Blyton ajaa nuoret riippuvuuteen
Enid Blyton (1897-1968) oli uskomattoman tuottelias kirjailija. Hän kirjoitti noin 700 (seitsemänsataa!) teosta ja sen lisäksi vielä lehtiartikkeleita. Yhden Viisikko-seikkailun kirjoittamiseen kului neljä ja puoli päivää.
Samalla tahdilla hänen teoksiaan myös luetaan. Viisikot kuuluivat minunkin kohdallani niin sanotun ahmimisiän kirjoihin, joita luin muutaman kirjan viikkovauhdilla. 70-luvulla syntyneenä sain jo hotkia kirjoja kaikessa rauhassa, mutta vielä 50-luvulla Viisikoiden ja Blytonin muiden sarjojen (Seikkailu, SOS, Salaisuus, Niksu) pikalukemisen pelättiin turruttavan nuorten lukijoiden kirjamaun.
1950-luvulla arvostelijat syyttivät Blytonin seikkailukirjoja heikkotasoisiksi ja mieltä köyhdyttäviksi. Suomessakin kriitikot toivoivat Viisikoiden suomentamisen lopettamista. Seuraavilla vuosikymmenillä Blytonin teoksia syytettiin mm. rasismista, seksismistä, taantumuksellisuudesta ja luokkasidonnaisuudesta.
Lopulta Blyton pääsi pannasta ja nuorten lukijoiden harrastamaa seikkailukirjojen ahmimista alettiin pitää jopa hyvänä porttina muiden kirjojen äärelle.
Olen itsekin yllättynyt Viisikoiden arvomaailmasta lukiessani niitä varttuneempana uudestaan. Kiitos rempseän Paulin, tyttöjen ja poikien sukupuoliroolitus ei ole liiemmin ärsyttänyt, mutta konservatiiviset arvot pistävät nikottelemaan. Muistan silti omista lukukokemuksistani saman kuin 10 kirjaa lapsuudesta –ohjelmassa vierailleet Kaarina Kaikkonen ja Erkki Tuomioja: lapsena arvot eivät häirinneet lainkaan. Luin Viisikoita pienenä lähinnä jännittävien juonenkäänteiden takia ja arvoasetelmat olivat yhdentekeviä.
Viisikot eivät ole koskaan kuuluneet lempikirjoihini. Neiti Etsivät rankkasin huomattavasti korkeammalle. Ehkä jo parikymmentä vuotta sitten toimeliaat ja omanarvontuntoiset naiset viihdyttivät minua enemmän. Vai olikohan kyse siitä, että Viisikoiden jatkuva syöpöttely närästi? Moni meistä muistaa Viisikoista vain uhkeat ruokakorit ja toistuvat ateriat, joista Tim-koirakaan ei jäänyt paitsi.
2 kommenttia
To 03.07.2008 @ 22:36
Lapsena oli suosikkini.Sitten tuli Tarzan ja pyyhki mummon pois pöydältä.
Tuli vaan sellainen ajatus mieleeni, että miksi aikuiset eivät voisi lukea uudestaan niitä lapsuutensa kirjoja.Ainakin näin lomalla ollessa.Ja salaa.
Ti 08.07.2008 @ 16:36
Minä olen ollut todella iloisesti yllättynyt, kuinka lapsuudesta tutut kirjat ihastuttavat edelleen! Olen löytänyt monet klassikot uudestaan. Kestosuosikkejani ovat vuosien ajan olleet Eduard Uspenskin Krokotiili Gena ja hänen ysyävänsä, Alas Taikavirtaa, Takuumiehet ja Fedja-setä, kissa ja koira. Ronja Ryövärintytär täytyy lukea ainakin kerran vuodessa. Samoin Veljeni Leijonamieli.
"Come backin" 10 kirjaa lapsuudesta -ohjelman myötä teki Nalle Puh, jonka rauhallisen koskettavuuden olin unohtanut vuosien varrelle.
Uusin ihastukseni on Laura Ruohosen Allakka Pullakka. Se on aivan hulvaton runokuvakirja, joka saa minut nauramaan joka kerta kun luen sitä. (HUOM! Laura Ruohonen 10 kirjaa lapsuudesta -ohjelmassa ma 4.8.08 yhdessä filosofi Tuomas Nevanlinnan kanssa. Aiheena Liisa Ihmemaassa!)
Minua on kovasti ilahduttanut myös Werner Holtzwarthin ja Wolf Erlbruchin lastenkirja Pikkumyyrä, joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä. Sitä en kyllä suosittele ihmisille, jotka eivät lainkaan välitä pissa-kakka -huumorista.
Ariel, olen siis ajatuksessasi mukana. Aikuiset VOIVAT lukea uudestaan lapsuutensa kirjoja. Niitä kannattaakin lukea. Lomalla varsinkin. Eikä missään tapauksessa salaa! Ellei halua mennä yksin mökin ullakolle tai saunakamariin lueskelemaan hämärässä. Lapsena luin perheemme merellisillä lomilla veneemme pienessä kajuutassa. En salaa, mutta yksityisesti. Nyt olen päätynyt riippukeinuun.
