En ole koskaan laulanut karaokea. En edes kotikaraokea. Karaokebaareissa olen sentään käynyt. Useammin kuin kerran. En tosin niihin hakeutuneena, vaan paremminkin niihin ajautuneena, muiden mukana.
 
Suhteeni karaokeen on siis etäinen. Joskus sen seuraaminen on tuntunut hienolta, joskus tunne on ollut myötähäpeävä. Siinä ei ole kai mitään outoa. Mutta jos populaarimusiikki-sanan ensimmäisen osiolle on oikeasti antanut jonkin henkilökohtaisen merkityksen, niin jokuhan siinä pitäisi koskettaa. Tai ainakin kiinnostaa.
 
Julkisuudessa karaokesta on viime vuosina kirjoitettu vähän. Kuvatkin ovat jääneet henkilökohtaisille tai kaverisivuille. Median kannalta peruskaraokekansa ei tunnun olevan edes näinä tosi-tv:n aikoina kiinnostava kohderyhmä. Tässä tapauksessa kansa on ilmeisen väärää. Karaoken alkuaikoina karaokekisoja vielä televisioitiin.
(Meidän Ylen ’Tartu mikkiin’ toimii osin karaoken ’säännöillä’ ja karaokemaaperällä ja toimii hyvänä poikkeuksena.) 
 
Musiikin tutkijoiltakaan ei ole liiemmälti karaokeen liittyvää tekstiä syntynyt. Tiettävästi vain pari gradutyötä. Eivät taida kulttuurin tutkijatkaan karaokesta kirjoittaneet, vaikka laji avautuisi aika monen tutkimusnäkökulman kautta.
 
Nyt karaoken suosiota on kestänyt Suomessa yli 15 vuotta. Tänä vuonna on ilmestynyt pari sitä käsittelevää kirjaa. Niistä toinen ilmestyi äskettäin ja se on kirja, jonka karaoke on ansainnut. Sanan ansainnut kirjoitan nöyränä sen jälkeen kun kirjan luin ja osin vasta sitä kautta aloin miettiä karaoken merkityksellisyyttä, kyllä, populaarina musiikkina ja -kulttuurina.
 
Antti Helinin ja Juuso Westerlundin ’Karaokekansa –tarinoita laulun voimasta’ (Avain-kustannus) on tuo kirja.
 
Innostuin heti sen kannesta. Siinähän se kuvastuu paljolti karaoken olemus. Suomalainen nuori nainen, vilpitön hymy, rohkea katse, päällä värikäs kesätoppi ja kädessä mikrofoni. Valmiina laulamaan. Tämä on minun oma idols-kisani. Ilman tuomareita. Ilman tv-kameroita. Ilman suuria yleisöjä. Tämä on minun hetkeni, minun valtakuntani. Tässä ja nyt.
 
’Se joka tämän karaoken on keksinyt, on ollut helvetin viisas ihminen’, toteaa kirjassa kotkalaisrouva Raija. Vaikka kirja kertoo myös karaoken historiat ja taustat, niin tärkeintä karaokessa eivät ole faktat keksijästä, eri tekniikoista tai vuosiluvuista.
 
Karaokessa tärkeintä on laulaja, yleisö ja heidän välinen suhteensa. Karaokea ei olisi olemassa ilman yleisöä. Vaikka se yleisö olisi vain lähin kaveri.  
 
Karaoken viisaus on sen vaikutuksessa suomalaisiin. ’Karaoke on kasvutarina. Sadattuhannet suomalaiset ovat sen kautta voittaneet esiintymispelkonsa’, kirjassa todetaan.
 
’Karaoke on samaan aikaan sekä liian tuttu että tuntematon’. Juuri. Kaikki tietävät sen olemassaolon, mutta kuitenkin se on monelle meistä siellä toisaalla. Nopea taksikeikka tai yhden illan vitsi. Niin kuin kirjassa todetaan, karaoken jatkuvaa, syvää suosiota on vaikea tajuta Helsingistä käsin. Karaoke-Suomi alkaa pääkaupunkiseudun ulkopuolelta ja vaikuttaa eniten suurten kaupunkikeskusten ulkopuolella. Siellä missä me toimittajat, mediaväki tai tutkijat emme asu.
 
Tutkimusten mukaan v. 2002 20 prosenttia suomalaisista valitti liiallista kiirettä, 25 prosenttia toimettomuutta. Että ei ole riittävästi tekemistä tai harrastuksia. Kummankohan ryhmän ongelmat ovat mediassa päällimmäisenä?
 
Karaokebaareissa ei kanta-asiakkailla tunnu olevan kiirettä. Kun korkeintaan päästä laulamaan.
 
Tai niin kuin kirjan Tarmo, Kemijärven tanssiva virkamies, asian ilmaisee: ’Tunnen monta työtöntä, jotka esiintyvät täällä ja pääsevät toteuttamaan itseään. Karaoke on pelastanut Suomen tylsistymiseltä’.
 
Kirja kertoo tekstein ja kuvin tarinoita karaokelaulajista, karaokeravintoloista ja baareista, niiden miljööstä ja maisemista, ammattilaisista ja amatööreistä, perhekaraokesta hevikaraokeen.
 
Kemijärven Tarmon kantapaikkaa Onnenpäivää kirjan tekijät pitävät Suomen parhaana karaokeravintolana. ’Onnenpäivä vie voiton yhteishengellään. Ravintola kerää seiniensä sisään laulamaan ja tanssimaan (vain suomalainen tapa) läpileikkauksen koko pikkukaupungin väestöstä ylimmästä virkamiehestä alimpaan pikkurikolliseen’.
 
Suomen kuuluisin on Pataässä Helsingissä. ’Sellaistakin on käynyt, että joku artisti on ollut niin humalassa, ettei ole muistanut eikä nähnyt lukea oman hittinsä sanoja’, kertoo paikan ravintolapäällikkö. Samoin sen, että julkkikset viihtyvät paikassa myös siksi, ettei heitä hyysätä siellä vaan saavat saman kohtelun kuin muutkin asiakkaat.
 
Kirjassa esitellään myös Lipposten laulava karaokeperhe. ’Karaokeperheen juhlahetki koittaa saunailtoina, kertoo isä Raimo. ’Saunominen voi kestää neljä tuntia kun käydään välillä laulamassa’.
 
Porissa taasen on asukaslukuun nähden eniten karaokebaareja. Maaliskuussa kilpaillaan Porin karaokemestaruudesta ja karsintoja käydään 20 eri baarissa.
 
Rauman Uotilan asuinalueella on taasen erään talon toisessa kerroksessa karaokekuppila nimeltä ’Stairs to Heaven’. Eikä se ole hevikaraokepaikka.
 
Kirjan alaotsikko ’Tarinoita laulun voimasta’ on osuva. ’Kappaleista löytää sanat omaan elämään’, kertoo Jari Lieksasta. ’Jos on hyvä päivä, sen voi jakaa laulamalla, jos on huono päivä, sitä voi parantaa musiikilla.’
 
Kirjassa puhutaan paljon positiivisen palautteen merkityksestä. Arkielämässä kokee harvoin onnistuvansa jossain’, kertoo Ritva Kouvolasta. ’Karaoke tuo vahvoja onnistumisen elämyksiä ja lisää itsetuntoa. Laulun jälkeen kaikki aina taputtavat. Ei mun tartte psykologille puhua, vaan voin laulaa tälle yleisölle’.
 
Ehkä karaokebaarit olisivat voineet kertoa meille sen ihan järkeen käyvän ajatuksen, jo ennen työelämän oppaita, että positiivisen palautteen määrä on yleensä suoraan verrannollinen työtyytyväisyyteen, oppimishaluun ja työn tuloksellisuuteen.
 
Ehkä tuo positiivinen henki ja kannustaminen ovat juuri karaoken suosion salaisuuksia maassa, jossa näkyvä ja kuuluva kehuminen on aina ollut kortilla.
 
Karaokessa jotakuta saattaa hävettää, mutta kulttuurina karaoke on häpäisy-tv:n vastakohta.
 
Kirjan taitto ja kuvitus on komeata. Kuvat ovat osin varmasti kauniimpia kuin todellisuus.
 
Romantisoiko tämä kirja siis kohdettaan?
Sitäkin.
Mutta niin pitääkin.
 
 
 

Kävin perjantai-iltana Kansallisteatterin Tuntemattoman sotilaan ennakkonäytöksessä (ensi-ilta keskiviikkona 28.11.). Nyt on maanantai ja päässä pyörii vieläkin. Kyseessä oli monessa mielessä parasta teatteria mitä olen koskaan nähnyt.
 
Tuo ei sinänsä kerro esityksestä paljon mitään. Käyn erittäin harvoin teatterissa, joten ymmärrystä ja vertailukohtia on vähän. Turha siis minuun luottaa, menkää itse katsomaan.
 
Aion tähän kuitenkin kirjoittaa, että esityksen roolisuoritukset, visuaalisuus ja musiikillisuus olivat parhaimmillaan häkellyttävällä tasolla. Uskomattomia visuaalisia oivalluksia.
Höpöttävät nykyään paljon monimediaisuudesta. Tässä sitä on. Ja sitä vanhaa poikkitaiteellisuutta. Teatteria, elokuvaa, musiikkia. Ja draamaa, syvää draamaa. Seuraavassa hetkessä farssia, hersyvää farssia. Ja välissä julmaa farssia.
 
Ennakkomainonta ja arviot luovat odotuksia ja  
kyllä, esitys on lievästi sanottuna erilainen Tuntematon. Paikoin vähän tarkoituksellisestikin. Ja lopussa turhan osoittelevasti. 
 
Niin, ryssät ovat esim. tässä esityksessä  kirveellä hajotettavia pesukoneita. Got it? 
 
Käsiohjelmassa lukee ohjaus ja sovitus Kristian Smeds. Vaikka itse teksti on suoraan Linnan kirjan tekstiä, niin sana sovitus tuntuu kyllä tässä yhteydessä aika kevyeltä ilmaisulta. Ei tässä mitään soviteta, vaan halki ja pinoon!
 
Kohtaukset siis vilisevät päässä edelleen ja voivat sekoittua. Kommentoin vain muutamaa.
 
Esityksessä käytetään hyväksi 100-vuotisen Kansallisteatterin koko tilaa. Ja sen yleisöä.  Hulvaton on kohtaus, jossa sotilasjermunäyttelijät yrittävät saada yleisöä, siis meitä, laulamaan mukana vanhaa kapinalaulua. No eihän se perkele hienossa teatterissa onnistu eikä varsinkaan Kansallisteatterissa!  Minäkin yritin vähän sanoja tapailla. 
 
En usko, että  huutaminen ja kiroilu ovat koskaan kuulostaneet kansallisteatterin isolla näyttämöllä näin hyvältä.
 
Jossain kohtaa esitystä siirrytään Hauhia Broadcastingin lähetykseen, jossa on päällä hulvaton meininki. Nuorisoradio/tv-höpöttäjä vetää mahtavaa showta studiossa, naureskelee siinä ohessa vanhalle savikiekkohitillle (’Eldankajärven jää’), lähtee sen jälkeen reippaana yövartioon ensi kertaa ja saa kuulan kalloonsa. Niin kuin nuori ensikertalainen itse kirjassa. Ohjaajan kysymys tuntuu kuuluvan, että olisiko nykysukupolven hyvä meininki riittänyt jatkosodassakin? Minulle kohtaus toimi ainakin armoitettuna analyysina nykyisestä tavasta lähestyä/kuvitella/tehdä nuorisoooo mediassa.
 
Musiikin käyttö esityksessä on huimaa. Tarjolla on perinteiset Sibeliukset (onneksi), mutta myös paljon ihan muusta maailmasta lähtevää. Pari esimerkkiä.
 
Stalinin syntymäpäivänä vihollisen kovaäänisistä kuuluu musiikkia. Suomalaissotilaat yhtyvät lauluun ja tanssiin. Kappale on tunnetun venäläisen t.a.t.u:n popteknobiisi ’Malchik Gay’ vuodelta 2005. Teknobileet Karjalassa 1941-1944.
 
Huimin oli kuitenkin raskaana olevan Minttu Mustakallion laulu esityksen alkupuolella. Minttu lauloi koskettavan kauniisti. Yleensähän näyttelijät osaavat laulaa, mutta että tuolla tavalla meni laulamaan. Piti oikein kurkottaa, laulaako siellä oikeasti joku elävänä.
 
Ja mitä Minttu lauloi?  Cherin 60-luvun hittiä ’Bang Bang’. Lauloi sitä venäjänkielisenä sykähdyttävänä balladina.
 
Se yksistään oli jo illan arvoinen esitys.

                            
                           
 Katsokaa tuota kuvaa. Katsokaa tuota miestä. Se on meirän Pate. Tai ehkä monen mielestä se yks hölmö tamperelainen Popedasta. Mielipiteitä tuosta välistäkin saattaa löytyä, mutta Pate Suomirockin eräänä ikonina jakaa varmasti ihmisiä.
 
Eihän Pate otsikoissa tai kansikuvapoikana ole toki uutinen, ei ainakaan jos olette lukeneet tänä vuonna iltapäivälehtiä. Pate on ollut huonossa kunnossa keikalla. Keikkoja on jouduttu perumaan. Alkoholi ja Pate ovat olleet koko uran ajan läheisiä ystäviä. Sekään ei ole uutinen.
 
Mutta tuo kansikuva. Tuossa lehdessä. Jos ette tunne tapausta, niin Rumba on se suomalainen rocklehti, jonka kai oletetaan tavoittavan rockista ’paremmin’ perillä olevat tahot tai ne, jotka ovat kiinnostuneet ’vaihtoehtorockista’ tai jotain tuonsuuntaista. Perusoletuksena lukijoista varmaankin on, että ainakaan he eivät avaa lehteä lukeakseen juttuja Pate Mustajärvestä ja Popedasta.
 
Suomalaisetkin rocklehdet ovat nekin jo ammattimaistuneet, profiloituneet ja löytäneet kohderyhmänsä. Vaikka maa on pieni ja lukijoita rajallinen määrä.
 
Juuri siksi tuo Paten kuva Rumban kannessa säväyttää. Sillä haastetaan oletetut tai tutkitut kohderyhmät. Tuolla kansikuvalla rikotaan rajoja. Aivan samoin kuin samaisen lehden arvioissa parhaan rockin odotetaan tekevän, sen odotetaan olevan parhaimmillaan haastavaa ja rajoja rikkovaa. 
 
Tuossa kansikuvassa ei siksi pitäisi olla mitään ihmeellistä. Mutta kun on. ’Vaihtoehtoiset’ musiikkilehdet kirjoittavat nekin yleensä lukijoiden odottamia juttuja kohderyhmäartisteista, silittelevät linjaan sopivia artisteja myötäkarvaan ja antavat levyarvioissa helposti etukäteen arvattavia pisteitä.  Eli pelaavat turvallisesti varman päälle ja tekevät siis sitä, mikä tekemisen tapana pitäisi kuulua vain sille toiselle osapuolelle, isoille pahoille levy-yhtiöille ja niiden vaarattomille keskitien artisteille.
 
Vaikka Paten haastatteluun pääosin perustuva juttu keskittyykin liikaa herran toilailuihin ja viinasuhteeseen, se kannattaa ehdottomasti lukea. Se on suoraa puhetta. Ja hyvin otsikoitu: ’Suomirockin suurmies’. Erityisesti pidin jutun tekijän Janne Flinkkilän lauseesta ’aina kun joku suomalaisartisti nostaa jalan lavamonitorin päälle, Paten pitäisi saada tekijänoikeuskorvauksia’.  
 
Tuosta kannesta Rumba saa ainakin kuukauden rockjournalismipalkinnon.

Kävin eilen Kristiina Braskin levynjulkaisukeikalla. Jos nimi ei sano mitään, niin et varmaankaan katsonut tämän vuotuista Pop Idols-kisaa. Minä katsoin ja seurasin, mutta hetki meni minultakin, että siis kuka Kristiina Brask? Vaikka Kristiina tuli kisan kolmanneksi, hän jäi Ari Koivusen, Anne Abreun ja Kristian Meurmanin varjoon. Siihen oli varmasti syynsä.
 
Puoli vuotta on kulunut ja voin sanoa, että Anna ja Kristiina tekivät vuoden 2007 Idolseista ne levyt, joista näkyy paneutuminen ja kunnianhimo tehdä hyvää, artistilähtöistä musiikkia. Toistan. Kunnianhimoista ja artistilähtöistä musiikkia.
(Annan levystä kirjoitin jo aiemmin, ks. 1. blogimerkintäni).
 
Kristiinan ensi-levy ’Silmät sydämeeni’ (HMC) ilmestyy tänään. Levy on alusta loppuun tehty ajatuksella ja huolella. Se kuuluu laulusta, tulkinnoista, sanoituksista, biisivalinnoista, tuotannosta, kansista. Kaikesta. Tämä on kunnianhimoista popmusiikkia. Kristiina ei toki ole vielä valmis laulajana, ääni on vielä ohut, mutta töitä on kuitenkin tehty ja tulkinnoista huokuu halu tulkita, halu osata. Levy alkaakin viisaasti sanoilla: ’Ei, en ole valmis, olen ehkä puolitiessä jonnekin’.
 
Levyn skaala on laaja. Jos ensi-single ’Nyt mä meen’ on tarttuvaa iskelmällistä poppia, niin ’Unohtaisinpa’ on 17-vuotiaan uskottavasti laulama kansanlaulu. Siitä huolimatta ei tule oloa, että tässä etsitään vielä Kristiinalle sopivaa tyyliä. Tämä kuulostaa Kristiinan omalta levyltä. Tämä on ehkä pinnaltaan kevyttä poppia, mutta levyltä kuuluu myös vakavampi pohjavire (enkä tarkoita ’kevyellä popilla’ jotakin, josta pitäisi päästä eroon). Ehkä juuri tuo yhdistelmä luo levylle sopivaa jännitettä. 
 
Pop Idols-kisaa on helppo kritisoida, mutta vaikeampaa on ymmärtää sen kulttuurista merkitystä. Pop Idols on tasa-arvoistanut populaarimusiikin kenttää. Kisa on jo nyt näyttänyt, että se on nimenomaan tytöille tärkeä väylä luoda artistiuraa. Hanna Pakarinen, Katri Ylander, Anna Abreu, Kristiina Brask. Ei heillä olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä esiin jätkien kitarabändien kautta. Heidän kohdallaan on ollut kyse erilaisesta lahjakkuudesta, erilaisesta tavasta tehdä musiikkia, erilaisista yleisöistä.
 
Siksi esitetty kritiikki tuotteistamisesta, manipuloinnista, lyhyen tähtäimen rahastuksesta eivät osu maaliin, tai eivät ainakaan missään nimessä ole koko totuus.
 
Kristiina Braskinkin kohdalla on lähdetty itse artistista, hänen osaamisestaan ja persoonastaan. Ja annettu aikaa sen kehittymiselle, niin että se voisi edelleen kehittyä. Niin kuin Kristiina eilisen akustisen keikan yhteydessä totesi: Kiitos kaikille, jotka ovat luoneet tälle sadulleni turvallisen pohjan.
 
Lyhyen tähtäimen rahastus ei ole kenenkään etujen mukaista, ei Pop Idols-formaatin, ei levy-yhtiön, ei artistin, ei yleisön.
 
Julkisuudessa ollaan aina oltu huolestuneita nuorten tyttöjen mahdollisesta sekoamisesta nopean tähteyden tiellä. Perustellustikin. Mutta en ole nähnyt palstatilaa uhrattavan kun kyseessä on ollut rockista ja pojista. He tuntuvat olevan vaan niin älyttömän lahjakkaita niin nuorena! En ole kuullut kenenkään huolestuvan vaasalaisen Sturm Und Drang-yhtyeen n. 15-vuotiaista rocksankareista, joita on pidetty vuoden sensaationa ja kiertelevät jo pitkin maailmaa, tuossa iässä! Mitenköhän on sen koulun käynnin ja suhteellisuuden tajun kanssa!?
 
Pop Idols-Kristiinan keikan jälkeen kotiin palattuani piti alkaa katsoa mestareiden liigan jalkapalloa. Kanavapujottelun tuloksena huomio kiinnittyikin Yle Extraan. Mitäs täällä tapahtuu! Oli juuri alkanut suora lähetys suomalaisten kitarasankareiden yhteiskonsertista Helsingin Tavastialla ja lavalla oli kilpailun kautta mukaan selvinnyt tuntematon kitaravelho Matias Holopainen. Mikä taito, mikä nopeus! Ei ole totta! 15 minuutin sikermä siitä, mitä kaikkea kitaralla voi tehdä ja samalla siitä mitä muut ovat sillä tehneet!  Sen jälkeen Ylen miehet Ilkka ja Harri haastattelevat äimistyneenä juuri suorituksensa päättänyttä Matiasta. Tunnelma on kuin suoraan Tavastialla järjestetyistä urheilukilpailuista. Mieletön veto, mikä taito, mikä nopeus, mikä kunto! Tämä pitäisi nähdä hidastettuna! Kauanko olet harjoitellut? ’20 vuotta. 4-vuotiaasta’. Montako tuntia päivässä tätä kisaa varten? ’6-8 tuntia’. Miten voit vielä kehittyä? ’Soittaa vielä nopeammin’. Mikä on nyt fiilis? ’Kädet on niin turtana, että kahteen viikkoon pystyn tuskin käsiä käyttämään’.
 
Matiaksen 15-minuutin maraton oli päättynyt. Seuraavaksi lavalle astui Mr. Fastfinger. Ylittikö hän Matiaksen suorituksen? Luulen kuitenkin, että Matiaksesta vielä kuullaan. Eikö tuollainen suoritus ja taito pitäisi palkita? Eihän miehinen kitarasankaruus voi  jäädä tähdenlennoksi?
 
Kitarasankaruus on arvostettu laji, joka nauttii laajaa miesfanikannatusta. Ja hyvä niin. Olisi myös hienoa jos laajan naisfaniyleisön omaava Pop Idols-kisa otettaisiin yhtä haltioituneena vastaan. Nautittaisiin myös niistä 15-minuuttisista.