Marginaalista maailmanlaajuiseksi ilmaisumuodoksi
Musiikkivideosta tuli maailmanlaajuinen ilmaisumuoto viimeistään 1990-luvulla. MTV-televisiokanava levisi ympäri maailmaa. Videoista tuli myös arkipäiväinen osa elokuvateollisuuden ristiinmarkkinointia. Antti-Ville Kärjä kartoittaa musiikkivideon kansainvälistä historiaa ja merkkivaiheita 4-osaisessa artikkelissa.
Ohj. Bruce Gowers, 1975
Musiikkivideoiden historia rippuu niiden määritelmästä. Joillekin Queen-yhtyeen Bohemian Rhapsody merkitsee varsinaisen musiikkivideoajan alkua, vaikka vastaavia "pop-promofilmejä" oli tehty jo vähintään kymmenen vuoden ajan, 1930- ja 1940-lukujen Vitaphone Shorts ja soundies-lyhytelokuvista puhumattakaan.
Toisille taas 1950-luvun loppupuolen rock'n'roll-elokuvat edustavat oman aikansa musiikkivideokoosteita, joille esikuvia voi puolestaan hakea jo varhaisista 1920-luvun lopun elokuvamusikaaleista. Jos taas lähtökohdaksi ottaa varhaisimmat tallennetun musiikin ja liikkuvan kuvan yhdistelmät, musiikkivideoiden historia palautuu Thomas Edisonin ja William Dicksonin äänielokuvakokeiluihin, joissa Edisonin kehittämät fonografi (1877) ja kinetoskooppi (1894) yhdistyivät kinetofoniksi (1895).
Populaarimusiikin historiikeissa nämä vaiheet saatetaan ohittaa reunahuomioilla tai jopa tyysten, mutta kukaan itseään kunnioittava pop-historioitsija ei jätä mainitsematta Music Televisionia (MTV). Kanava aloitti toimintansa Yhdysvalloissa 1981 ja aloitti maailmanvalloituksensa vuosikymmenen lopulla: MTV Europe käynnistettiin 1987 ja Latinalaiseen Amerikkaan suunnattu MTV International vuotta myöhemmin. 1990-luvun alkuvuosina kanava vakiinnutti asemansa myös Tyynenmeren läntisillä reunamilla ja Etelä-Aasiassa.
Samalla kanavarypäs teki musiikkivideosta käytännössä maailmanlaajuisen ilmaisumuodon ja määritti vaatimukset sille, millainen "oikean musiikkivideon" tulee olla. Alueelliset kielierot ja markkinataloudelliset reunaehdot huomioon ottaen vaatimusten täyttäminen ei ole aina ollut yksinkertaista, mikä on luonut jännitteen paikallisille ja ylikansallisille, etupäässä englanninkielisille markkinoille suunnatun musiikkivideotuotannon välille.
Musiikkivideoita on totuttu ajattelemaan lähes yksinomaan populaarimusiikin ilmaisumuotona – mennävuosina niitä saatettiin nimittää yleistäen "rockvideoiksi". Tekniseltä kannalta musiikinlajilla ei kuitenkaan ole merkitystä, ja sitä mukaa kun ilmaisumuodosta on tullut tuttu käytännössä kaikille, musiikkivideot ovat yleistyneet myös muun kuin populaarimusiikin markkinoinnissa, jakelussa ja kulutuksessa.
Musiikinlajin merkitys musiikkivideoille on toisin sanoen ennen kaikkea ideologinen. Äärimmillään musiikkivideoita on pidetty sensaatiohakuisena yltiökaupallisuuden muotona, joka ei tietenkään sovi "arvokkaan" tai "taiteellisen" musiikin yhteyteen. Toisaalta myös populaarimusiikin sisäiset arvokiistat ovat liittyneet samoihin kysymyksiin, ja varsinkin muutamat rockin "aitoutta" ja elävien esitysten vilpittömyyttä korostavat artistit ovat aluksi vierastaneet musiikkivideoita – etunenässään Bruce Springsteen ja Pearl Jam. Tässä suhteessa termi "rockvideo" musiikkivideon synonyymina vaikuttaakin väistämättä erityisen epäonnistuneelta.
Musiikinlaji on olennainen myös visuaalisen estetiikan kannalta. Esimerkiksi 1980-luvun MTV-tarjonnassa painottuivat yhtäältä syntikkapopin androgyynit tyylikollaasit ja toisaalta heavy metalin maskuliiniset voimanpurkaukset.
Seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa näiden yleislinjojen rinnalle saattoi asettaa alternativen maailmantuskaisen nihilismin, rapin katu- ja ghettokuvaston sekä teknon nopeatempoisen tehostetykityksen.
Samalla Michael Jacksonin ja Madonnan kaltaiset supertähdet jatkoivat rajattomine resursseineen ilmaisumuodon rajojen puskemista niin kuvausteknisesti, jälkituotannollisesti kuin sisällöllisestikin.
Genresidonnaisen visuaalisen estetiikan valtavirtaistuessa ja maailmanlaajuistuessa 1990-luvun alussa myös musiikkivideoiden tuotannolliset ja teolliset käytännöt arkipäiväistyivät. Yksi keskeisimmistä periaatteissa tässä yhteydessä on synergia eli tietyn tekijänoikeudellisen tai muuten kaupallisen lähteen mahdollisimman laaja hyödyntäminen eri markkina-alueilla. Musiikkivideoita ajatellen selvin esimerkki on se, miten niitä hyödynnetään musiikin, elokuvien ja televisiosarjojen ristiinmarkkinoinnissa. Videon visuaalinen sisältö toisin sanoen on suurelta osin esimerkiksi jostakin elokuvasta ja vastaavasti kyseisessä elokuvassa kuullaan jossakin vaiheessa ainakin katkelma videossa esitetystä kappaleesta – ja usein kokonaisuudessaan lopputekstien aikana. Batman Forever -elokuvaa (1995) myötäilevä U2-yhtyeen video Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me muiden muassa vie periaatteen askelta pidemmälle tukeutuessaan visuaalisesti myös animoituun sarjakuvaestetiikkaan.
Ohj. Kevin Godley & Maurice Linnane
Antti-Ville KärjäAntti-Ville Kärjä toimii erikoissuunnittelijana Nuorisotutkimusseurassa ja on populaarimusiikin tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsitteli populaarimusiikkia suomalaisissa 1950- ja 1960-luvun vaihteen elokuvissa ja hän on julkaissut useita artikkeleita musiikkivideoihin liittyen. Hän on myös International Association for the Study of Popular Music -järjestön pohjoismaisen haaran hallituksen jäsen (pj. 2008–2013).
Kommentit (0)