Minä lähden nyt Tampereelle: Musiikki & Media 20 vuotta

Intro: Tämä blogi syntyi kun Musiikki & Media-tapahtuman vetäjät pyysivät minua muistelemaan menneitä.

Luulen, että olen ollut yhtä lukuun ottamatta jokaisessa Musiikki & Media
-tapahtumassa. Tai ehkä vuosi, jolloin en ollut paikalla, oli se vuosi kun koko tapahtumaa ei edes järjestetty.

Tuonhan pitäisi tarkoittaa, että minulla on jonkinlainen kokonaisnäkemys siitä mitä on tapahtunut. Mutta kun ei ole. Ilman Musiikki & Median nyt myös netissä luettavissa olevia ohjelmaoppaita koko 20-vuotinen historia olisi jäänyt lähinnä sotkuisiksi, pätkittäisiksi muistikuviksi.

Muistin esimerkiksi, että tämä nykyisin suomalaisen musiikkialan suurin vuosittainen tapahtuma olisi alkanut jo joskus 80-luvun puolivälissä, mutta vuosi olikin 1989.

Tapahtumapaikkana on ainakin ollut kaikki nämä vuodet, yhtä lukuunottamatta, Tampere.

Kyllä, Tampere. Pääkaupungin perspektiivistä tuolla on ollut merkitystä. Positiivista. Ollaan pois jokapäiväisistä rutiineista ja maisemista, kaukana Tavastia-klubilta vaikkakaan ei Juhani Merimaasta.

Vuoden 1989 Musiikki & Median paneeliotsikoita oli mm. ’Onko Suomeen mahdollista tuoda bändejä? tai ’Miksi suomalaisista ei tule maailmantähtiä?’

Jotain on siis muuttunut.

Mutta toisaalta ei. ’Miksei meillä ole tv:ssä kunnon rock-ohjelmia? ’-paneelin aihe vuodelta 1989 on kiusallisen ajankohtainen edelleen v. 2009.

’Iskelmällä ei ole muuta arvoa kuin sen kornius’, totesi toimittaja Simo Frangen tapahtuman ensimmäisen vuoden iskelmäpaneelissa . Vaikka iskelmää ja sen asemaa Suomessa onkin pyritty vuosien varrella tapahtumassa käsittelemään, niin musiikki Musiikki & Mediassa on kuitenkin keskeisesti tarkoittanut rockmusiikkia.

Vuonna 1989 Radio Cityn Axa Sorjanen ennakoi Radiomafian tuloa kertomalla radiopaneelissa, että Ylen kilpailu paikallisradioiden kanssa on tyhmää ja lapsellista. 
 

Vuoden 1992 ohjelmaopas alusti radiopaneelia sanoilla: ’Kaikki radiot kuulostavat samoilta. Kanavaa voi vaihtaa, mutta biisit pysyvät samoina, vai pysyvätkö? Kuka matkii ja ketä?’ Suuri radioiden samanlaisuus- ja soittolistakeskustelu lähti käyntiin eikä loppua ole vieläkään näkyvissä. (Radiomafian 1. soittolista ilmestyi muuten 14.1.1992, satun tietämään.)

Ensimmäinen englanninkielinen M&M –tilaisuus ’International Artist Management’ pidettiin sunnuntaina 11.10.1992. Kahta päivää aiemmin Pakkahuoneella esiintyi ensi kertaa ulkomaisia artisteja ’Scandinavian Rocks’-otsakkeen alla. Samana vuonna Musiikki & Mediassa soitti myös niinkin tunnettu bändi kuin Kolmas Nainen.

Vuonna 1994 Turussa Arto Alaspää alustaa aiheesta ’Musiikin digitaalinen jakelu’. Seuraavana vuonna ’Uudet mediat’, Internet ja musiikkibisnes’ -workshopissa yleisölle annettiin tilaisuus ’päästä itsekin surffailemaan internettiin’.

Vuoden 1997 esitteen pääkirjoituksessa esiintyy ensi kertaa ilmaus, jota tullaan toistamaan myöhempinä vuosina paljon: uusi toimintamalli. Samassa yhteydessä todetaan myös ensi kertaa, että internet on tullut jäädäkseen.

Saman vuoden ensimmäisenä paneelin kysymyksenä onkin, tulevatko digitaaliset musiikkipalvelut korvaamaan perinteiset musiikin jakelukanavat?

Vuosi 97 on selvästikin se vuosi, jolloin otetaan lähtölaukaus tähän päivään.

Vuonna 1996 Musiikki & Mediassa esiintyi Rasmus ja vuonna 1997 H.I.M.
M&M:n moninkertaisia aiheita ovat tietysti olleet keskustelut cd-levyjen oikeasta hinnasta. Tuosta aiheestahan on verratonta keskustella aina silloin kun ei ole oikeita kuluttajia paikalla.

Viime vuosina puhe cd:n hinnasta on pääosin vaihtunut keskusteluksi ylipäänsä
koko fyysisen levyn olemassaolosta.

Uusi vuosituhat alkaa isoilla paneeliaiheilla: ’Äänilevyteollisuuden rakennemuutos’, ’Suomalaisen musiikkituotannon kansainvälistyminen’ ja ’Musiikkiviennin taloudelliset realiteetit’. Pienempiä tilaisuuksia järjestettiin mm. otsikoilla ’Mitä kuuluu kansanmusiikille? ja ’Mitä on webcasting?’

Suomalaisen rockin viennin nousu näkyi konkreettisena tekona keväällä 2001. ’Levitation -Listen Up, here comes finnpop! -tapahtuma järjestettiin Levillä toukokuun alussa M&M:n rinnakkaistapahtumana. Esiintyjälistalla olivat mm. 69 Eyes, Amorphis, Jori Hulkkonen, Kwan, Nylon Beat, Paleface ja Rinneradio.

Vuonna 2001 lokakuisessa M&M:ssa esitettiin tämän päivän näkökulmasta mielenkiintoinen kysymys: Onko vain muutamalla suomalaisella toimijalla varaa kansainvälisten artistien Suomeen tuontiin?

Pakkahuoneella esiintyvät lauantaina 27.10. peräjälkeen Jonna Tervomaa ja Maija Vilkkumaa.

Vuoden 2003 kauneimmat paneeliotsikot olivat ’Richard Gottehrer: My Life In Pop’ ja ’Isi, mikä on cd –levymyynti laskussa, musiikin kulutus nousussa’.

Vuonna 2004 alkoi M&M:n ja Musix Export Finlandin/Musexin merkittävä yhteistyö, jonka aikana tapahtuma on entisestään kansainvälistynyt. Samana vuonna Hotelli Ilveksen kabinetissa esitellään laite nimeltä iPod ja isossa salissa keskustellaan Idols/Postars-ilmiön vaikutusta musiikkibisnekseen.

Vuonna 2005 kaupalliset radiot boikotoivat M&M:aa ja järjestävät oman tapahtumansa samaan aikaan samassa kaupungissa. Kaupalliset palaavat tapahtumaan kuitenkin jo seuraavana vuonna ja keskustelevat Ylen edustajien kanssa paneelissa ’Juontajien merkitys radiolle’ esim. siitä, voiko nainen olla radiotähti?

Kaikki hyvin radiossa?

(Tosin vuonna 2007 Gerd Leonhard vastaa tuohon esityksessään, että ei ja minä omassani, että on ja ei.)

Vuoden 2005 ohjelmaoppaassa Kimmo Pekari ennustaa oivallisesti esim. Spotify -palvelun tuloa markkinoille artikkelissaan ’Haasteita..? Niitä kutsutaan mahdollisuuksiksi!’. Vuonna 2006 saman tekee livenä em. musiikki- ja mediafuturisti Gerd Leonhard.

Vuoden 2006 ohjelmaoppaassa pääministeri Matti Vanhanen toivottaa tapahtumavieraat tervetulleeksi Suomeen ja Tampereen kaupunginjohtaja Jarmo Rantanen tervetulleeksi Tampereelle, ’101 eri kansallisuuden kaupunkiin’ ja ’suomalaisen rockin kehtoon’.

Tuon vuoden paneeleissa kysytään kuitenkin jo, onko musiikkivientimme muuttunut ’viemisen pakoksi’ ja ’hypetykseksi’ ja todetaan myös paneeliotsikon muodossa, että ’Musiikkibisnes ei koskaan palaa entiselleen’.

Vuonna 2006 ’Miten kulutan musiikkini’ -paneelissa istuu myös ensi kertaa ihan,
tai ainakin melkein tavallinen musiikin kuluttaja!

Samana vuonna ihan tavallisia suomalaisia edustivat myös Ilves-hotellin ’Ballroom-huoneessa lähiesittelyssä olleet ’Lordi ’ ja ’Duudsonit’.

Vuonna 2007 M&M:n yhteydessä esiintyy 90 suomalaista artistia tai yhtyettä.

Tuon lisäksi tapahtuma kerää samana vuonna n. 750 kotimaista ja lähes sata ulkomaista osallistujaa.

Ensimmäisenä vuonna ilmoittautuneita osallistujia oli 316.

Koko artikkeli luettavissa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


 

To 09.04.2009 @ 12:38Jukka Haarma

Idols-tähti kehityksen kärjessä

Mistä levystä on kyse?
 

Se on uutta luova. Rohkea. Tärkeä. Muodostaa eheän taiteellisen kokonaisuuden.
 

Mitä levyä kuvaavat nuo rockkritiikissä kaiken hyvän musiikin tunnusmerkeiksi kohotetut määreet?
 

Ei, kyse ei ole Tuomari Nuormion tai Björkin tai Tom Waitsin tai Radioheadin tai sen ja sen jalustalle asetetun Taiteilijan uudesta levystä, vaan nuo kritereerit sopivat hyvin kuvaamaan Anna Puun ensilevyä ’Anna Puu’ (ilmestyy 29.4.)
Anna Puun levyn kansi

Anna Puu (nimellä Anna Puustärvi) sijoittui toiseksi tämän vuoden Suomen Idols-kisassa.
 

On luultavaa, että Idols-kilpailun isä ja entinen Spice Girls-manageri Simon Fuller ei ajatellut tuon kaltaisia sanoja miettiessään millaista musiikkia formaatti tuo tullessaan.
 

Mutta tässä sitä ollaan.
 

Uutta luova? 
 

Ei tule mieleen, että tämän tyylistä levyä olisi Suomessa aiemmin tehty. Levy avartaa käsitystä suomalaisesta popmusiikista, mitä se voi olla ja miltä se voi kuulostaa ja millaista musiikkia naisartistit voivat tässä maassa tehdä. Levyn musiikki ei asetu helposti minkään genreluokittelun tai formaatin alle. 
 

Rohkea?
 

Helppoa olisi ollut jatkaa Idols-kisassa muotoutunutta kuvaa runotytöstä, joka laulaa herkkiä lauluja. Sitä minäkin odotin. Tätä levyä tehtäessä ei ole kuitenkaan ole pelattu varman päälle, vaan lähdetty rohkeasti tuntemattomille vesille. Kohderyhmäoletukset eivät ole tuntuneet kahlinneen tätä levyä.
 

Muodostaa eheän taiteellisen kokonaisuuden?
 

Ilman muuta. Levy alkaa ja loppuu hitaalla rakkauslaululla. Tulkinta, sävellykset ja sovitukset muodostavat monimuotoisuudessaan selkeän kokonaisuuden. Tuntuu kun jokainen kymmenestä raidasta on oikeassa paikassa suhteessa kokonaisuuteen.
 

Tärkeä?
 

Rockkritiikin hämärimpiä käsitteitä, mutta kun koplataan yllämainitut ominaisuudet yhteen, niin eiköhän silloin rockkritiikki puhu yhteen ääneen tärkeästä levystä.
 

Anna Puun ensilevy on kaikkea tuota olematta mitenkään rock. Se on poplevy sanan parhaassa merkityksessä. Tarttuva, koskettava, leikittelevä, hauska, raikas. Kepeä olematta pinnallinen. Tässä ajassa oleva olematta väkinäisen trendikäs.
 

’Anna Puu’ on poikkeuksellisella tavalla yhtä aikaa lapsekas ja aikuinen, helposti lähestyttävä ja monitasoinen. Siksi tämä musiikki saattaa hyvinkin saada vastakaikua laajaltakin, monenlaisilta ihmisiltä ja yleisöiltä. Toivottavasti. Poplevy, joka on vain taiteellinen voitto ei ole saavuttanut päämääräänsä. (Jokapojan rockkritiikissä Idols-levy, joka on taiteellinen voitto, mutta kaupallinen floppi on tietysti looginen mahdottomuus.)
 

Levyn tuottajana ja sovittajina ovat toimineet Jukka Immonen, Knipi ja Lasse Kurki. Kaksi viimeksi mainittua ovat myös sävellysten takana. Syvä kumarrus kaikille. Olen ymmärtänyt, että tämän levyn synty on ollut kollektiivisen työn tulosta, johon Anna on myös aktiivisesti osallistunut. Tuota on helppoa uskoa, koska sen voi levyltä suoraan aistia.

Annan ääni on korkealle virittynyt ja jotkut voivat tuota toki vierastaa. Äänessä on kuitenkin samalla runsaasti sävyjä, yllättävää voimaa ja silkkaa ammattimaista varmuutta.  

Enkä ole vielä edes kehunut levyn sanoituksia. Erityisen kaunis on esim. levyn aloittava Tuure Kilpeläisen 'Linnuton puu'. Levy loppuu Mariskan sanoittamaan lauluun 'Mestaripiirros'. 'Niille. jotka epäilevät Luojaa / sanon vastaukseksi vain, että jos ne edes kerran näkis sut / kaikki rupeis uskomaan'.

Anna Puun, Idols-tähden, laulamana tuo kuulostaa ei vain kauniilta, vaan viileän rohkealta levyn lopetukselta.

Eli tuli varmaan jo selväksi: ’Anna Puu’ on minusta häkellyttävän hyvä levy. Ja minä nyt sentään olen ollut innostunut toisen Idols-kakkosen Anna Abreun molemmista levyistä. Mutta hei, tämä ei ole hyvä levy vaan Idols-sarjassa, vaan missä tahansa sarjassa.

’Anna Puu’ saa liian monen rockbändin levyn kuulostamaan ennalta arvattavalta formaattituotteelta.
 

Rocklehtien pisteytystä käyttäen: yhdeksän pistettä kymmenestä.

 

 


 

 

 

Ma 29.12.2008 @ 12:28admin

Pitkä häntä ei pidäkään paikkaansa?

Eli kun perinteisillä markkinoilla myynti kasautuu muutamaan (ja tällä hetkellä koko ajan vähenevään) hittituotteeseen, niin esim. digitaalisen musiikin markkinoilla myynti jakautuu laajalle alueelle siten, että marginaalisetkin tuotteet saavat kysyntää osakseen. Ja niitä kannattaa pitää saatavilla, koska digitaalisessa musiikkijakelussa tuotteen varastointi tai pakkaaminen on lähes ilmaista verrattuna perinteisen fyysisen myyntiin.

lue lisää

Ma 01.12.2008 @ 11:55admin

Kun ystävä pettää

Me voisimme antaa Rhinolle sloganin: ’The Company You Can Trust’ (noin huonoa he eivät itse tosin keksisi). Rhinon tuotteista on perinteisesti heijastunut intohimo ja ymmärrys yhteistä anglo-amerikkalaista popkulttuuriamme kohtaan. Yhtiön tuotteet ovat usein kalliita, mutta rahalle on useimmiten saatu vastinetta.

Rhino on ollut sanalla sanoen yksi levy-alan ja popkulttuurin parhaita ja luotettavimpia brandeja.

Mutta nyt on ystävä alkanut pettää. Se jos mikä on vakava asia.

lue lisää

Ma 03.11.2008 @ 11:58admin

Julieta Venegas: Mukavaa ja hyväntuulista musiikkia

Väitän, että me alan ihmiset puhumme harvoin innostuneesti siitä kuinka joku artisti tekee mukavaa musiikkia, sellaista, joka saa yksinkertaisesti hyvälle tuulelle.

Mukava musiikki on paremminkin varattu hieman negatiivissävytteiselle puheelle ihan mukavasta musiikista, joka on jotain, jota se varsinainen OIKEA musiikki ei ole. Se kun on usein jotain haasteellisempaa ja ”syvempää”.

lue lisää

Ke 03.09.2008 @ 13:19admin

Maija Vilkkumaa: Mä haluun naimisiin

Maija Vilkkumaa on tehnyt uuden hienon levyn. Superpallo (Warner) sisältää monia helmiä (esim. Luokkakokous, Sirkus, Kuiskaile suu, Ai miten valo sattuu), mutta juuri nyt kuuntelen jatkuvasti raitaa Mä Haluun naimisiin.

Se on levyn kepein kappale.

Kappale alkaa perinnerunolla, jonka Maija laulaa "alttarilta":

Olkoon onni osanasi / elämäsi retkellä / nätti poika vierelläsi / vihkimisen hetkellä.

lue lisää

Ke 06.02.2008 @ 13:05admin

Kuulin enkelin laulavan. Dusty Springfieldin lauluja.

 Shelby Lynne: Just A Little Lovin’ (Lost Highway)
 
Dusty Springfield on monen mielestä ehkä kaikkien aikojen paras valkoinen pop/soul/r&b-laulaja.
 
Niin myös minun. Ilman ehkä sanaa. Ja tyyleistä riippumatta.
 
Viimeksi kun joku (tässä tapauksessa mieshenkilö) kysyi, mitkä ovat mielestäni 4 (!?) kaikkien aikojen parasta albumia (vain me miehet voimme kysyä jotain noin tyhmää; ja samalla noin tyhmän kiehtovaa), niin yksi noista NELJÄSTÄ oli Dusty Springfieldin klassikko vuodelta 69, ’Dusty In Memphis’.
 
Ei kovin omaperäinen, mutta sydämestä tullut valinta.
 
Kun kuulin, että Shelby Lynne tekee levyä Dustyn tunnetuksi tekemistä kappaleista,
en alkanut parkua selitystä, että miksi. Tunsin Shelbyn tuotantoa ennestään ja hänen tulkintataitonsa.
 
Kun kuulin pari viikkoa sitten tämän albumin singleraidan ’Anyone Who Had A Heart’, kuulin jotain ainutlaatuista. Vaikka kuulin päässäni koko ajan myös Dustyn tulkinnan, niin sitä ei tullut ikävä.
 
Tuon raidan ensimmäiset puolitoista minuuttia ovat pysäyttävintä laulutulkintaa, jota olen kuullut pitkään, pitkään aikaan.
 
Tämän albumin kannessa lukee teksti ’Inspired by Dusty Springfield’ ja se kuvaa hyvin levyn ajatusta. Nämä tulkinnat eivät ole samanlaisia tai erilaisia suhteessa alkuperäisiin esityksiin, nämä vaan ovat. Elävät omaa elämäänsä.
 
Tunnetuimmat levyn sävellyksistä ovat mainittu ’Anyone..’, ’You Don’t Have To Say You Love Me’, I Only Want To Be With You’ ja ’The Look Of Love’,  joista pari tunnetaan yhtä hyvin Dionne Warwickin levytyksinä.
 
Jos tätä levyä johonkin vertaa, niin ehkä tässä levyssä on, riisutussa muodossa, sitä eleganssia, mitä löytyi Dionne Warwickin ja Burt Bacharachin yhteistyöstä.
 
Se mitä tämä levy ei ole, on helpompi luetella: tämä levy ei ole nu-soulia, lounge-jazzia, rootsia, ’americanaa’..Tässä levy ei yritä olla mitään. Johnny Cashin  tai Neil Diamondinkin ’roots-levyt’ ovat tähän verrattuna vähän ohjelmallisia (’nyt tehdään rosoista ja pelkistettyä’).
 
 
Tyylillisesti levy on äärimmäisen yhtenäinen. Ehkä siksi se alkaa loppupuolella jo hieman toistaa itseään. Toisaalta tyylillistä yhtenäisyyttä, tai trendittömyyttä, on pidetty myös osoituksina tinkimättömyydestä.
 
Jos tinkimättömyys on hyve, niin olkoon sitten: tämä levy tinkimätön.
 
Mutta monet mutkin levyt ovat tinkimättömiä. Mutta vain sitä. Tämä levy on enemmän. Ankara ja lämmin yhtä aikaa. Sekä sisäänpäin että ulospäin avautuva.
 
Levy sekä asianharrastajalle että satunnaiselle kuulijalle.
 
Jos loppuvuodesta teen listaa vuoden parhaista levyistä, tämä levy voi hyvin olla…neljän joukossa.
 
Tämän levyn lehdistötiedote alkaa muuten Shelby Lynnen toteamuksella, että alkuperäisen idean tästä Dusty Springfield-levystä heitti hänen ystävänsä Barry Manilow.
 
Tuolla lauseella ei osteta asianharrastajien sydämiä.
 
Mutta niin kuin todettu, tämä on ankara levy.

Pe 01.02.2008 @ 13:54admin

Suomalaislaulaja Ranskan listaykkösenä.

the do: a moutful   (Wagram)
 
Ennen tämän viikon tiistaita en tiennyt tästä yhtyeestä ja levystä mitään.
 
Nyt tiedän, että the do-yhtyeen esikoislevy on tämän viikon Ranskan albumilistan ykkönen ja tiedän, että tämän yhtyeen laulaja, sanoittaja ja toinen säveltäjä on suomalainen Olivia B. Merilahti.
 
Tämä levy on löytö.
 
Siksi lyhyt tarina.
 
Olin Ranskan Cannesissa Midemin musiikkimessuilla. Tiistaiaamuna poikkesin paikalliseen levykauppaan etsimään paikallista musiikkia. Aulassa katseeni osui
viehättävään levykanteen. Kääntelin levyä ja huomasin, että täällähän on Suomen kieltä. ’Unissasi laulelet’ oli yhden raidan nimi. Ja sisäkannessa luki Olivia B. Merilahden nimi. Ja kiitos rakkaimmille, suomeksi.
 
Ei kun kassalle. Se oli pakko-ostos.
 
Tulin messualueelle. Vastapäätä Suomen messualuetta oli sattumoisin kyseisen levyn julkaisseen ranskalaisyhtiön vastaavat tilat. Olivat kovin kiireisiä, mutta sen verran ehtivät kertoa, että kädessäni pitämäni levy on tämän viikon Ranskan albumilistan ykkönen. Ja että levy oli aivan tuore, ilmestynyt 13.1.
 
Näytin levyä muutamalle tutulle suomalaiselle. Eräs heistä tiesi (hei Jutta) yhtyeen esiintyneen Euroopan yleisradioyhtiöiden Eurosonic-festivaaleilla Hollannissa ja siellä yhtyettä oli kuuntelemassa pieni joukko suomalaisia. Kiinnostus oli sitä luokkaa, että yhtyettä tiettävästi yritetään saada ainakin Provinssirockiin.
 
Tietokoneeni reistaillessa pääsin kuuntelemaan levyä vasta keskiviikko-iltana Suomeen palattuani. Kello oli silloin noin 23 ja matkaväsymystä ilmassa. Pakko tuota levyä oli kuitenkin kuunnella, edes vähän.
 
Se kuulosti juuri niin hyvältä kuin toivoinkin.
 
The do (nimi tulee do-re-mi…(kiitos Jussi)) on Olivian ja ranskalaisen Dan Levyn muodostama duo. He huolehtivat lähes kaikista äänistä levyllä. Olivia laulaa laulut englanniksi.
Ja siis yhden suomeksi.
 
 
Levyn avausraita ’Playground Hustle’ on kuvaava koko levyn hengelle. Raita kertoo lasten leikkikentästä, jossa vanhempien ei anneta määrätä tyttöjen ja poikien rooleja tai leluja. ’We are not crazy’ / we are not afraid of you grown-ups /…/ let them young restless seeds / choose their own toys’.
 
Ja tuo kaikki kuulostaa siltä kun sen soittaisi ikuisen tyttölapsen johtama leikkikenttäorkesteri. Kaunista, iloista, mielikuvituksellista ja koskettavaa. Tuo koskee koko levyn soittamista, sovituksia ja sanoituksia.
 
Olivia laulaa välillä tyttömäisesti korkealta, välillä lämpimästi matalalta. Englannin kieli taipuu kauniisti. Ja samoin se Suomen kieli.
 
Tämä levyn listaykkössija olisi kunniaksi mille tahansa maalle.
 
Tämä saattaa olla myös ensimmäinen kerta kun minkään suuren musiikkimaan albumilistan ykkösenä on levy, jossa pääosaa esittää suomalainen naislaulaja.
 

Siis vähän niinkuin historiallinen tapaus.
 
Tänään sain selville (kiitos Merja), että Olivia on sekä Suomen että Ranskan kansalainen ja myös sen, että Ylen popuutiset oli uutisoinut Olivian ja yhtyeen yllättävästä menestyksestä Ranskassa jo viime elokuun lopulla. http://www.yle.fi/uutiset/pop/oikea/id68389.html
 
Jos the do tulee kesällä Provinssirockiin tai jonnekin muualle Suomeen, aion olla fanina eturivissä enkä tarkkailijana takarivissä.
 
Koska Olivia laulaa levyllä yhden laulun suomeksi, minä kirjoitan tähän loppuun yhden rivin ranskaksi.
 
J’aime ce disgue.
 
Voit kuunnella yhtyettä tässä vaiheessa ainakin osoitteesta http://www.myspace.com/thedoband

Ma 21.01.2008 @ 16:09admin

Matti Johannes Koivu Irwinin jäljillä

Sanat cover-levy ja tribuutti-albumi ilmestyvät yhä useammin levyn kansiin ja levytiedotteisiin. Esim. Matti Johannes Koivun uusimman promosinglen oheistekstissä nuo sanat esiintyvät heti kahdessa ensimmäisessä lauseessa. Ja miksi ei. Matti Johannes Koivun kyseinen promosingle sisältää coverin, so. uuden version, Irwinin hitistä ’Ei tippa tapa’ ja se on poiminta Koivun helmikuun lopulla ilmestyvältä Irwin tribuutti-albumilta, so. ’kunnianosoitus’-albumilta.  
 
Viimeksi kirjoitin Leevi & The Leavingsien tribuutti-levystä ’Melkein vieraissa’. Irwinin lauluja on tulkittu varmaankin yhtä vähän kuin Leavingsien lauluja. Syytkin ovat samat: ne kuuluvat kansallisaarteistoomme ja niitä on julkisesti laulettu lähinnä karaoke-illoissa (tai Irwinin kohdalla Hämeenlinnan Irwin-festivaaleilla). Göstan ja Irwinin tulkinnat ovat olleet niin syvällä ihmisten mielessä, että niihin ei ole haluttu eikä osattukaan julkisesti koskea.
 
Mutta nyt Ultramariini-yhtyeen laulaja Matti Johannes Koivu jatkaa kiinnostavaa soolotuotantoaan julkaisemalla akustisia versioita Irwinin lauluista. Ja se on hyvä asia. Ja moraalinenkin oikeus on kunnossa: Koivu on syntyjään hämeenlinnalainen.
 
’Ei tippa tapa’ Koivun laulamana onnistuu vähintäänkin yhdessä suhteessa: se ei ole suora kopio alkuperäisestä. Alkuperäistä ei tässä tapauksessa tuntisi jos ei kuuntelisi sanoja.
 
Irwin teki alkuperäisen uransa alkuaikoina vuonna 1966. Sen sanoitus oli liikaa silloiselle kansaa valistavalle Yleisradiolle ja se joutui soittokieltoon. ’Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku / kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan’. Irwin tulkinta ei jättänyt tulkinnoille paljon tilaa, vaikka laulu alkaakin ikään kuin selittävällä osiolla ’kaikki alkoi siitä kun mä lopputilin sain’. 
 
Koivun versio ei ole viinaralli. Jo sen intro kuulostaa kuin alkamassa olisi rakkauslaulu. (Ok. Irwin ja Vexi Salmen laulu voidaan sekin tulkita rakkauslauluksi. Viinalle.)  Koivun versio on melankolinen. Se kuulostaa siltä kuin se olisi kirjoitettu laulun ytimessä olevan ryyppyputken jälkeen eikä sen aikana. Eikä ainakaan sen nousuvaiheessa. Kuitenkaan en kuule tässä versiossa sellaista sävyä, joka kääntäisi tämän version alkuperäisen laulun jonkinlaiseksi moraaliseksi opetukseksi viinan kiroista. Se tuskin on ollut tarkoituskaan.
 
Irwinin alkuperäinen edustaa ikään kuin vanhaa kossu-Suomea ja Koivun uusi uutta viini-Suomea.
 
 
 
Koivun versiolla on tavallaan vastineensa jo tällä vuosikymmenellä kun Hector pari vuotta sitten teki uuden version 90-luvun hitistään ’Juodaan viinaa’. Tuossa tapauksessa rempseä ryyppylaulu muuntui tekijän itsensä toimesta, ikään kuin katumusharjoituksena, pohdiskelevaksi juomalauluksi.
 
En ole ihan varma onko tämä Koivun versio onnistunut vai ei. Mutta kyllä tämä jotenkin koskettaa ja viehättää erilaisuudellaan. Ja saa Irwinin laulut taas elämään uudella tavalla.
 
Koivun versiota kuunnellessa joimme vaimon kanssa viiniä. Vaimon kanta oli kuitenkin selvä: Tämähän laimentaa koko alkuperäisversion idean! Vaimo ei kuitenkaan vaatinut alkuperäisen soittamista ja jatkoimme iltaa eurooppalaismallisella viinin lipittämisellä.
 
Jos on kuullut alkuperäisen, uusi versio varmasti jakaa mielipiteitä.
Kuuntele Koivun versio osoitteessa http://www.mattijohanneskoivu.net/

Sivut

Jukka Haarma

Aloin kuunnella musiikkia 50-luvun lopulla.

Se ei ollut populaarimusiikin kulta-aikaa. Se on nyt.

Kirjoitan tässä blogissa musiikin kuluttamisesta, uusista ja vanhoista levyistä, musiikkilehdistä ja -kirjoista, musiikkikritiikistä, musiikkialasta ja sen ilmiöistä, laidasta laitaan.

Blogiarkisto