Kun lemmikkikanini Siiri kuoli ollessani noin 10-vuotias, kirjoitin sille pitkän kirjeen ja toivotin hyvää matkaa kohti Nangialaan. Veljeni Leijonamieli –kirjasta tuttu paikka oli mielestäni paras, jonka saatoin kuvitella kanilleni sen poistuttua tästä maailmasta.

Myös Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä ovat auttaneet minua pienestä pitäen. Pienikin lapsi ymmärtää, ettei ole mitään niin onnetonta kuin yksinäisyys, mutta Gena kumppaneineen kertoi, että sillekin asialle voi tehdä jotakin. Vaikkapa rakentamalla Ystävyyden talon!

Ronja on ollut loistava esikuva. Rohkea, urhea ja silti kovin herkkä ryövärintytär, joka voittaa pelkonsa menemällä niitä kohti. Ajattelen Ronjaa aina kun minua hirvittää jokin tai jännitän jotain uutta asiaa. Lapsena Ronja oli ihana esimerkki temperamenttisesta tytöstä. Sellaisia hahmoja ei ole Ronjan ja Peppi Pitkätossun lisäksi edelleenkään useita.

Ronja Ryövärintytär on yksi niistä lastenkirjoista, jotka ovat seuranneet minua koko elämäni. En ole aktiivisesti pitänyt teosta yöpöydälläni ja palannut siihen aina ennen nukkumaanmenoa, mutta kuten Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä tai Veljeni Leijonamieli, Ronja toimii rohkaisevina muistikuvina.

Kun kävin Ruotsissa, silmiini sattui lehtiartikkeli Hanna Zetterbergistä, joka näytteli Ronja Ryövärintytärtä vuonna 1984 valmistuneessa ruotsalaisessa elokuvassa. En uskaltanut lukea juttua pitkään aikaan, koska minua pelotti, että hänestä, eräällä tavalla idolini ruumiillistumasta, on tullut ikävä ihminen. Täytyy myöntää, että Ronja-faniuteni vain kasvoi kun luin, että Hannakin on oikein hyvä ihminen.

Salainen puutarha on mielestäni 10 kirjaa lapsuudesta –ohjelman kutkuttavin kirja. F. C. Burnett ei alkujaan kirjoittanut sitä lastenkirjaksi. Salainen puutarha on vahvasti kiinni 1800-luvun käytännöissä ja luokkiin jakautuneen yhteiskunnan moraalissa, mutta tarjoaa yllätyksellisesti myös lievästi feministisen näkökulman. Luin Salaisen puutarhan lapsena ahmimalla, mutta se ei jättänyt minuun minkäänlaista jälkeä. Nyt aikuisena kirja ärsytti joka käänteessä. Kun en löytänyt yhteistä säveltä kirjan kanssa, aloin todenteolla etsiä herkkänahkaisuudelleni syitä.

Salaisessa puutarhassa minua nyppi se, että kirjan päähenkilö Mary syrjäytetään lopussa päähenkilön paikalta. Tytön kertomus jää täysin auki ja lopussa keskitytään vain Maryn serkun, tulevan kartanonherra Colinin, tarinaan.

Toinen minua hermostuttanut tekijä oli se, kuinka kirjassa kuvataan maalaisia ja herrasväen palkollisia. Kirjan alkusivuilla esiintyvä palvelustyttö Martha unohdetaan välinpitämättömästi kokonaan. Hänen veljensä Dickon kuvataan nummilla vaeltavana ja hyväsydämisenä luonnonlapsena, mutta hänellekään ei viitsitä luoda tulevaisuutta.

Luontoa kuvataan kauniisti, mutta sillä ei tunnu olevan voimaa ilman ihmisen kättä muokkaamassa sitä. Rytiseekö puu kaatuessaan jos kukaan ei ole kuulemassa sitä? Voiko salainen puutarha kukkia jos sitä ei näe? Minun mielestäni vastaus molempiin kysymyksiin on kyllä.

Huomasin analysoidessani itseäni ja Salaista puutarhaa, kuinka ärryin kuitenkin eniten siitä, kuinka paljon kirja muistuttaa itsetunto-oppaita. Oman elämänsä sankari –tyyppisissä kirjoissa on tismalleen samanlainen rakenne: ongelma, toimintaa sen ratkaisemiseksi, metaforia, mystiikkaa, väline paranemiselle ja henkiselle kehitykselle sekä muutamia esimerkkitapauksia. Mary ja Colin parantuvat kiukkuisuudestaan luomalla kosketuksen luontoon. Ymmärtämällä luonnon alkuvoimaisuuden merkityksen, he löytävät oman paikkansa ja kykenevät mihin tahansa. Tai ainakin Colin kykenee.

Minun ja Salaisen puutarhan ongelmallista suhdetta saattaa selittää se, että Salainen puutarha ei alkujaan ole lastenkirja. Se ei ole tarinan ja sen lukijan kokoinen, kuten Nalle Puh. Se on opettavainen, mutta ei sisällä täysin epärealistisia elementtejä, kuten Grimmin sadut. Salainen puutarha ärsyttää minua luultavasti siksi, että sitä on liian helppo analysoida aikuisen mittarein. Pikku Prinssiin viitatakseni: en pysty näkemään norsun syönyttä käärmettä vaan näen vain hatun.

10 kirjaa lapsuudesta –ohjelmassa vieraillut kirjailija Sirpa Kähkönen on harvinaisuus! Hän paljasti pitäneensä sekä Tintistä että Asterixista. Yleensä jako on joko tai. Ohjelman toista vierasta, muusikko Karri Miettistä eli Palefacea, Tinteissä viehättävät matkat maailman jokaiseen kolkkaan sekä suorastaan hämmentävän pikkutarkat piirrokset. Seikkailut ovat Tinttien tärkeintä antia nuorimmille lukijoille, mutta sarjakuvien ystävien vanhentuessa tulevat historialliset tapahtumat tärkeiksi. Minäkin innostuin pari vuotta sitten Tinteistä taas uudestaan kun luin Mustan kullan maan, jossa öljy aiheuttaa suuria poliittisia ja rikollisia juonitteluja. Aihe on valitettavan ajankohtainen.

Asterixit eivät ole kuvallisesti yhtä pikkutarkkoja kuin Tintit ja seikkailut sijoittuvat maantieteellisesti paljon pienemmälle alalle. Asterixilla on kuitenkin yhtä vannoutunut fanijoukko kuin Tintillä. Eikä ihme. Urheat gallialaiset pystyvät taikajuomansa avulla mihin tahansa. Asterix ja Obelsix voisivat pelata krokettia käyttäen roomalaisia mailoinaan. Perinteiset sanakaritarinat, hyvä voittaa pahan 6-0, toimivat aina.

Kävin tutkailemassa erilaisia nettisivuja ja löysin hauskoja keskusteluja aiheesta Tintti vs. Asterix. Joidenkin kirjoittajien mielestä Tintti on hahmona ärsyttävä, jotkut taas eivät pitäneet Asterix-kirjojen jatkuvasta juopottelusta (?). Eräältä selaamaltani nettisivulta paljasti mielenkiintoinen huomio. Sanomattakin on selvää, että Hergén Tintti ja René Goscinnyn ja Albert Uderzon Asterix ovat vuosisadan menestyneimpiä ranskankielisiä sarjakuvahahmoja. Sarjakuvien hyvin erilaisista tyyleistä ja kuvatuista aikakausista huolimatta, näiden hahmojen olisi pitänyt kohdata. Ja näin on tapahtunutkin!

Tintin et les Picaros eli Tintti ja Picarot, albumissa on yksi strippi karnevaaleista, jossa aivan Asterixin näköinen hahmo kulkee palmun ohi. Samasta naamiaisryhmästä voi bongata myös Mikki Hiiren. Goscinnyn ja Uderzon vastaus oli tutustuttaa Asterix hassuihin etsiviin, Dupondiin ja Dupontiin. Tämä tapahtui luonnollisesti Asterix chez les Belges, Asterix Belgiassa-kirjassa.

Ensi maanantain jaksossa, 10 kirjaa lapsuudesta –ohjelmassa, muusikko Siiri Nordin sekä tähtitieteilijä Esko Valtaoja keskustelevat Muumipappa ja meri –kirjasta. Muumien kohdalla ei tietääkseni ole yhtä tiukkaa jakoa kuin Tintin ja Asterixin fanien suhteen. En ole ainakaan kuullut, että jos tykkää filosofisista Muumeista, ei voi olla toisen filosofin, Nalle Puhin, ystävä. Se on yleisempää, että jos todella rakastaa Tove Janssonin Muumeja, inhoaa niiden pastellinsävyistä japanilaista versiota.

Nalle Puh on suloinen ja jopa filosofisena pidetty pikku lyllertäjä, joka on kuitenkin aiheuttanut yllättävän paljon ristiriitoja. Varsinkin lähipiirissään.

Nalle Puhin tarina alkoi kun Alan Alexander Milnen poika Christopher Robin sai syntymäpäivälahjaksi ison teddykarhun. Lastenhuoneeseen alkoi kertyä muitakin kirjojen leluhahmoja, kuten Ihaa-aasi ja Nasu-possu. Christopher Robinista tuli Risto Reippaan esikuva, joka esiintyi ensimmäisen kerran Milnen kirjoittamissa lastenrunoissa muutama vuosi ennen proosatekstejä.

Christopher Robinista tuli yksi aikansa kuuluisimmista pojista. Myöhemmin hän riitautui vanhempiensa kanssa ja kyllästyi maineeseensa. 1970-luvulla hän kirjoitti katkeran muistelmateoksen The enchanted places. Kirjassa hän muun muassa syytti isäänsä nimensä hyväksikäytöstä.

Myös kirjailija A. A. Milne suhtautui nuivasti maineeseensa lastenkirjailijana. Vakavasti otetun kirjailijan maineesta haaveillut Milne nimesi muistelmansakin ironisesti It´s too late now.

Perhepiirin ulkopuolelta Nalle Puhiin kohdistunut arvostelu on koskenut muun muassa kirjan miehistä maailmaa. Naistutkimuksen piiristä on huomautettu, että Puolen Hehtaarin metsästä puuttuvat naiset lähes kokonaan.

10 kirjaa lapsuudesta ohjelman loistava taustatoimittaja, Laura Puro, on etsinyt suuren määrän tietoa kaikista ohjelmasarjan kirjoista. Materiaalista löytyy mielenkiintoisia huomioita eri tutkimuksista. Nalle Puhiakin on analysoitu niin paljon, että tutkimuksia alettiin lopulta ironisoida. Fredrick Crews julkaisi vuonna 1963 tutkimusparodian The Pooh Perplex, jonka on sanottu pelästyttäneen tutkijat kokonaisiksi vuosikymmeniksi. Teos morkkaa kirjallisuustutkimuksen metodeja analysoimalla mm. Möhköfantin metsästystä kolonialismin ilmentymänä, Ihaata ”menetetyn sukupolven” edustajana sekä hunajahimon ja seksuaalivietin yhtymäkohtia.

Miten yksi pieni ja tyhmä karhu voi aiheuttaa näin paljon toraa ja närää? Ehkä siksi, että me emme pysty pidättäytymään yhtä ihanan yksinkertaisina ja avoimen kömpelöinä kuin Nalle Puh itse.