Osa 9. Pienet saaret

Riianlahdessa noin kymmenen kilometrin päässä mantereesta sijaitsevaan Kihnuun (www.kihnu.ee) pääsee autolautalla kahdesta paikasta: Pärnusta tulee lautta useana päivänä viikossa ja Munalaidista tulee lautta saareen joka päivä. Siiri ja Tarmo matkaavat saareen kuitenkin vuokraveneellä nauttien helteisestä säästä ja kiireettömyydestä. Eristyneisyys mantereesta on säilyttänyt seitsemän kilometriä pitkällä ja reilut kolme kilometriä leveällä saarella oman kulttuurin, joka näkyy parhaiten naisten kansallispuvuissa: itse kudotuissa raidallisissa villahameissa ja sukissa.

Kihnussa Siiri ja Tarmo tapaavat Mare Mätaksen, moottoripyöräilevän ja kansallispukuun sonnustautuneen naisen, mikä ei ole aivan tavaton näky Kihnussa. Lähes kaikki saaren naiset liikkuvat moottoripyörällä. Kihnussa moottoripyörät alkoivat yleistyä 50-luvun lopulla ja huippumuodissa ne olivat 80-luvun lopulla. Moottoripyörät juontavat kolhoosiajoilta, jolloin huomattiin, että sivuvaunullinen moottoripyörä oli käytännöllinen kulkuneuvo kaikkina vuodenaikoina.

Mare Mätas kertoo, että sivuvaunullisella moottoripyörällä ajetaan Kihnussa jäisellä merellä yhtä lailla kuin kesällä pitkin saaren pikkuteitä. Saarella ei ole poliisia, joten moottoripyörät eivät ole rekisteröityjä eivätkä motoristit yleensä käytä kypärää. Huivi päässä ajava ja kansallispukuun pukeutunut naismotoristi on siksi yleinen ja takuuvarmasti turisteja kiinnostava näky.

”Matkailijoiden määrä kasvaa koko ajan. Samalla lisääntyvät ongelmat. Mantereelta tulevat ihmiset ajattelevat yleensä, että koska täällä ei ole poliisia, niin täällä vallitsee täysi vapaus”, sanoo Mare Mätas.

”Kihnulainen lähtee esimerkiksi juhannustulille pukeutumalla parhaimpiinsa - valkeisiin sukkiin, uusimpaan esiliinaansa ja huiviinsa. Sinne lähdetään koko perheen voimin. Sitten juhlapaikalla ovat puolialastomat humalaiset matkailijat”.

Unescon kohteeksi vuonna 2003 päässyt Kihnu pyrkii kohottamaan nimenomaan kulttuurimatkailua, jolla pyritään korvaamaan alkoholimatkailua.

Kihnusta juontajien matka jatkuu veneellä Manilaidiin, joka on Euroopan pienimpiä ympäri vuoden asuttuja luotoja. Vajaan kahden neliökilometrin luodolla asuu reilut 30 ihmistä. Riidan matkailutila (www.parnumaa.ee/riida/) luodon länsikärjessä toimii usein juhlien pitopaikkana ja majatalona. Talon osti 80-luvun puolivälissä graafikko ja taidemaalari Vello Tamm. Vellon leski Ülle Tamm pitää saarella majataloa, jossa käy vuosittain puolitoista tuhatta matkailijaa ihastelemassa talon kaikenkarvaisia eläimiä.

”Valitettavasti mieheni on jo lähtenyt taivaisille maille. Hän ei saanut olla täällä kuin kolme vuotta. Mutta lasten kanssa jäimme. Täällä on mukavaa: meri on joka puolella ympärillämme. Täällä on oma piha, oma meri, oma vene, oma koira, oma auringonlasku, oma täysikuu, oma elokuun tähtitaivas. Ne lumoavat.”

Manilaidista Siirin ja Tarmon venematka jatkuu Muhun saarelle (www.muhu.info), joka on Viron kolmanneksi suurin saari. Mantereen ja Saarenmaan välissä sijaitseva saari on kuuluisa luonnostaan, eläimistään, laitumistaan ja tuulimyllyistään, jotka ovat Viron viimeiset toimivat tuulimyllyt. Ensimmäisten ihmisten arvellaan saapuneen Muhun saarelle jo 2500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Muhun kunta muodostuu viidestä saaresta, Muhusta, Kesselaidista, Viirelaidista, Voilaidista ja Suurlaidista. Saarilla asuu yhteensä vain vähän yli 1800 ihmistä.

Abrukan (www.abruka.ee) luonnontilassa oleva saari sijaitsee Saarenmaan eteläpuolella muutaman kilometrin merimatkan päässä Roomassaaren satamasta. Saarella on asuttu pysyvästi keskiajalta lähtien, jolloin Läänemaan-Saaremaan piispa rakennutti sinne karja- ja laidunmaat. Nykyisin saarella asuu kolmisen kymmentä ihmistä, joten saari on omaa rauhaa etsivälle todellinen paratiisi.

Abrukan saren kuuluisin nähtävyys on metsä, joka näin pohjoisessa on harvinainen jäänne keskieurooppalaisesta luonnosta. Vajaan sadan hehtaarin kokoisella suojelualueella kasvavien lehmusten, jalavien, vaahteroiden, tammien, saarnien ja koivujen lisäksi saareen monipuolinen aluskasvillisuus on ainutlaatuinen.

Abrukalta saavuttuaan Siiri ja Tarmo saavat herkullisen oppitunnin, kun Vladislav Korzhets tekee heille Viron kansalliskalasta - silakasta - herkullisen ruoan. Vladi, kuten häntä Virossa kutsutaan, aloittaa opastamalla, miten tuoresuolatut leivänvierussilakat tehdään. Leivän kanssa syötäväksi tarkoitetut kalat tehdään siten, että otetaan kilo haileja tai silakoita, ripotellaan isännän kourallinen suolaa ja emännän kourallinen sokeria niiden päälle ja lopuksi sirotellaan nippu kuivattuja yrttejä kokonaisuuden viimeistelemiseksi. Vladi opastaa, että kalat on syytä latoa vatiin pää pohjoiseen päin, sillä tämän nyrkkisäännön muistaessaan voi kompassin rikkouduttua katsoa vadissa olevista kaloista, missä on pohjoinen. Kun suola, sokeri ja yrtit on ripoteltu, voidaan kaloja nauttia Vladin mukaan heti tai antaa niiden maun kehittyä kolme kuukautta.

Pääruuaksi Vladi tekee valkosipulilla virolaistettuja oopperan kellarin silakoita. Silakoiden kanssa syötävän kasvistartarin tekemiseksi tarvitaan paprikaa, virolaista hapankurkkua, majoneesia, hapankermaa, sinappia, tilliä, sitruunaa ja sokeria. Paprikat ja hapankurkku pilkotaan pieneksi, lisätään majoneesi, hapankerma ja sinappi. Sekoitus viimeistellään maustamalla se tillillä, sitruunan kuorella ja –mehulla sekä ripauksella sokeria. Seuraavaksi Vladi pyöräyttää marinoimansa silakkafileet ruisjauhossa ja paistaa öljyllä jatketussa voissa molemmin puolin pari minuuttia.

Syötyään Vladin tekemät silakat Siiri ja Tarmo matkaavat Viron pohjoisimpaan saareen, Keriin, joka on vain 50 kilometrin päässä Helsingistä. Kerin majakkasaaren pohjoispuolelle putosi kesäkuun 14. päivänä 1940 suomalainen matkustajakone Kaleva. Aero Oy:n kolmimoottorinen Junkers –matkustajakone oli reittilennolla Tallinnasta Helsinkiin, kun neuvostoliittolaiset pommikoneet pudottivat koneen. Tutustuttuaan Kerin saarella 14.6.1993 paljastettuun Finnairin kustantamaan Kalevan muistolaattaan Siiri kiipeää saaren majakkaan, joka oli maailman ensimmäinen maakaasulla toimiva majakka. Saaren kaasulla lämmitettiin myös taloja, mutta ilmainen energia loppui vuonna 1912, kun maanjäristys katkaisi kaasuntulon. Silloin tällöin Kerin edustalla voi vieläkin havaita, kun merestä nousee kaasukuplia.

Kerin eteläpuolella olevalle Pranglin saarelle on mantereelta tunnin venematka. Tämänkin saaren historiaan liittyy maakaasu. Saaren asukkaat saavat nykyisin energiansa dieselmoottoreista, vaikka saaren alla on maakaasua. Saaren koeporauksissa 1950-luvun lopulla osuttiin kaasuesiintymään 65 metrin syvyydessä. Kovalla paineella syöksyneen kaasun mukana lensi aluksi savea, soraa ja kiviä, josta syntyi kasa maa-ainesta esiintymän päälle. Näin kaasun tulo loppui, mutta kaasu ei maan alla loppunut: vieläkin porauspaikalla olevasta putkesta tulevan kaasun voi sytyttää ja ihmetellä, miten keskellä merta maan alta tulee kaasua.

Pranglista siirrytään Mohnin saarelle, joka on tunnettu Virossa merirosvosaarena. Saarella asuvan perheen emäntä Õie kertoo saaren tarinan, johon todellakin liittyvät niin munkit kuin rosvotkin. Aikoinaan saarella asuneet munkit tekivät yhteistyötä merirosvojen kanssa siten, että munkit piilottivat saarelle rosvojen saaliita ja tekivät kauppaa tavaroilla. Vallanpitäjät kyllästyivät lopulta tilanteeseen, joka haittasi merenkulkua. Niinpä Ekholmin saari – Tammisaari - poltettiin. Vain yksi puu jäi pystyyn. Nykyisin 500-vuotias puu muistuttaa saaren historiasta

Matkan päätteeksi Siiri ja Tarmo suuntaavat takaisin mantereelle – Käsmuun (www.kasmu.ee), joka on ollut tärkeä satamapaikka. Viron pitkää merenkultuperinnettä kunnioitetaan Käsmussa ylläpitämällä merimuseota. Kapteenikyläksi kutsutun Käsmun rannalla seisoo vanhan merikarhun, Aarne Valkin pyörittämä museo, jossa käy asiakkaita niin paljon, että se on koko Viron viidenneksitoista eniten vierailtu museo.

Suomella ja suomalaisilla on tärkeä sijansa Käsmun merimuseossa. Käsmu on suomeksi Kesämu, viisisataa vuotta vanha nimi. Se selittyy sillä, että suomalaiset kävivät Käsmussa kesäisin kalastamassa.

”Täällä Sukunimetkin ovat Suomesta. Josef Kristenbruunin esi-isä oli kotoisin Hämeestä. Pohjansodan aikana hän jäi sotavangiksi ja tuli sepäksi Käsmuun. Käsmun miehillä oli myös kauppaystäviä muun muassa Haminassa: Kristian Bruun ja Anton Bruun. Kun käsmulaiset tulivat
kauppamatkalta kotiin, he ottivat sukunimekseen Kristenbruun ja Antonbruun. Niin olemme saaneet Suomesta kylän nimen, sukunimiä, ja ensimmäiset laivatkin on ostettu Suomesta”, selvittää Aarne Valk.