Porvoon valtiopäivät kutsuttiin koolle maaliskuussa 1809, kun Suomea puolustavat ruotsalais-suomalaiset joukot olivat vetäytyneet Ruotsin puolelle. Kainuuseen jääneet Suomen kenttäarmeijan rippeet riisuttiin aseista 25.3.1809 samoihin aikoihin kun Porvoossa valmistauduttiin valtiopäivien avajaisiin. Suomi oli siis käytännössä siirtynyt Ruotsilta Venäjälle, vaikka virallinen rauhansopimus solmittiin vasta seuraavana syksynä Haminassa.

Aleksanteri I pyrki rauhoittamaan mielialoja vastavalloitetussa maassa. Koska lähitulevaisuudessa näytti häämöttävän jo sota Napoleonia vastaan Tilsitin sopimuksesta huolimatta, Aleksanteri I tahtoi olojen vakiintuvan Suomessa mahdollisimman nopeasti. Valtiopäivät tarjosivat uudelle hallitsijalle tilaisuuden tavata kerralla kaikki suomalaisten johtajat. Samalla voitiin osoittaa, että vallanvaihdoksesta huolimatta suomalaiset saisivat säilyttää entiset oikeutensa.

Koska maa kuitenkin oli sotatilassa, eivät kaikki säätyjen edusmiehet päässeet matkustamaan Porvooseen: pappissäädystä oli paikalla 8 edustajaa piispa J. Tengströmin johdolla, porvarissäädystä 19 ja talonpoikaissäädystä 30 edustajaa. Aatelissäädyn vahvuus oli valtiopäiväkuukausina keskimäärin 30 edustajaa ja sen maamarsalkkana toimi ent. maaherra R.W.De Geer.

Valtiopäivät avattiin juhlallisesti 28.3.1809 Porvoon tuomiokirkossa. Seuraavana päivänä Aleksanteri I uudisti juhlamenoin jo sodan aikana antamansa vakuutuksen suomalaisten uskonnon, vanhojen lakien ja erioikeuksien säilyttämisestä. Suomalaisten puolesta säädyt vannoivat uudistetun uskollisuudenvalan keisarille. Avajaiset huipentuivat valtiopäivätanssiaisiin, joissa keisari osoitti erityistä huomiota nuorelle Ulla Möllersvärdille.

Kutsuessaan valtiopäivät kokoon Aleksanteri I oli ilmoittanut toivovansa säädyiltä "yksinkertaisia neuvoja" neljään pääkysymykseen, jotka koskivat sotalaitosta, kruununverojen kantoa, rahalaitosta ja hallituskonseljin ts. senaatin asettamista. Armeijakysymykseen keisari tosin ilmoitti päätöksensä jo kysymystä esittäessään. Suomen sotaväki hajoitettaisiin 50 vuodeksi. Myöhemmin keisari kuitenkin suostui valtiopäivien ehdotukseen, että upseerit saivat pitää virkatalonsa. Vain ruotusotilaille ja heidän perheilleen päätös merkitsi häätöä sotilastorpista.

Rahakysymyksessä säädyt eivät päässeet yksimielisyyteen, joten keisari määräsi Suomessa käytettäväksi Venäjän rahan eikä ottanut huomioon säätyjen toivomusta että ruplan rinnalla voitaisiin käyttää myös Ruotsin rahaa. Sen sijaan säätyjen toivomus laina- ja vaihtopankin perustamisesta toteutui, joskin venäläiset itse olivat jo sodan aikana luvanneet perustaa sellaisen Suomeen.

Hallituskonseljin suunnittelu annettiin erityiskomitealle, mutta säädyt saivat antaa sen ehdotuksesta lausunnon. Nimitysvalta jäi kuitenkin keisarille itselleen. Keisari saapui päättämään Porvoon valtiopäivät 18. heinäkuuta. Lopettajaispuheessaan hän vielä kerran vakuutti suomalaisten tulleen lopullisesti liitetyksi Venäjään kansakuntana, joka oli saanut valtiolliset oikeudet.

Keisarin hallitsijanvakuutus käännettiin myöhemmin suomeksi ja ruotsiksi ja se ripustettiin kaikkiin Suomen kirkkoihin. Myös Aleksanteri I:n seuraajat vahvistivat sen uudelleen noustessaan valtaistuimelle.

Sinänsä Kustaa III:n luoma itsevaltias hallitusmuoto soveltui hyvin myös Venäjän keisarin ja suomalaisten uuden suhteen pohjaksi. Ruotsin kuninkaan arvonimilistaan oli jo kuulunut "Suomen suuriruhtinas". Nyt se siirtyi luontevasti Venäjän keisarin arvonimeksi. Se autonomia, joka suuriruhtinaskunnalle oli myönnetty, oli käytännössä tiiviisti keisarin ja hänen valitsemiensa virkamiesten hallinnassa. Sitä osoittaa sekin, että Porvoon valtiopäivien jälkeen Suomen säädyt kutsuttiin valtiopäiville seuraavan kerran vasta vuonna 1863 - yli puoli vuosisataa myöhemmin.

> Venäjän imperiumi
Aleksanteri I:n ajan historiaa Venäjällä, Matti Vuorikosken kokolelmasta