Sinfonia vaiteliaille miehille

Tiedäthän tunteen, joka kouraisee sisintä, kun Connie Francisin laulama Siboney parahtaa soimaan Wong Kar-wain elokuvassa 2046? Kun Satine ja Christian laulavat My Songia (Moulin Rouge), Scott ja Fran tanssivat rumbaa (Strictly Ballroom), Nikolai katsoo Annaa (Eastern Promises) ja Noodles Deborahia (Suuri gangsterisota)? Kun kynttilä lepattaa Erland Josephsonin kädessä (Nostalgia), kun Tolstoin teksti tanssii uudessa Anna Kareninassa? Vain muutamia elokuvia mainitakseni.

Sillä tunteella on nimi ja verbi: pakahtua.

Pakahtumisesta kertoo Tomas Alfredsonin John Le Carré -filmatisointi Pappi lukkari talonpoika vakooja (Tinker Tailor Soldier Spy). Myös katsojan. Nykyään minulle ei tarvitse kuin sanoa elokuvan nimi, ja se iskee: nautinnollisen kalvavana, tihkuvana.

Kun elokuvan on nähnyt kerran, tietää että voi rauhassa pakahtua. Ensimmäisellä kerralla sitä pelkäsi, että jospa tämä nyrjähtää paikoilleen. Että ehkä tähän tulee järki ja järjestys?

Ei tule – ei perinteistä juonta, dialogia, logiikkaa. Minun on vain kuunneltava, havaittava, tunnettava. Sillä Pappi lukkari talonpoika vakooja ei ole kertomus, ei analyysi, ei muotokuva. Se on mielentila.

Yhtä hyytävää impressiota 1970-luvun jähmettyneisyydestä harvoin näkee. Ang Leen Jäämyrsky on toki lähellä. Miten näin ilmava voi kertoa jostain niin tunkkaisesta?

Oi, ne katseet siinä pöydän ääressä! Ne vaikenevien miesten katseet. Kertomus vakoilusta. Eihän siitä voi puhua, siitä voi vain vaieta. Ei ole siinä glooriaa, on vain ahdistusta. Ei palkintoa, vain räikeä poistuminen tai hidas hiutuminen.

Minua huimaa tämän vaiteliaan stagnaation voima. Sulkeutunut 1970-luku. Smiley avaamassa autonikkunaa ja päästämässä ampiaista ulos, kun muut vain huitovat. Jimin tarina. Rickin tarina. Gary Oldman. Kaikki ne muut.

Ja sitten on se musiikki: Alberto Iglesiasin surumielinen score päättyy Julio Iglesiasin korniudessaan viiltävään tulkintaan kappaleesta La Mer. Ei hävetä itkeä, miehen rakkauden haudalla. Sillä tämä on myös (vain?) kertomus rakkaudesta: Smileyn, Jimin, Rickin, Peterin. Billin.

Tämän epätoivon käsikirjoitti elokuvaksi miehensä kanssa Bridget O’Connor, joka kuoli syöpään ennen kuin elokuva valmistui.

Smileyn ja kumppaneitten kanssa voin viettää vielä monen monituista parituntista. Pappi lukkari talonpoika vakooja ei ehdy, eikä sen vaikutus laimene.

Jaana Semeri
Kirjoittaja rakastaa Moulin Rougea ja Suurta gangsterisotaa, mutta myös Seittien linnaa, Citizen Kanea, Sodan oppitunteja ja In the Mood for Lovea. Sekä ymmärtää kunnioittaa Bergmania, Bressonia, Paul Thomas Andersonia, Trieriä ja Tarkovskia. Esimerkiksi.

Pappi lukkari talonpoika vakooja Teeman elokuvafestivaalilla lauantaina 23.11. kello 21.30.