Skip navigation.
Home

Blogit

Tallitähden tällit

|

Todellisuutemme ja kielen vuorovaikutus heijastuu puheessamme koko ajan. Ihmisen valitsemista sanoista näkyy hänen elinpiirinsä laajuus ja suppeus, erikoisalat ja jokapäiväisen elämän kirjo.

Tämän konkreettisen maailman vaikutuksen ajatteluumme ja kieleemme vahvisti Ilta-Sanomien syyskuinen lehtijuttu otsikoltaan Viivi Avellan putosi hevosen selästä. Tuossa artikkelissa tämä Sinkkunaisen käsikirja -kirjastaankin tunnettu kirjailija Avellan valotti laajasti hevosen selästä tapahtunutta putoamistaan Tallitähdet-nimisen laatusarjan kuvauksissa. Laajalti niin sanottuna blondina tunnettu juonto- ja toimitusalan yksityisyrittäjä kertoi aiheesta näin:

Laskeuduin kuin vaahtokarkki.

Vaahtokarkki! Kyllä, aivan itsestään selvästi! Mistäpä noin kolmekymppinen vaaleatukkaisena tunnettu nuori naimaton kaupunkilainen nainen muualta löytäisikään vertauksen pehmeälle putoamiselle kuin vaahtokarkista, tuosta sokerista, liivatteesta ja siirapista rakennetusta makeisesta! Trasselipussista? Vauvan pepusta? Ei, ei, ei! kyllä vaahtokarkki tuo Avellanin puheeseen heti sellaisen karskin todellisuuden ja känsäkouraisen uskottavuuden, että tekee mieli todeta Tapio Rautavaaran äänellä, että tämä tarina on tosi!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Pyy pitää pintansa

|

Vanha kansanviisaus parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla on yhä elinvoimainen ja kovassa käytössä. Eri muodoissaan kaikkialla maailmassa tunnettu sananparsi elää, vaikka harva nykysuomalainen on eläissään syönyt pyyn lihaa tai nimittänyt syliään pivoksi missään muussa yhteydessä.

Syy sanonnan ikivihreyteen on selvä. Se ottaa nasevasti selvän asenteen ihmisen ahneuteen. Ahneus ei ole maailmasta kadonnut, eivätkä ahneuden seuraukset, vaikka monet poloiset yhä uudestaan näin luulevat. Juuri myllertävä pankkikriisikin olisi kyetty välttämään, jos finanssihaiden vanhemmat olisivat kyenneet tolkuttamaan lapsilleen sen opetuksen, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

Vaikka tähän viime kuukausien tilanteeseen sopisi paremmin sananparren muunnelma parempi säästötilin maltillinen korko kuin kymmenen volatiilia vipurahastosijoitusta oksalla, pitäkäämme kiinni pyistä ja pivoista. Ne olivat aikoinaan täsmällisiä arjen tavaroita, mutta nykyään ne ovat muuttuneet symboleiksi, jotka kelpaavat kaikkiin elämäntilanteisiin.

Vaikka siis sijoitusneuvoja väittäisi, että pyy pienenee maailmanlopun edellä, muista aina, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Ruudinkeksijät liikkeellä

|

Kokemamme pitkä rauhanaika ja metsästysharrastuksen kuihtuminen näkyvät jokapäiväisessä kielessämme. Monella meistä on vaikeuksia hahmottaa sanonnoissa niin suositun räjähdysaineen ruudin toimintaa. Ei kuitenkaan tarvitse olla mikään ruudinkeksijä ymmärtääkseen, että tämän kiinalaisten kehittämän, maailman vanhimman räjähtävän aineksen pitää olla kuivaa, jotta se räjähtäisi.

Toisin luuli Uutislehti 100:n urheilutoimittaja, joka yritti harjoittaa räjähtävää jalkapallojournalismia syyskuun alussa kirjoittamalla, miten Mikael Forssellin seuran Hannoverin kausi jalkapallon Saksan Bundesliigassa ei ota tulta
alleen sitten millään. Lehti otsikoi jutun näin:

Forssellin ruuti rutikuivaa.

Nimimerkkikuulijamme Aristoteleen kantapäätä iPodin täydeltä kirjoittaa, että tämä ilmaus on

”vakava fysiikan lakien vastainen fraasikuperkeikka. Artikkelin otsikon luettuani kuvittelin, että se sisältää hyviä uutisia. Pian kävi kuitenkin ilmi, että Hannoverin ruuti on paremminkin litimärkää, kun ei syty sitten millään.”

Myös Aristoteleen kantapään fraasirikospartio suosittelee suurta varovaisuutta, kun aletaan leikkiä niin tulenaroilla ilmauksilla kuin ruudin eri muodot. Tässäkin tapauksessa oli vain millimetrien kysymys, että Uutislehden ruudilla leikkijä olisi menettänyt peukalonsa. Partiomme viekin pahantekijän kotiinsa ja pitää hänen vanhemmilleen puhuttelun.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Sananlaskujen reitit

Näin YK:n päivänä olemme kansainvälisellä tuulella. Onnittelemme tietysti 63-vuotiasta järjestöä ja muistamme sen edeltäjää Kansainliittoa, jonka perustamisesta tulee ensi tammikuussa 90 vuotta.

Eri valtioiden liittoutumia oli nähty ennen näitä kahta ja on nähty näiden perustamisen jälkeenkin. Monet isommat ja pienemmät kansakunnat ovat kautta aikojen koettaneet turvata menestyksensä sodassa ja kaupassa liittoutumalla muiden kanssa toisiaan vastaan. Olennaista Yhdistyneissä kansakunnissa ja sen edeltäjässä onkin se, että ne olivat ensimmäiset järjestöt, joihin haluttiin saada kaikki maailman valtiot ja näin eräällä tavalla ylittää kunkin valtion oma yksityinen etu.

Tavallaan YK on siis seurausta 1700-luvulla alkaneen kansallisvaltioaatteen noususta. Parissa vuosisadassa kansallisvaltio yhdessä teknisen kehityksen kanssa oli tullut sille tasolle, että toisessa maailmansodassa muutaman maan eduntavoittelu johti kymmenien miljoonien ihmisten kuolemaan ympäri maailman. Vasta silloin tajuttiin, että yksittäisten valtioiden paras etu on kaikkien valtioiden yhteinen etu.

Modernin ihmisen näkökulmasta Yhdistyneet kansakunnat lähti viemään maailmaa kohti uutta vaihetta, sellaista aikaa, jolloin rajat eivät estä meidän tai ajatustemme kulkua. Mutta toisaalta noiden tiukkojen rajojen pystyttäjien eli kansallisvaltioiden aika ei tosiaankaan ole järin pitkä.

Meidän on vaikea kuvitella aikaa ennen kuin ylipäänsä syntyi idea siitä, että jokainen omaa kieltään puhuva ryhmä on kansa, joka tarvitsee tai jopa ansaitsee oman valtionsa. Joskus 1600-luvulla ja sitä ennen liikenne oli hitaampaa, tiedonvälitys nykyiseen verrattuna olematonta ja etenkin maanviljelijäväestön elämä oli paikallisempaa kuin nykyään.

Toisaalta on ylimielistä kuvitella, että historian ihmiset olisivat eläneet samassa talossa koko onnettoman nokinaamaisen elämänsä. Muutkin kuin ylimykset ja merikapteenit liikkuivat, kävivät kauppaa ja tekivät pyhiinvaellusmatkoja pyhiin paikkoihin. Englannin Salisburyn tasangolla sijaitsevan Stonehengen lähistöltä löytyi taannoin tuhansien vuosien ikäinen vanhan miehen luuranko. Kun luiden alkuperää tutkittiin, selvisi että mies oli syntynyt Alppien juurella jossain nykyisen Itävallan seudulla.

Yksittäistapaus ei välttämättä todista laajasta kotimantereen matkailusta, mutta monet muutkin seikat puhuvat sen puolesta, että Eurooppa ei ennen kansallisvaltioiden syntymistä ollutkaan niin nurkkakuntaisten kylien sikermä, kuin nykyään usein luullaan.

Yksi tapa tutkia sitä, miten kosmopoliittista seutua vanha maailma oli, on tutkia eri maiden kansanviisauksia. Nyt pyydämme studioon sananparsien tutkijan Outi Lauhakankaan, esitämme hänelle muutaman pesunkestävän taatusti suomalaisen sananlaskun ja pyydämme häntä kertomaan, miten kansallisista viisauksista on kysymys.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Viitteitä lähetykseen 24.10.2008

Lähetyksen musiikki oli tänään Schubertin kvintetti c-duuri op. 163 D 956 soittajina Stern, Schneider, Katims, Casals ja Tortelier. Kuultu ote oli osasta I Allegro ma non troppo.

Kemppisen viittaus edesmenneen esimiehensä kommenttiin lienee Paavo Haavikon teoksesta Kansakunnan linja (1977 Otava; 1990 Art House).

Puheena oli myös SKS:n viisiosaisen Metsäteollisuuden maa -sarjan viides ja viimeinen osa, Markku Kuisman toimittama Kriisi ja kumous - Metsäteollisuus ja maailmantalouden murros 1973-2008 (SKS 2008).

Keskeisessä osassa oli Charles Sabelin ja AnnaLee Saxenianin Sitralle tekemä raportti A Fugitive Success - Finland's Economic Future. Raportti löytyy verkosta osoitteesta
http://www.sitra.fi/fi/Ajankohtaista/Paauutinen/suomen_taloudellinen_tulevaisuus_katoaako_menestys.htm

Keskustelussa viitattiin myös Panu Nykäsen teospariin Kortteli sataman laidalla: Suomen teknillinen korkeakoulu 1908-1941 ja Otaniemen yhdyskunta: Teknillinen korkeakoulu 1942-2008 (WSOY 2007).

Perjantaina 24.10.2008

Perjantaina 24.10. aamukahvilassa puhutaan kahvila-asioista, kuten koulutuksesta ja työllisyydestä.

Keskustelun tekee erikoislaatuiseksi kavereitten tausta. Martti Mäenpää (Nurmon Jymy) on Teknologiateollisuuden puheenjohtaja. Antti Herlin (Kone Oyj.) on näkynyt ja kuulunut viime aikoina koko teollisuuden tai elinkeinoelämän kasvoina ja äänenä.

Suomalaisessa kahvilassa kun ollaan, keskustelijat ovat monimutkaisin tavoin vanhoja tai hyvin vanhoja tuttavia keskenään.

Siksi kysymyksiä on oikeastaan vain kaksi tai oikeastaan yksi: onko koulutuksen parantaminen se tie elämisen edellytysten turvaamiseen, jota elinkeinoelämä kannattaa. Eikö todella ole muuta keinoa?

Minä muistan ajan, jolloin työnantajia sanottiin kapitalisteiksi, ja heidän arveltiin ajattelevan, että kunhan pystytään repimään oikein isoja läimäreitä työmiehen selkänahasta, hyvin menee.

Oman tulkintani mukaan tuo ajattelutapa loppui tammikuussa 1940, mutta asiasta on esitetty muitakin tulkintoja.

Martti Mäntylä on yliopistomaailmassa myrskyn silmässä, koska juuri hän on Teknillisen korkeakoulun professorina veljeillyt muun muassa kauppakorkeakoulun ja taideteollisen korkeakoulun kanssa. Helsingin yliopiston kanssa olemme vanhastaan samaa putiikkia, siis tutkimuslaitos HIIT. Itse olen näissä puuhissa joo-miehenä.

Jos kuka haluaa kuunnella yleistä rähinää, viittaan esimerkiksi television vaaliohjelmiin.

Tässä on tavoitteena ennenkin yritetty päämäärä: sanoa ääneen edes muutama sellainen asia, joilla on vaikutusta ihmisten elämään ja ihmisen toivoon.

Jazz on pelkkää kikkailua

Jazzissa keskitytään vain tekniseen suorittamiseen. Tärkeintä on että sormet vilistävät nopeasti ja rytmiikka on mahdollisimman hankalaa. Kyse on pelkästä erikoisuudentavoittelusta ja snobbailusta.

Myös jazzin kuunteleminen on yhtä kikkailua. Siitä ei sovi riehaantua, vaan on fiilisteltävä viileän eleettömästi.

Onko näin? Muusikko Kari ”Sonny” Heinilä vastaa Ennakkoluuloja-ohjelmassa maanantaina 27.10. klo 11.40. Toimittajana on Salla Matusiak.

Kalevi poikineen

Eteläinen veljesvaltiomme Viro juhlii tänä vuonna 90-vuotista itsenäisyyttään. Pienen kansan itsenäinen taival on ollut monien tuskallistenkin vaiheiden värittämä, mutta tällä hetkellä virolaisten itsemääräämisoikeus on laajempi kuin koskaan.

Pienen kansan kansallishenki on ollut valtaisa. Ja kuten monen muunkin maan kansallishenki, Virossakin se syntyi 1800-luvun puolivälin tienoilla. Ja yksi tämän hengen ilmentymiä oli ajatus oman kansalliseepoksen löytämisestä, kehittämisestä ja rakentamisesta.

Suomessa hanketta ajoi 1831 perustettu Suomalaisen kirjallisuuden seura, jonka puuhamies Elias Lönnrot keräsi ja rakensi suomalaisten oman eepoksen Kalevalan kansanrunoudestamme, jonka tallettaminen oli alettu jo 1700-luvulla. Virossa perustettiin Tarttoon ÕES eli Viron Oppineiden Seura 1838 aivan samoissa merkeissä. Lopputuloksena oli kansalliskirja Kalevipoeg, jonka kokosivat ja rakensivat Friedrich Robert Faehlmann ja Friedrich Reinhold Kreutzwald. Saksalaisista nimistään huolimatta miehet olivat virolaisia, noihin aikoihin saksalaisten feodaaliherrojen valta oli niin suuri, että lukioon mennessä virolaisten nimet käännettiin saksaksi. Niinpä Kreutzwaldin alkuperäinen nimi oli Ristmetsan Vidri.

Kalevipoeg ilmestyi 12 vuotta myöhemmin kuin Kalevala. Eepos kertoo löyhästi Kalevipoegin eli Kalevin pojan sankarillisista vaiheista. Kalevipoeg rakentaa Viroa, muokkaa maan maisemaa, perustaa kaupankäynnin jne. Lopussa Kalevipoeg kuolee isänsä miekkaan ja hänet tuomitaan ikuisiksi ajoiksi vuoren sisään vartioimaan pirua, jonka hän on sinne hiukan aiemmin lukinnut.

Suomessa jokamies tuntee Kalevalaa ainakin pinnallisesti, mutta veljeskansamme eepoksen tuntemus on meillä vain harvojen herkkua. Kun kysyin Kalevipoegista tallinnalaissyntyiseltä ystävältäni Meelikseltä, mitä virolaisille opetettiin 70-luvulla kansalliseepoksestaan, hän muisteli, että kyllä sitä koulussa jonkin verran käsiteltiin. Parhaiten hän muisti kertomuksen, jossa Kalevipoeg ostaa idästä lautoja, joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja puolustautuu mätkimällä hyökkääjiä laudoilla. Mutta vasta kun siili tulee auttamaan Kalevipoegia, tämä selviää pälkähästä.

Lautoja? Siilejä? Kalevalaan tottunut suomalainen kansalliseeposkorva kohoaa hörölleen. Eihän tuo kuulosta lainkaan jylhältä ja symboliselta niin kuin Odysseuksen taistelu Kykloopin kanssa, Väinämöisen seikkailut Sammon tiimoilla tai ylijumala Thorin vaunujen jyrinä ukonilmalla hänen vaellellessaan taivaalla edestakaisin kourassaan murskaajavasaransa Mjölnir. Kyllähän eepoksessa pitäisi olla suuria tammihirsiä tai kivipaasia eikä lautoja!

Myös Kalevipoegin rinnakkaisuus Kalevalan kanssa hämmentää. Kertovatko ne saman tarinan eri näkökulmasta? Kummankin ensimmäinen painos oli 500 kappaletta. Kummankin kokoaja ja tekijä olivat lääkäreitä. Mistä tässä nyt on kysymys? Folkloristiikan dosentti Lassi Saressalo on lukenut Kalevipoeginsa tarkasti ja kiertänyt eepoksen maisemat Virossa jopa niin hyvin, että järjestää sinne kesäisin pienimuotoisia kiertoajeluita. Kysytään häneltä.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kautta kiven ja kannon

|

Nykyihminen on tottunut kaksijakoiseen maailmankuvaan niin, että muunlainen ajattelu tuntuu mahdottomalta. Eikä siinä mitään, kunakin maailmanaikana ihmiset pitävät totuutena omia ajatuksiaan, kunnes taas koittaa toinen aika, jolloin vanhoille totuuksille nauretaan.

Meitä kiinnostaa kuitenkin, miten kahden vaihtoehdon olemassaolo ilmaistaan. Kuulijamme E. Kolu ottaa asian puheeksi kirjeessään meille näin:

Kaikenlaiset omituisuudet tarttuvat ja leviävät nykyään niin nopeasti, kuten välimerkin kauttaviiva (/) lukeminen. Radiossa kysyttiin kirjailijalta, että ”ajatteletko niitä tyttöjä-kautta-poikia". Televisiossa toimittaja ehdotti kansanedustajalle, että "vois ajatella luomu-kautta-lähiruokaa". Toivottavasti ilmiö ei ole tullut jäädäkseen Mitenkähän asia ennen ilmaistiin? Muistaako kukaan? Ja toivottavasti ei joku koiranleuka ala lukea kaikkia välimerkkejä ja siitä sitten taas aloita uutta trendiä.

E.Kolu on aivan oikeassa. Kauttaviivan lausuminen on Aristoteleen kantapään fraasirikollisuuskomitean mielestä yhtä tyhmää kuin viivan lausuminen numeraalisissa ilmauksissa. Jos osaamme lausua ilmauksen kaksi-viiva-kolme sijasta kahdesta kolmeen, osaamme varmaan ajatella kauttaviivan kohdalle sanan tai.

Ja jos emme osaa pilkku vaan lausumme kaikki välimerkit ääneen ajatusviiva mikä nyt on aivan idioottimaista ajatusviiva pitäkäämme turpamme kiinni pilkku ja menkäämme kotiin opettelemaan ajattelemaan huutomerkki!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Levätään vasta viluvuoteessa!

|

Viron kansalliseepoksen Kalevipoegin pari vuotta sitten ilmestynyt suomennos on hauskaa luettavaa. Suomentaja Kyösti Kettunen on saavuttanut runomuotoon mainion poljennon ja kieli on sopivan vanhahtavaa, mutta silti nykylukijan helposti ymmärrettävissä. Suomalaiseen korvaan jo alku on kotoisa:

Lainaa kannel, Väinämöinen!
tarinata kypsyttelen!
Tahdon laatia nyt laulun
entisaikojen alusta.

Siinähän viitataan varsin suoraan laulellen vesiä lasketelleeseen vakaan vanhaan Väinöömme!

Yksi Kalevipoegille tyypillinen virolaisten paikkojen syntyä selittävistä tarinoista on surullisen kaunis kertomus siitä, miten Tallinnan Toompean mäki ja sen lähellä sijaitseva Ülemisten järvi ovat syntyneet. Juttuhan meni siis niin, että kun vanha kuningas Kalevi kuoli vanhuuteen, hänen vaimonsa Linda teki miehelleen haudan:

...lepopaikan sievän laittoi
viluvuoteen viimeisteli.

Sitten Linda hautasi miehensä ja suri Kalevia,

itki kuun, itki kaksi
suri päälle kolme kuuta
vielä hetken neljättäkin.
Tyyntyi itku itkemällä
suru kyynelehtimällä.

Nyt leski alkoi kantaa kiviä haudan päälle tehdäkseen suurelle miehelle muistomerkin. Näin syntyi liki 50 metriä korkea Toompean mäki. Viimeistä kiveä kantaessaan Linda väsyi, kaatui kynkähälle ja kivi vieri irti kantoköydestä. Kiven päällä Linda, leski murheellinen

... väsyneenä huokaeli
itkun haikean aloitti
sammuttaakseen surua.

Tästä itkusta muodostui 10 neliökilometrinen Ülemistejärvi Tallinnan keskustan eteläpuolelle ja tuo Lindan kivi on sen rannalla yhä.

Mutta viluvuode — onpa kaunis sana haudalle! Levätään siis vasta viluvuoteessa!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Syndicate content