessa. Kansanballadit - kuten "Velisurmaaja" tai "Kreivin sylissä istunut" - elivät samaten kultakauttaan.

Kansanmelodioiden pohjalle sepitetyt tai ruotsalaisista teksteistä käännetyt ja markkinoilla halpoina painoarkkeina myydyt ns. arkkiveisut olivat suosittuja. Samoin ns. rekilaulu alkoi vallata asemia ihmisten mielissä. Nämä lyhyet ja riimilliset kansanlaulut levisivät nykyiskelmän tavoin väestön keskuuteen ja joko jäivät iskelmien tavoin elämään vuosikausiksi tai unohtuivat nopeasti.

Säätyläisten harrastama tanssimusiikki levisi omina muunnoksinaan kansanpelimannien ohjelmistoon. Valssi ja katrilli [quadrille] muuttuivat kansanmusiikiksi jo Venäjän vallan ensimmäisinä vuosina. Polkka sitä vastoin yleistyi suomessa vasta 1840-luvulla. Samanaikaisesti eli kuitenkin jo 1600-luvulta peräisin oleva polska vielä elinvoimaisena 1800-luvun alussa.

Kansansoittimista yleisimpiä olivat kielien määrää kasvattaneen kanteleen ohella viulu ja klarinetti. Jouhikko ja muut vanhemmat soittimet jäivät hiljalleen pois käytöstä läntisessä Suomessa. Saksassa 1820-luvulla keksitty harmonikka ei vielä Hovimäen aikaan ehtinyt Suomeen. Sen sijaan ensimmäistä posetiivia kuultiin Helsingin kaduilla jo vuoden 1830 tienoilla.

Jussi-Pekka Aukia