Inhimillinen tekijä: Kauas haavekuvat karkaavat

Julkaistu maanantaina 07.04.2014 1 7

Santeri Ahola (vas.), toimittaja Sari Valto, Tarja Tuovinen ja Jukka Melaranta keskustelevat siitä, mitä tapahtuu kun unelmaan joutuu pettymään.

TV1 perjantaina 11.4.2014 klo 22.00 - 22.50, uusinta sunnuntaina 13.4. klo 17.10

Yle Areenassa vuoden ajan.

Kaivattu elämänmuutos ei välttämättä tuokaan sitä onnea, mitä siltä on lähtenyt hakemaan. Inhimillisessä tekijässä kuullaan kolme tarinaa unelmaan pettymisestä.

Santeri Ahola kiinnostui meditaatioharrastuksensa myötä buddhalaisuudesta ja lähti munkiksi thaimaalaisluostariin, mutta pettyi luostarielämään. Jukka Melaranta muutti ekokylään, mutta yhteisössä ei elettykään hänen mielestään ekologisesti. 

Tarja Tuovinen teki pitkään sairaanhoitajan töitä kansainvälisten avustusjärjestöjen leivissä. Hän koki lopulta, että käsitys ihmisten auttamisesta oli illuusiota, eikä mikään ole muuttunut kehitysyhteistyökohteissa.

Santeri halusi valaistua

Kolmekymppinen Santeri Ahola on viettänyt buddhalaisluostarissa kahdessa erässä yhteensä 6.5 vuotta elämästään. Ensin hän lähti Thaimaaseen kansainväliseen luostariin, minne länsimaalaisten oli helppo mennä. Toisella kertaa hän päätti, että nyt hän jää luostariin loppuelämäkseen.

Santeri valitsi thaimaalaisen luostarin. Häntä motivoi ajatus siitä, että voisi pyhittää elämänsä mietiskelylle ja sitä kautta saavuttaa nirvanan. Hän otti mallikseen luostarin valaistuneet munkit ja toivoi saavuttavansa samanlaisen tilan ja kunnioitetun aseman kuin nämä.

Tekeekö selibaatti oikeasti hyvää?

”Koin luostarissa tavallaan yliluonnollisia uskonnollisia kokemuksia, mutta mitä ne loppujen lopuksi olivat. Olivatko ne edes hyväksi? Mihin selibaattilupaus oikein perustuu? Onko sekään loppujen lopuksi hyväksi ihmiselle?”, Santeri miettii.

Pikkuhiljaa Santerin kriittisyys munkkien toimintaa kohtaan alkoi herätä. Hänen oli vaikea hyväksyä, että munkit myivät ihmisille amuletteja, joissa he väittivät olevan ”taikavoimia” ja kertoivat näille ”yliluonnollisista näyistään” kuten henkiolennoista.

”Huomasin heidän kertomuksissaan epäjohdonmukaisuuksia ja koin jutut yliluonnollisista kyvyistä bluffiksi ja aloin miettiä, että voinko uskoa edes moniin hyviin asioihin kuten opetuksiin meditaatiosta. Kun munkit kehuivat nuoruutensa kovista askeesivaiheista, niin aloin epäillä, että jutut olivat liioiteltuja.”

Uskonkriisi syveni

Santeri koki, että luostarielämä oli kuin teatteria, jonka tarkoitus oli kiillottaa munkkien imagoa kansan silmissä ja saada luostarille lahjoituksia.

Vähitellen Santeri ajautui yhä syvenevään uskonkriisiin ja oltuaan luostarissa sillä erää 4.5 vuotta hän päätti palata takaisin Suomeen.

”Tulin viime joulukuussa Suomeen oranssi munkinkaapu päälläni ja varvastossut jalassa. Päätin luopua kaavustani ja järjestin siskoni kotona kaavusta luopumisseremonian. Jätin munkkeuteni siis kunnialla ja sääntöjen mukaan.”

”Oli kova paikka luopua siitä valasta, jonka olin aikanaan vannonut. Mutta oli pakko tehdä oman sydämeni mukaan, vaikka tiesin aiheuttavani pettymyksen joillekin ihmisille.”

Jäikö buddhalaisuus silti Santerin elämään vielä sisäisenä uskona, sen suhteen Santeri sanoo olevansa vielä keskellä mietintää.

Jukka halusi elämänmuutoksen

Jukka Melaranta on tehnyt opettajan töitä Ruotsissa ja Pohjois-Suomessa. Jäätyään työttömäksi hän huomasi, että nyt olisi elämässä tilaa seikkailulle. Hän oli täyttämässä 50 vuotta ja ajatus radikaalista elämänmuutoksesta hiipi mieleen.

”Olin elänyt pitkään säntillistä ydinperhe-elämää, mutta olin eronnut ja kasvattanut tyttäreni aikuiseksi. Näin televisiosta keskusteluohjelman, jossa haastateltiin erästä ekokylässä asuvaa ihmistä. Silloin välähti, että tuonne minäkin haluan. Olin aikaisemmin käynyt eräopas-koulutuksen ja ajatus ekologisesta elämästä luonnon keskellä viehätti”, muistelee Jukka.

Jukkaa pyydettiin lähtemään

Kaikki ei kuitenkaan ollut paikan päällä sitä, mitä Jukka oli etukäteen olettanut. Kylän ekologisuus oli Jukan mielestä vähintäänkin kyseenalaista: rakennukset olivat liian isot ja lämmityskustannukset suuret, maaperän saaminen tuottavaksi vaati ison työn ja lopulta puutarhan tuotoksia ei saatu varastoitua, koska kellari oli niin huono.

Autolla ajettiin usein. Ihmisiä tuli ja meni, ja kaikki olivat riippuvaisia yhteiskunnan tuista. Omavaraisuuteen ei päästy lähellekään ruuan ja talouden suhteen.

Jukan ekokyläelämä kesti seitsemän vuotta ja ne kuluivat lähinnä siihen, että Jukka yritti saada toimintaa järkiperäistettyä. Lopulta hänen kritiikkinsä yltyi niin, että häntä pyydettiin lähtemään kylästä pois.

Ekokylä osoittautui Jukalle pettymykseksi, mutta toisaalta yhteisöelämä oli ollut hänestä parhaimmillaan mukavaa ja opettavaista.

”Opin, miten tunteiden vietävissä ihmiset ovat toiminnassaan. Toisaalta luterilainen ihmiskäsitykseni vahvistui noina vuosina: olemme kaikki aika huonoja,” Jukka hymähtää.

Avustustyöstä säälibisnestä

Tarja Tuovinen sanoo köyhän lapsuutensa ja lastenkotivuosien olevan syy siihen, että hän on aina halunnut auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Hän aloitti parikymmentä vuotta sitten kansainvälisen avustustyön eri järjestöjen leivissä.

”Aluksi kaikki menikin hyvin ja sain puurtaa sairaanhoitajan perustyötä ja kokeilla jaksamiseni ja ammattitaitoni rajoja. 2000-luvun alussa homma alkoi muuttua niin, että avustustyöstä tuli eräänlaista säälibisnestä.”

”Järjestöjä on niin paljon, että ne kilpailevat avustuskohteista. Armeija on tullut hommaan mukaan ja tekee osittain samaa työtä kuin avustusjärjestöt. Kriisikohteiden hallitukset saattavat hidastaa työtä estämällä avustustarvikkeiden pääsyn tullin läpi tai viivyttämällä avustustyöntekijöiden viisumien myöntämistä.

”Avustusoperaatioiden käytännön järjestelyissä on parantamisen varaa, rahaa laitetaan turhiin asioihin ja tehtäviin valitaan ihmisiä, jotka eivät niihin välttämättä sovi. Julkisuudessa ei koskaan kerrota niistä lukemattomista virheistä, joita me teemme työssämme. Halutaan vain näyttää kaikki hyvässä valossa, että saadaan ihmisiltä lahjoituksia, ” Tarja luettelee syitä, joihin hän väsyi.

Hänelle tuli tunne, että nyt saa riittää.

Mitä saadaan aikaan?

”En jaksanut enää taistella perusasioista. Avustustyöstä on tullut monille ihmisille elämäntapa; sadattuhannet ihmiset kiertävät kohteesta toiseen. Kaikilla ei ole motiivit kohdallaan ja ristiriidoilta ei voinut välttyä”, Tarja kertoo

”Päätin viimeisimmän keikkani jälkeen, että en enää ota vastaan uusia tehtäviä. Lisäksi alkoi tuntua siltä, että kehitysyhteistyöllä ei ole pitkäkestoisia vaikutuksia. Asioita pitäisi kehittää poliittisin päätöksin. Mitä on saatu aikaan sitten -60-luvun, jolloin kehitysapu aloitettiin?”

Tarja on nyt takaisin leikkaussalihoitajan työssään Joensuun keskussairaalassa. Hän seuraa kuitenkin aktiivisesti maailman tapahtumia ja pyrkii kansalaisliikkeen toiminnan kautta vaikuttamaan lähiympäristönsä ekologisuuteen.

”Parasta avustustyössä oli kontaktit paikallisten ihmisten kanssa. Opin paljon ja nyt tiedän enemmän uutisotsikoiden taustoista,” summaa Tarja kokemuksensa antia.

Ohjelman toimittaa Sari Valto.

Muualla verkossa:

Inhimillinen tekijä