Salainen puutarha ärsyttää

Salainen puutarha on mielestäni 10 kirjaa lapsuudesta –ohjelman kutkuttavin kirja. F. C. Burnett ei alkujaan kirjoittanut sitä lastenkirjaksi. Salainen puutarha on vahvasti kiinni 1800-luvun käytännöissä ja luokkiin jakautuneen yhteiskunnan moraalissa, mutta tarjoaa yllätyksellisesti myös lievästi feministisen näkökulman. Luin Salaisen puutarhan lapsena ahmimalla, mutta se ei jättänyt minuun minkäänlaista jälkeä. Nyt aikuisena kirja ärsytti joka käänteessä. Kun en löytänyt yhteistä säveltä kirjan kanssa, aloin todenteolla etsiä herkkänahkaisuudelleni syitä.

Salaisessa puutarhassa minua nyppi se, että kirjan päähenkilö Mary syrjäytetään lopussa päähenkilön paikalta. Tytön kertomus jää täysin auki ja lopussa keskitytään vain Maryn serkun, tulevan kartanonherra Colinin, tarinaan.

Toinen minua hermostuttanut tekijä oli se, kuinka kirjassa kuvataan maalaisia ja herrasväen palkollisia. Kirjan alkusivuilla esiintyvä palvelustyttö Martha unohdetaan välinpitämättömästi kokonaan. Hänen veljensä Dickon kuvataan nummilla vaeltavana ja hyväsydämisenä luonnonlapsena, mutta hänellekään ei viitsitä luoda tulevaisuutta.

Luontoa kuvataan kauniisti, mutta sillä ei tunnu olevan voimaa ilman ihmisen kättä muokkaamassa sitä. Rytiseekö puu kaatuessaan jos kukaan ei ole kuulemassa sitä? Voiko salainen puutarha kukkia jos sitä ei näe? Minun mielestäni vastaus molempiin kysymyksiin on kyllä.

Huomasin analysoidessani itseäni ja Salaista puutarhaa, kuinka ärryin kuitenkin eniten siitä, kuinka paljon kirja muistuttaa itsetunto-oppaita. Oman elämänsä sankari –tyyppisissä kirjoissa on tismalleen samanlainen rakenne: ongelma, toimintaa sen ratkaisemiseksi, metaforia, mystiikkaa, väline paranemiselle ja henkiselle kehitykselle sekä muutamia esimerkkitapauksia. Mary ja Colin parantuvat kiukkuisuudestaan luomalla kosketuksen luontoon. Ymmärtämällä luonnon alkuvoimaisuuden merkityksen, he löytävät oman paikkansa ja kykenevät mihin tahansa. Tai ainakin Colin kykenee.

Minun ja Salaisen puutarhan ongelmallista suhdetta saattaa selittää se, että Salainen puutarha ei alkujaan ole lastenkirja. Se ei ole tarinan ja sen lukijan kokoinen, kuten Nalle Puh. Se on opettavainen, mutta ei sisällä täysin epärealistisia elementtejä, kuten Grimmin sadut. Salainen puutarha ärsyttää minua luultavasti siksi, että sitä on liian helppo analysoida aikuisen mittarein. Pikku Prinssiin viitatakseni: en pysty näkemään norsun syönyttä käärmettä vaan näen vain hatun.