Vesielukka

Ennen vanhaan, kun minä olin pieni, kun Gandhikaan ei ollut vielä syntynyt – tai taisi se olla jo rippikoulussa silloin itse asiassa – niin kaupungissa jossa kasvoin, ei ollut uimahallia. Niin uimahalliton oli se kaupunki, ettei tullut edes mieleen, että siellä voisi olla uimahalli.

Sillä lailla sitä elettiin, viattomuudessa kuin Adam ja Eeva paratiisissa (alussa).

Tästä seurasi muutama ilmiö.

Yksi oli tietty haikeus, joka liittyi uimakertaan, jota syystä tai toisesta arveli kesän viimeiseksi.  – Ehkä vesi oli jo sen verran kylmää, että aivojen tietyt osat järkeilivät, että tämä on nyt se kesän viimeinen uimakerta.

Niin tai näin, sitä sinnitteli siellä vedessä eikä oikein raaskinut tulla pois, kun ajatteli – jos elo-syyskuun vaihdetta elettiin ja jos aikaisintaan kesäkuun alkupuolen tai puolivälin hujakoilla vedet taas olisivat uimalämpöisiä – että vasta yli yhdeksän kuukauden kuluttua taas pääsee uimaan.

Toinen uimahallittomuuden tuoma ilmiö oli se ilo, jota kesän ensimmäinen järjellinen uimakerta toi. Sanon järjellinen siksi, että häthätäinen kastautuminen alle seitsentoista-asteisessa vedessä ei kovin riemulliselta tuntunut, mutta ensimmäinen kerta kun oikeasti pystyi sukeltamaan ilman että henki meinasi salpautua veden kylmyydestä; ensimmäinen nautinnollinen uimakerta – se oli uskomaton kokemus.

Iho muisti sen jotenkin, nahka tunsi veden kosketuksen ja aivot muistivat että ai niin – tämmöistä se on, uiminen, kivaa! En tiedä liittyykö tähän joku alitajuinen muisto kohdussa lillumisesta vai ei, mutta voimallinen se muisto oli, ja iloinen.

Kolmas ilmiö joka uimahallitomuudesta seurasi oli sen hämmästeleminen ääneti, että kun serkut asuivat kaupungissa jossa oli uimahalli – useitakin! – niin silti, kuvitelkaa, he eivät käyneet joka päivä uimassa talvella!

Olen kasvanut Itä-Suomessa, ja vaikka pohjanmaalla syntyneenä tunnen paljon ihmisiä, jotka olosuhteiden seurauksena eivät – tietenkään – ole oppineet uimaan, niin itäisessä Suomessa järviä ja lampia oli kolmen metrin välein, ja yksikään niistä ei ollut sellainen petollinen savibrunni joita Pohjanmaalla oli, ja joista lapsia, varmasti ihan aiheellisesti, varoitettiin. Siksi minun oli mahdotonta käsittää, että jos ihmisellä on uimataito ja kaupungissa uimahalli, miksi eivät käytä joka päivä! Tai edes pari kertaa viikossa!

No, sitten kehitys kehittyi, ja vähän yli parin sadan kilometrin päähän kotikaupungistani valmistui uimahalli. Ja kuinka ollakaan, vähän myöhemmin, sydäntalvella, isäni ja tuttavaperheen isä saivat päihinsä, että isketään lapset autoon ja viedään ne uimahalliin.

Asiaa oli valmisteltu lapsilta salassa, kunnes sen toteutuminen oli varmaa. Vaikka yrittäisitte, ette osaa kuvitella, kuinka isolta ja hienolta asialta se tuntui kun kuuli, että kaivahan uimahousut esiin – huomenna lähdetään uimaan!

Jos olette joskus pitänyt kädessänne makkaraa, jota koira himoitsee, ja tarkkaillut koiran katsetta, kun se silmää räpäyttämättä odottaa makkaraa jonka aavistaa saavansa, niin ymmärrätte, millaiset olivat lasten katseet kohti edessä aukeavaa lumista maantietä, kun autossa istuimme ja tuijotimme eteenpäin uimahalliodotuksen vallassa.

Entä sitten perillä!

Uimahallin vesi oli sopivan lämpöistä, joten tämä, kesän jälkeen ensimmäinen uimakerta ei olisi mikään hätäinen kastautuminen puolijäisessä vedessä.

Vaatteet pois, suihkuun, uimahousut jalkaan – ja veteen.

Oi ihmettä! Käsittämätön oli se tunne, kun humpsahti lämpimään veteen ja huomasi miten vaistomaisesti iho muisti että hihii! Uimassa taasen! Aivan sekunnin miljoonasosan miljoonasosassa tuli se veden tuttuus, ja niin ihmeen voimakkaana.

En tiedä teistä, mutta Pohjois-Karjalassa kasvaneena minulle uiminen oli yksi suurimpia lapsuuden iloja – joka kuitenkin erottamattomasti liittyi kesään – kunnes tuli tämä uimahallikokemus.

Toki olin joskus aiemmin käynyt Helsingissä Yrjönkadun uimahallissa ja kerran jossain toisessakin, mutta jostain syystä niissä ei tuota ”uintikokemusta” syntynyt; se oli enemmän kuin olisi ollut isossa kylpyammeessa. En osaa sanoa miksi.

Tarinan opetus on kahtalainen. Tai siis sillä on kahdenlaisia seurauksia.

Ensiksikin, tuon talvisen ja vavahduttavan uimahallikokemuksen jälkeen syksyn viimeinen uintikerta ei enää ollut koskaan niin haikea. Toiseksi – ja meinasin tässä ryhtyä sanomaan, että jotain menetettiin uimahallien myötä; että kesän ensimmäinen uintikokemus ei enää ollut yhtä vahva. Mutta nyt täytyy ihan pysähtyä miettimään, onko asia sittenkään niin.

Jos oikein pähkäilen tässä, niin kyllä se kesän ensimmäinen ”oikea” uinti taitaa edelleen olla hyvin spesiaali. Kyllä se niin taitaa olla. Ensimmäiset jäiset kastautumiset eivät, mutta ensimmäinen oikea uinti – kyllä!

Ja sitten sana niille jotka eivät osaa uida. (Pohojalaasia ”veriveljiäni” varmaan joukossa paljon. Minä kun siis olen puoliksi pohjalainen.)

Pohjalainen puoleni ymmärtää täysin sen, että tietyissä olosuhteissa uimataito ei ole tullut luontevaksi osaksi taitoja, päinvastoin kuin se useimmilla itäisessä Suomessa on. Mutta nykyään on niin paljon kylpylöitä ja uimahalleja, että on mahdollista mennä aikuisten uimakouluun, kysyä vaikka yksityisopetusta piruvie – ja hankkia ainakin sellainen ”nauttimiseen riittävä” uimataito – sellainen, että ei jännitä vettä, vaan osaa lellutella siinä ja rentoutua.

Pankaapa korvanne taakse sellainen ajatus, että tänä kesänä – tai syksyllä, uimahallien aikana kun se ei ole ongelma – hankitte sellaisen uimataidon, että saatte itsellenne vedestä iloa.

Muistatte sen kun opitte ajamaan pyörällä. Muistatte varmaan sen ilon ja sen, miten nautinnollista ajeleminen oli. Uimisen kanssa on sama juttu – mutta minusta nautinto on uimisessa suurempi, ja äärimmäisen rentouttavaa se on. Lupaan, että uimataidon hankkiminen on vaivan väärti.

Ei muuta kuin kivaa kesää, kaikille, olitpahäntä vedessä, maalla tai siltä väliltä!

M.K.