Tartu hetkeen. Soita Radio Suomen Runoraatiin!
Tiistaina 19.6. Runoraadin juontaja on taas hyvä olla.
Studiossa lauluihinsa väkevät lyriikat kirjoittava Anna Eriksson, Nenäpäivästä Finlandian saanut Mikko Rimminen ja maestro Jukka Virtanen eläytyvät kanssani runoihin, jotka käsittelevät hetkeen tarttumista, carpe diemiä, päivä kerrallaan elämistä. Mitä se on ja kuinka se tehdään?
Neljännen mielipiteen runosta ja teemasta kertoo kuulija. Oletko se sinä?
Radio Suomen aikaisemmissa raadeissa kuulijat ovat olleet kiinnostavasti omaa mieltään, tuoneet runotulkintaan jonkin yllättävän, herkullisen kierteen. Radion suora kontakti kuulijoihin on ohjelmantekijänä luksusta, tv-ruutua on hankalampi koputella.
Carpe diem! Tartu tilaisuuteen ja osallistu! Suora lähetys ti 19.6. klo 18.06- 20.00. Välissä aina yhtä runollinen merisää.
Ilmoittaudu etukäteen soittajaksi radio.suomi@yle.fi tai soita numeroon 0203-17600. LInjat avataan tunti ennen lähetystä.
Kerro meille spontaaneja kommentteja runon herättämistä ajatuksista, tunteista ja muistoista.
Tarttumisen helpottamiseksi runot löytyvät tästä.
Runonsa ohjelmassa esittävät Hannu Mäkelä, Markus Leikola, Anna-Liisa Alanko, duo Miia Toivio ja Marko Niemi, Markku Into, Mikko Myllylahti ja Kristiina Wallin. Kuka on kirjoittanut minkäkin runon ja miksi, se selviää kahden tunnin suorassa lähetyksessä. Paljastan myös kuka heistä on rocklegendan äiti ja kenet olet nähnyt presidenttiä tentaamassa?
Tässä runot ohjelmassa esitettävässä järjestyksessä. Nautintoa ja kiitos runoilijoille. Päivitän heidän runokirjojensa tiedot lähetyksen jälkeen.
RUNO 1
Metsän varjokohtaan kasvaa metsä, olet unohtanut itsesi sinne. Istut kynnyksellä kahden metsän rajalla ja odotat. Sinun ruumiissasi kiertää sirpaleiden lakkaamaton välke. Sillä tavalla tulet vanhaksi, vajoat kuusiin, vihreään veteen. Hitaasti sinun ympärillesi kasvaa huone: lakanoiden viileys, kehyksiin pujotetut kuvat, esineiden armoton muisti, niiden armoton hellyys. Istut sängynlaidalla, hartioiden kumara. Katon läpi sataa kiirehtimätön, kirkas.
J ä l k i k i r j o i t u s
Ensin istutetaan kuusentaimia, tuhansia vaaleanvihreitä ja vielä pehmeitä. Sitten odotetaan ja ollaan kärsivällisiä, se on vaikeinta: pitää odottaa oman olemassaolonsa yli ja luopua näkemisestä. Pitää löytää kivi, jonka päällä voi istua. Pitää houkutella odottaminen ruumiiseen, olla jäkäläruumis, puolukkaruumis. Viimein taimet hipovat tuulta, syntyy yö kuusikossa, kuusituuli, raskas humina.
RUNO 2
jos tähän ryhmään liittyy 10 000 ihmistä
niin minä palaan takaisin kotiin
lopetan tämän päämäärättömän kuljeskelun
ja kaljan litkimisen
maksan elatusavut
ajan parran, vaihdan kalsarit
en aja enää pummilla ratikassa
ja kuljen joka päivä puhtaissa sukissa
menen töihin
osallistun taloyhtiön haravatalkoisiin
ostan vuorollani kahvipaketin työpaikan taukohuoneeseen
ja haen äitienpäivänä lasten kanssa valkovuokkoja
mutta ei teitä
voi millään olla niin monta
että siinä mielessä voin luvata ihan rauhassa
itse asiassa yksikin riittäisi
ja sillä on kyllä minun kännykkänumeroni
RUNO 3
Hiljaisuudessakin riittää elämää,
tiaisten parvia ruokimme talvisin,
harakat ajamme pois, joskus jopa tikan,
mutta orava, vaikka peto, saa armon,
koska haluaisit helliä sitä niin,
tuntea sen kylmän kuonon kosteuden.
Hirvelle ja kauriille nostamme oikein kättä,
ilveksiä pelkäämme vähän, kun taas supi,
tuo onneton yökoira kuljeksii yksin,
piilee pensaikossa kuin hylätty turkislakki.
Kettu puolestaan näyttää sadun sankarilta
kurkkiessaan meitä katajien takaa
ja myös säikky jänis saa meidät
usein huudahtamaan ilosta.
Onko onni jotain näin selkeää ja yksinkertaista,
että juuri siksi on tehtävä ankarasti työtä,
koettava hahmottaa sen olemus
jokaisella muulla tavalla kuin tällä,
mikä eteemme muitta mutkitta vain tupsahtaa.
Lähetyksen toinen tunti:
RUNO 4
Summa (for strings)
Ikkunalasiin heijastuu lintu joka lentää syöksyen kumpareisen sisäpihan yli ja uppoaa talon seinään auenneeseen kylmään vettä pulputtavaan lähteeseen. Yhtäkkiä meri tuoksuu: raskaan lumen vuoraamat aallot, taivaalla kelluvat laivat, jäävedessä leijailevat hyönteiset, nuoskaan hautautuneet satamat.
Lastenvaunut höyryävät pakkasessa. Kontrasti ei voisi olla suurempi: sinun lämmin hengityksesi, tammikuun kylmyys. Olen kulkenut työpöydälläni pitkän matkan tänään. Sillä välin sinä olet nukkunut ikkunani alla, niellyt unista, pakkasenhiomaa ilmaa, leijunut äärettömyydessäsi; sisälläsi alati laajeneva kaikkeus, väylä joka läpäisee pimeän.
Minulle sanottiin että aikamme on lopussa. Runoilijat eivät puhu enää jumalille kuin yksinäinen yksinäiselle. Olen kuullut lapsista jotka asuvat suurissa läpinäkyvissä linnoissa, heistä jotka nukkuvat päivät. Olen kuullut että he elävät unessa ja uni on meitä todempaa. Olen ajatellut tätä jo pitkään, eikä se lähde minusta pois, ei jätä rauhaan.
RUNO 5
Kuumuuttaan värisevät lepät
keltaisen rypsipellon luona
vastaniitetyt tuoksuvat apilat
rakoileva savi askelten alla
helma viistää kaarelle
uppiniskaista saraheinää.
Maisema kantaa kohtaloaan
hymyilee ladon harmaa nurkka
punainen mökki vilkuttaa silmää
polku ei kulkijoistaan kerro.
Ja äkkiä pysähtyy aika
keskellä hellettä
keskellä Hämettä.
Rypsipelto. Lepikko.
Saraheinä. Savikko.
Keskikesä. Puolipäivä.
Lakipiste. Täyttymys.
RUNO 6
Tällä nopeudella elämän
hitaus ei käy todella ilmi
Mitään taloa ei ole enää
ei haravaa ajatusten hallavaa
Vain selittämätön järkytys
esineet nielevät silmät
Synnyttäisivät vadelmaisen rinteen
lämpimän tuulen suhinan
Hitaasti kivuliaasti
hän tajuaa ikiaikaisen masennuksen
Muistojen hetkellinen leimu
illan satimessa
Näkevätkö kädet Kristuksen
tyhjän paperin kuristuksen
Et saa niitä enää kokoon
runojesi lehdet survotut
Sydämesi eteisvärinät
pyyhkiytyneet värien varjot
Sian paskaa
on paha lapioida
Tuli lehdet vesi tuuli: miksi?
Lauhuus loiske höyhen: miksi?
Ymmärrän väliajan tarpeellisuuden
me väsymme kerran lopullisesti
Lopullinen väliaika on elämäntaparikos
kuinka paljon siitä saa jos mitään
Lehti savuaa sika tonkii mutaa
muisto kohisee silmä näkee lunta
Voisimme jatkaa loputtomiin kielen survontaa
mutta diplomaattileike on loppu ja me kuolemme nauruun
Mikä on laskettu aika?
Miksi korva kutittaa aivoja?
Minkä ahdinpaineen ahdinko tarvitsee
nostaakseen kaverin kanveesilta urhokkaaseen tappioon?
Kuka kertoisi minulle
miksi polvilumpioni kukkii öisin?
Lammen tummaa samettia
lumpeet avokämmenläimäysten varjot
Kädet vievät sinut yön pehmeiden junien kolkkeeseen
kädet huitovat sairaat linnut silmistäsi kaukaisuuteen
Kädet kirjoittavat murheesi
kädet näkevät sisimpääsi
RUNO 7
Pidä minusta kiinni edes pikkiriikkisen
Kun aallot murtuu meihin ja meidät murentaa.
Sinun kätesi kitkee surun pitkämielisen
Ja piirtää taivaalle pilven, joka meitä muistuttaa.
Ota minusta kiinni niin kuin tähden sakarasta
Kun taivas osiin puretaan ja romutetaan.
Ja me maataan aivan hiljaa luumupuiden alla
Mykkä ruoho meille kertoo salaisuuksiaan.
Paina kätesi otsalleni multaan mustimpaan
Taita heilimöivä heinä, joka silmissäni kasvaa.
Sanat suloiset huulilleni pisaroivat taas
Salaisuuden saat kuulla sinä ainoastaan.
Taivas rosoinen on, linnut uupuneina meissä
Värjyy yön hellä kämmen, siihen kääriydymme.
