Inhimillinen tekijä: Kun mieli sahaa tunnetilasta toiseen

Julkaistu maanantaina 14.01.2013 8 82

Toimittaja Sari Valton vieraana ovat Ulla-Kaija Lammi, Hanna Koppelomäki ja Veli Karvinen.

TV1 perjantaina 18.1. klo 22.00 - 22.50

Yle Areenassa vuoden

Elämä on repivää, kun mieli sahaa tunnetilasta toiseen ja itsetuhoiset ajatukset saavat mustalla hetkellä ylivallan.

Tämän ovat kokeneet Hanna Koppelomäki ja Veli Karvinen. He molemmat ovat sairastuneet kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.

Pitkän sisäisen työskentelynsä ansiosta he voivat nykyään kuitenkin melko hyvin.

”Oikeastaan kylläkin kuvailisin tätä kaksisataasuuntaiseksi häiriöksi. Olotilat ja tunteet sinänsä ovat sellaisia kuin kuka tahansa meistä tuntee – iloa, ahdistusta, kaipausta, masennusta, hidastusta ja vilkastusta – mutta niitä vaan tulee turhan runsaassa jakelussa. Usein kaiken hyvän keskellä vain tulee liian raskas olo”, Hanna kertoo.

Inhimillisen tekijän vieraana on myös Ulla-Kaija Lammi, jonka aviomies sairastui kaksisuuntaisuuteen yli viisikymppisenä.

Hannan tarina

Hanna Koppelomäen psyykkinen oireilu alkoi teini-iässä ja voimistui opiskeluaikoina. Elämä oli kaoottista: ihmissuhteita tuli ja meni, päihteitäkin oli mukana kuvioissa, välillä viidentoista tunnin yöunet eivät riittäneet, välillä hän ei nukkunut juuri lainkaan.

Itsemurhayritykset veivät hänet vähän väliä hoitoon. Hanna sai monenlaisia diagnooseja, ennen kuin selvisi, että hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Hanna halusi todistaa itselleen

Vuoristoratamaisen opiskeluelämän jälkeen Hanna halusi todistaa itselleen, että pystyy niin sanottuun normaaliin elämään. Hän avioitui, sai lapsen ja teki töitä virkanaisena erilaisissa järjestöissä ja viimeksi sosiaali- ja terveysministeriössä.

”Olen ollut monesti todella huonossa kunnossa, mutta en ole silti ollut pois pelistä pitkiä aikoja, eikä pitkiä sairaslomia työurani aikana ole tullut. Olen oppinut, että välillä voin tehdä viikon työt kolmessa päivässä ja välillä taas pitää antaa itsensä ottaa rauhallisemmin, kun ei jaksa”, Hanna toteaa.

Asioiden jakaminen auttaa

Toissavuonna Hanna jäi pois palkkatyöstään ja keskittyi rakentamaan aikapankkiperiaatteella toimivaa Aika parantaa -verkostoa, jossa ihmiset antavat toisilleen tukea ja juttuseuraa, mitä kukakin tarvitsee.

Aika parantaa -verkoston kautta hän loi myös Kirjava mieli -vertaistukiryhmän kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastuneille.

”Jakaminen ja aika, jonka voimme antaa toisillemme, on ensiarvoisen tärkeää. Olen vasta viime vuosina todella oivaltanut, että ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi toisten kanssa jakaa – kaiken syyllisyyden, häpeän ja kivunkin voi jakaa. Se auttaa”, Hanna sanoo.

Huonot tunteet nopeasti ohitse

Hanna on saanut apua mindfullness-metodista eli mielenhallintatreenistä, jossa haetaan tietoisen hyväksyvän läsnäolon tunnetta jokaiseen hetkeen.

”Olen tehnyt perustuslaillisen sopimuksen itseni kanssa, että jos en pysty tekemään itselleni hyvää, pidättäydyn tekemästä itselleni pahaa.”

”Olen vihdoin liittoutunut itseni kanssa, enkä enää ole itseni vastustaja. Välillä sisäiset oppositiojoukot kylläkin heittelevät välikysymyksiä, mutta olen oppinut, että huonot tunteet menevät nopeasti ohi.”

Velin tarina

Veli Karvisen oireilu alkoi 90-luvun lamavuosina, kun työttömyys iski. Mies muuttui niin äreäksi, että hänen oli vaikea kestää lastensakaan ääniä.

2000-luvun alkupuolella hän päätyi ensimmäisen kerran ottamaan lääkkeitä yliannostuksen. Velkaa tuli rahojen holtittomasta käytöstä. Hänestä alkoi tuntua, että sairaus vei häntä ja elämänhallinta alkoi rapautua.

Veli erakoitui

Hän päätyi jättämään perheensä, suojellakseen lapsiaan. Hän muutti yksinäisyyteen metsän keskelle vuokraamaansa mummonmökkiin.

”Yksinäisyys oli minulle huono asia. Elämä oli jatkuvaa yliannostuksen ja hoitojakson vuorottelua. Olin psykiatrisessa hoidossa neljätoista kertaa. Lopulta viimeinen kerta oli todella läheltä piti –tilanne. Se oli havahtumisen paikka”, Veli kertoo.

Pienestäkin jotain hyvää

Mielenterveystoimiston, lääkkeiden ja oman sinnikkyytensä ansiosta Veli alkoi kuntoutua.

”Pahimpina hetkinä yritin aina nähdä jotain positiivista. Positiiviset asiat piti löytää pienistä asioista. Siitä, että kaapissa oli jauhoja tai ainakin katto pään päällä”, Veli kertoo.

Tiukat arkirutiinit

”Tämän sairauden kanssa on pitänyt tehdä tuttavuutta ja ottaa se osaksi itseään. Minulla on nykyään tuntosarvet päässä ja alan heti jarrutella, jos huomaan, että maniavaihe alkaa ottaa valtaa tai että masennus alkaa viedä liian syvälle. Teen siinä tapauksessa heti korjausliikkeen.”

Veli pitää tiukasti kiinni rutiineista. Hän nousee joka aamu seitsemältä ja jokaiseen päivään kuuluu urheilua.

”Nykyään minulla on ympärilläni hyviä ystäviä, joilta saan tukea ja joille itse voin vastavuoroisesti antaa tukea. Sosiaaliset suhteet ovat minulle kuin moottori.”

Työelämään ei Velillä ollut enää paluuta. Hän on nykyään työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta haaveilee, että voisi vielä opiskella urheiluhierojaksi.

”Sitä työtä voisi tehdä voimiensa mukaan”, Veli tuumaa.

Ulla-Kaija tarina

Ulla-Kaija Lammin mies Kalevi alkoi oireilla yli viisikymppisenä. Kalevi oli ollut aiemmin alkoholisti, joten Ulla-Kaija epäilee, että tällä oli ollut jo pitkään mielialavaihteluita, joita oli ”lääkinnyt” alkoholilla.

”Kalevi oli luonteeltaan iloinen seuramies, joten maanisiin vaiheisiin ei ensin osannut kiinnittää huomiota. Vähitellen masennuskaudet pahenivat.”

”Ensimmäisen kerran Kalevi vietiin psykiatriseen hoitoon, kun hän sitoi itsensä kodissamme porraskaiteeseen, ettei olisi tehnyt itselleen mitään pahaa”, Ulla-Kaija kertoo.

”Pahinta oli, etten voinut auttaa häntä juuri mitenkään. Oli kamalaa katsella häntä masentuneena, ja kamalaa oli katsella myös nousuvaiheita”, Ulla-Kaija sanoo.

Kun pelko astui arkeen

Kun Kalevi yritti ensimmäisen kerran itsemurhaa lääkkeillä, astui arkeen myös jatkuva pelko.

”Hän lupasi, ettei enää tee sitä, mutta joka kerta kun tulin kotiin ja astuin hiljaiseen kotiin, pelkäsin, mitä löydän alakerrasta.”

Lopulta yksitoista vuotta sitten Kalevi otti rauhoittavia lääkkeitä ja lähti uimaan. Hän hukkui. Itsemurha oli Ulla-Kaijalle tietysti musertavan surun paikka. Helppoa siitä ei ole vieläkään puhua.

”Siitä huolimatta se oli jotenkin helpotus minulle. Ymmärsin Kalevia. Hän ei enää vain jaksanut. Hänellä oli kerta kaikkiaan niin paha olla.”

Syyllisyyttä Ulla-Kaija ei ole joutunut mielessään kantamaan.

”Kalevin eteen tehtiin mitä voitiin. Ongelma oli, että hän ei halunnut apua. Psykiatrisessa hoidossakin hän lähinnä terapoi muita potilaita ja tuki lääkäreitä. Eihän hän ollut omasta mielestään sairas”, Ulla-Kaija kertoo.

Ohjelman toimittaa Sari Valto.

Muualla netissä:

Inhimillinen tekijä