Ahdistuksen aikakausi

Ahdistuksesta voi päästä eroon esimerkiksi vaihtamalla yhden maiseman toiseen.

Ihan hyviä argumentteja oli "ahdistuksen aikakausi"- dokkarissa, mutta vähän liikaa lääkevastaisuutta mielestäni.
SSRI- lääkkeethän toimii paremmin masennusta sairastavilla ihmisillä ja ainakin oman kokemuksen mukaan on ollut vain hyvä että lääkkeeni on turruttanut tunteita, koska se on ollut parempi kuin jatkuva pimeys ja lamaannus mitä tunsin ennen. Ahdistukseen omasta kokemuksesta sopii paremmin rauhoittavat, eikä niinkään pitkävaikutteisia masennuslääkkeitä..
Olisi ollut asianmukaista ehkä mainita dokkarissa että SSRI- lääkkeet ei muissa sairauksissa välttämättä toimi yhtä huonosti kuin yleistyneessä ahdistushäiriössä.

Pitää paikkansa, kunhan muistaa että lääkkeet on kävelykeppi, se tukeemutta sen käyttö on väliaikaista.

Aivan loistava dokkari ja ajankohtainenkin. Itse olen kärsinyt ajoittain jopa halvauttavasta ahdistuneisuudesta. Lääkkeitä on 20 vuoden aikana syöty jos jonkinlaista. Tehot olleet pää-asiallisesti heikot. Keskustelu- ja toimintaterapia on ollut paras apu.

On syytä katsoa mitä ahdistuneisuuden takana on. Onko kyse kuoleman pelosta, epäonnistumisen pelosta, kasvojen menetyksen pelosta, syrjäytymisen pelosta, jonkin ihmisen hyväksynnän menettämisen pelosta vai mistä. Myös se mitä oikeastaan elämältään tavoittelee ja kuinka realistinen se tavoite on.

Itseni kohdalla perfektionismi tuhosi monta elämäni asiaa ja aiheutti sanoinkuvaamatonta ahdistuneisuutta. Mokaamisen pelko ja siitä aiheutunut ahdistuneisuus oli tähtitieteellinen, ennenkuin tajusin että oikeasti en vain kykene kestämään sitä, että toiset huutavat vihaisesti, jos jokin menee heidän mielestään pieleen.

Nykyisin annan kotioloissa luvan itseni mokailla ja nauran sitten itselleni hyväntuulisesti. Harvoin ratkaisut aiheuttavat kuolemanvakavia seurauksia. Ps. Onneksi en ole ammatiltani kirurgi ;)

Heti dokumentin alussa mainittiin kirkossa käynnin vähentyminen syynä ahdistuksen kasvuun. Itse olen kokenut uskontojen pikemminkin lisäävän ahdistusta, vaikka monille selkeät (tiukatkin) säännöt varmasti tuovatkin turvallisuuden tunteen... toisaalta maailmanloppua odottavat doomsdayerit vaikuttavat hyvin onnellisilta hekin, vaikkei se ole varmastikaan mikään toivottava olotila.

Nykymaailmassa ongelmana on pikemminkin yhteisöllisyyden puute yleensä. Ja monet dokumentissa mainitut muut syyt.

Maailmassa tehdään niin paljon tyhmiä ratkaisuja, poliitikot tuntuvat ajavan vain omia etujaan, töitä ei ole, jossain riehutaan taas, ja tavallinen ihminen ei asialle paljoa voi tehdä vaikka yleinen viesti yksilölle on nykyään "oma vika jos et menesty". Onko mikään ihme että alkaa ahdistaa.

Tuohon Anonyymin kommenttiin sanoisin sen verran, että tuskin kukaan väittää, että kirkossa käymisen vähentyminen on suora syy ahdistuksen kasvuun. Enemmänkin niin, että näiden välillä on positiivinen korrelaatio eli ne ovat yhteydessä toisiinsa. Kun näin on, selitysmalli ei sulje pois monien muidenkin tekijöiden yhteisvaikutusta. Uskonnollisuuteen liittyy yhteisöllisyys ja se voi sinänsä tukea mielenterveyttä (ns. terve uskonnollisuus). Eri asia on ns. sairas uskonnollisuus. Olisi hyvä ymmärtää, ettei uskonnollisuus aina ole kahlitsevaa tai tiukkaa. Yhteisöllisyys voi tietenkin löytyä muualtakin kuin uskonnollisuudesta. Esim. suomenruotsalaiset ovat keskimääräisesti terveempiä kuin suomenkielinen enemmistö, eikä selitys löydy kalansyömisesti tms., vaan mitä todennäköisimmin sosiaalisesta elämästä.

Uskonnot voivat lisätä ja aiheuttaa ahdistusta, mutta aito usko Jeesukseen voi edesauttaa ahdistuksesta ja masennuksesta toipumista. Uskonto ja usko ovat kaksi ihan eri asiaa. Itse en koe olevani ollenkaan uskonnollinen, mutta uskon vahvasti Jumalaan ja Jeesukseen. Enkä mihin tahansa Jeesukseen, vaan siihen Raamatun mainitsemaan Jeesukseen, Jumalan Poikaan. En kuulu kirkkoon enkä käy kauhean usein hengellisissä tilaisuuksissa, mutta se ei estä minua uskomasta Jumalaan.

Mitä itse ohjelmaan tulee, niin mielestäni se oli oikein hyvä. On hyvä varoittaa liiasta ja turhasta lääkkeiden käytöstä. Oma käsitykseni on, että lääkkeiden liikakäyttö on suurempi ongelma kuin se, että lääkkeitä ei käytetä silloin kun ne ehkä olisivat tarpeen.

Vielä tarkennuksena äskeiseen kommenttiini... En todellakaan tarkoita sitä, että usko Jumalaan ratkaisisi kaiken ja poistaisi masennuksen. En myöskään usko siihen menestysteologiseen hölynpölyyn, että uskovainen ihminen ei voisi sairastua ja sairastaa. Olin itsekin jo silloin uskossa, kun sairastuin masennukseen 90-luvulla. En menettänyt uskoani, vaikka uskoani koeteltiinkin kovasti masennuksen pimeydessä ja epätoivossa, jopa itsetuhoisten ajatusten keskellä. Usko Jumalaan ei siis suojele ketään normaalin elämän normaaleilta haasteilta ja vaikeuksilta. Mutta oma kokemukseni on, että usko sittenkin kannattelee kaiken keskellä. Epätoivon sumentaman pimeän näkymän keskellä kaikuu mielessä hento pieni ääni, joka kertoo, että kaikesta huolimatta Jumala rakastaa - ja Hän voi auttaa ja viedä pois pimeyden ja ahdistuksen keskeltä.