Skip navigation.
Home

Blogit

Viitteitä lähetykseen 7.11.2008

Tänään kuulimme välimusiikkina ensimmäistä osaa (Largo) Bachin sonaatista viululle ja cembalolle no. 5, f-molli BWV 1018. Viulua soitti David Oistrakh, pianoa Lev Oborin.

Markku Kuisman teokset olivat tietysti keskeisessä osassa tämän lähetyksen keskusteluissa. Niistä useampi mainittiin jo lähetyksen ennakkokirjoituksessa, mutta täsmennettäköön sen verran, että mainitun metsäteollisuuden historian nimi on Metsäteollisuuden maa ja Kuisma on vastuussa sarjan ensimmäisestä osasta (Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620-1920 vuodelta 1993, korjattu painos 2006. SKS) sekä uusimman, viidennen osan (Kriisi ja kumous, SKS 2008) toimittamisesta.

Pietarista ja siirtolaisuudesta puhuttaessa mainittiin historiantutkija Max Engman, jonka teoksista aiheen osalta tärkein lienee Pietarinsuomalaiset (WSOY, 2004).

Koronkiskonnasta (usuria) keskuteltaessa mainittiin Tuomas Akvinolainen ja Giovanni Pico della Mirandola. Tuomas kirjoittaa usuriasta Summa Theologiaen kysymyksessä 78. Lutherin yhteydessä viitattiin saarnaaja Johann Tetzeliin, joka "inspiroi" Lutherin 95 teesiä.

Rothschildin pankkiirisuvusta on kirjoittanut mm. lähetyksessä muutenkin mainittu Niall Ferguson (The House of Rothschild, 2 osaa 1997-1998). Lähetyksen aiheen kannalta keskeinen on myös Fergusonin The Cash Nexus: money and power in the modern world 1700-2000 (2001).

Yrityshistorioista Kemppinen kehui Örnulf Tigerstedtin teosta Handelshuset Hackman (Kauppahuone Hackman, 1940; 1952, viimeinen osa Tigerstedtin keskeneräisen käsikirjoituksen pohjalta 1991).

Rintamamiestaloja käsittelevistä kirjoista voidaan mainita Åke Särkisen Jälleenrakennusajan pientalo (Rakennustieto, 2005) ja Jouko Taskisen toimittama Rintamamiestalot: rakentajien muistikuvia (Rakennustieto, 2006).

Uutta verta iskulauseisiin

|

Nykyajan lamaa vartoilevan yleistunnelman sävyttämässä vauhdikkaassa tiimellyksessä unohdamme usein, että leikinlasku ja vakavat asiat voivat sopia yhteen, jos vain sanansa osaa sommitella sopivasti. Otetaan nyt vaikka verenluovutus. Vuosittain verensiirroilla jopa 60 000 potilaan henki pelastetaan tai toipumista sairaudesta nopeutetaan verensiirrolla. Tuo on lähes sama määrä ihmisiä kuin Joensuussa on asukkaita.

Kyseessä on siis vakava asia. Mutta koska verenluovutus aiheuttaa pienellä vaivalla suuren helpotuksen, kyseessä on myös iloinen asia. Niinpä tänä vuonna 60 vuotta täyttävän SPR:n veripalvelun verenluovuttajille lähettämä muistutuskortin teksti ansaitseekin olla iloinen, tarmokas ja rohkaiseva. Ja niinpä siinä lukeekin:

Nyt on aika kääriä hiha.

Näinhän se on! Koska verenluovutuksessa luovutettava 450 millilitraa verta saadaan yhdestä kädestä, kumpaakin hihaa ei tarvitse kääriä! Kun monia muita ponnistuksia varten täytyy kääriä molemmat hihat, kanssaihmisen hengen pelastaminen verta luovuttamalla on puolet helpompaa!

Ei siis muuta kuin veripalveluun hihaa käärimään!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Perjantaina 7.11.2008

Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma on keskustelukumppanina perjantaina 7.11.

Kukaties eräät Kuisman edeltäjät tuossa virassa liikehtivät haudoissaan levottomasti. Suomen historiassa oli oppiaineen arvostelijoiden mielestä vuosikymmeniä vallalla tutkimusperinne, jota ei voinut moittia täsmällisyyden puutteesta - tyyppiä "Ylisen Satakunnan voudintilit lokakuusta 1629 marraskuun 5. päivään samana vuonna, Osa I, johdanto".

Kuisma on itse kirjoittanut ja vetänyt kolme hurjaa hanketta: "Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi. Kansallis-Osake-Pankki 1940-1995"; Metsäteollisuuden historia, jonka uusin osa ilmestyy nyt nimellä "Kriisi ja kapina"; Neste oy:n historia, "Kylmä sota, kuuma öljy: Neste, Suomi ja kaksi Eurooppaa 1948-1979".

Hän on siis keskittynyt aiheisiin, joista on yleensä puhuttu vain vallan kabinettien vaiheilla, ja sielläkin kuiskaten. Puhe on tutkimuksesta; lähtökohtana on alkuperäisaineisto eli esimerkiksi 1970-luvun metsäteollisuudessa sama materiaali, joka joutui DDR:n Stasille.

Leipäjuusto vai juustoleipä, kas siinä pulma

|

Yhdyssanojen sanojen oikea järjestys on aihepiiri, josta perinteisesti löytyy peistä taitettavaksi ja kanoja kynittäväksi. Useimmiten asia on täysin ongelmaton, onhan päivänselvää kumpi on kumpi, elinkeinoasiamies vai miesasiakeinoelin.

Mutta joskus yllättävistäkin paikoista löytyy mietittävää. Kuuntelijaystävämme Esa Kuismanen kirjoitti meille näin:

”On särähtänyt korvassa kun juustoleipää sanotaan leipäjuustoksi. Hieman taustaa sanalle. Anoppini kuvasi juustoleivän tekoa seuraavasti: maito juoksetetaan juustonjuoksuttimella, juusto kerätään juustoliinaan ja juusto muotoillaan laudalle leivän muotoon, siis tehdään juustoleipä. Juustoleipää seisotetaan jonkin aikaa ja sitten leipä paistetaan - perinteisesti avotulen paahteessa. Siis juustoleipä on juustosta tehty leipä, ei leivästä tehty juusto.

Vertailukohta löytyy helposti. Esimerkiksi rautanaula on raudasta tehty naula. Naularauta taas on rautaa josta tehdään rautanauloja. Naula tässä viittaa esineen muotoon. Samoin leipä sanassa juustoleipä viittaa juuston muotoon kuten edellä kuvattiin. Muita leipiä voitaisiin luetella: vehnäleipä, ruisleipä jne.”

Tekisi mieli väittää Esalle vastaan, että juustoleipä on leipä, jolla on juustoa, mutta sehän on juustovoileipä. Aristoteleen kantapää jääkin maistelemaan leipäjuuston ja juustoleivän eroa laatimalla kokeeksi herkullisen juustoleipäsalaatin.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Sanavalinnan lahja

|

Oltiin sanavalinnoista mitä mieltä tahansa, yleensä kaikki kielenkäyttäjät ovat samaa mieltä siitä, että silloin kun on mahdollisuus sanoa, pitää sanoa.

Ystävämme Maalaismaisteri lähetti meille tähän teemaan liittyvän lehtileikkeen Pohjalainen-lehden etusivulta elokuun lopulta. Lehden Sunnuntaisuomalainen-osiossa käsiteltiin kirkkojen paloturvallisuutta, joten etusivun otsikko julisti näin:

Kirkkojen paloturvallisuus on edelleen Herran hallussa.

Maalaismaisteri kirjoittaa, että ”Mitäpä tähän enää lisäämään? Otsikko aiheuttaa järjetöntä mielihyvää!”

Mikäpä Aristoteleen kantapääkään on mitään tähän lisäämään, muuta kuin että toivottavasti kirkkojen paloturvallisuus on niin korkeaa tasoa, että hiilihankomiehiä ei niiden ympärillä tarvita.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Hyrskyn myrskyn!

|

Ilmastonmuutos on vaikuttanut ilmastoomme jo enemmän kuin luulemmekaan. Säätilojen ääri-ilmiöt ovat yleisempiä kuin ennen. Purjeveneilijät manaavat, kun sopivia tuulia ei kesän aikana tahdo puhallella niin millään. Joko on kovan tuulen varoitus tai sitten aivan rasvatyven.

Ilmastonmuutos on jo ehtinyt vaikuttaa myös kieleemme. Vielä muutama vuosi sitten ilmaus myrskyn silmässä oli harvinainen erikoisilmaus, kun puhuttiin pyörremyrskyjen fysiologiasta. Mutta esimerkiksi kuluneena syksynä myrskyn silmässä -ilmausta on käytetty tuhkatiheään kuin sieniä sateella.

Koska Suomessa ei pyörremyrskyjä, hurrikaaneja, sykloneita tai taifuuneja esiinny, myrskyn silmä -ilmauksen toiminta ja käyttö on kuitenkin usein pikemminkin tunnevaraista kuin tietopohjaista. Kuulijanimimerkkimme ET kirjoittaa meille, miten toimitusjohtaja Jouko Karvinen kertoi alkusyksystä Uuden Suomen haastattelussa seuraavaa:

Stora Enso on kuitenkin matkalla myrskyn silmästä.

ET tulkitsee, että ”asiayhteyden perusteella Karvinen lienee tarkoittanut sitä, että parempaan päin ollaan menossa. Mikäli kuitenkin oikein ymmärsin keskikoulun maantietoa, myrskyn silmässä on tyyntä, kun tuuli kiertää ympärillä. Sinne pääseminen ja sieltä pois pääsy voi sitten olla hyvinkin kuoppaista kyytiä.” ET on oikeassa. Jos Stora Enso siis on poistumassa myrskyn silmästä, niin tuulet yhtiön huipulla eivät ainakaan tyynny.

ET päättää kirjeensä kysymykseen: ”Valitettavasti Hra Karvinen ei taida olla väärinkäsityksineen yksin. Jotain asialle on tehtävä. Muutetaanko ilmaisua vai fysiikan lakeja?”

Aristoteleen kantapään fraasirikospassipoliisi pohtii asiaa perinpohjaisesti ja päätyy siihen, että koska puunjalostusteollisuus on Suomelle elintärkeä ala, muutamme fysiikan lakeja niin, että Karvisen versio myrskyn silmä -ilmauksesta on oleva oikea.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kotimainen elokuva esittelee sankareita.

Suomalaisesta elokuvasta on tarina kateissa. Kotimainen elokuva on tyypillisimmillään renttumiehen kuvitettu elämäkerta, jossa ryyppyputket ja krapulat seuraavat toinen toistaan. Onko vika draaman kirjoittajissa, ohjaajissa vai koko systeemissä? Toisaalta, sitä mukaa kun elokuvateatterit muuttuvat viihdekeskuksiksi, kehtaako niissä laatuelokuvaa edes esittää? Vastaajana elokuvaohjaaja Lauri Törhönen.

Tekee kipeätä

Äskettäin Berliinissä pidettiin vuosittainen Prix Europa –kilpailu, festivaali eurooppalaisille radio- ja tv-ohjelmille. Olen vieraillut festivaalilla parinkymmenen vuoden aikana monta kertaa, koska se on ammatillisesti tasokkain alan tapahtuma.

Prix Europassa arvioidaan radio- ja tv-ohjelmia useissa eri väline- ja ohjelmakategorioissa. Minä olen tavallisesti ehtinyt seurata vain radiokuunnelmasarjaa, mutta nyt oli mahdollisuus katsoa tv-fiktiota ja tv-dokumentteja sekä kuunnella radiokuunnelmia ja radiodokumentteja.

Berliinin kilpailussa radion painoarvo on televisiota suurempi. Ainakin jos sitä mitataan kuunteluihin ja katseluihin osallistuvien määrissä, radiokategorioiden kuuntelijoita oli selvästi enemmän. Prix Europa on alun perin radioasema Sender Freies Berlinin (nykyään Rundfunk Berlin-Brandenburg, RBB) perustama, silloin nimellä Prix Futura. Kilpailussa kaikki kuulijat, jotka edustavat eri eurooppalaisia radio- ja tv-yhtiöitä, käyvät kunkin päivän kuuntelun tai katselun jälkeen keskustelun jokaisesta kuullusta/nähdystä ohjelmasta. Ja kun kuulijat/katsojat muodostuvat alan ammattilaisista, tekijöistä ja tuottajista, keskustelu on periaatteessa ammatillisesti tasokasta. Joskus se tosin menee jänkkäämiseksi, kun ruvetaan käymään rajaa määritelmistä ja käsitteistä, vaikkapa siitä, mikä on esim. kuunnelma ja mikä ei. Onko kuunnelma dialogimuotoinen näyttelijöiden esittämä draama vai voiko se olla muunkinlainen fiktiivinen tai jopa faktapohjainen teos.

Vielä 90-luvulla ohjelmien aiheet liittyivät juutalaisvainoihin ja sosialismin jälkipuinteihin. Nyt vaikuttaa siltä, että sairastuminen, sairaudet, sairauden pelko ja sen vaikutus ovat nousseet keskeisiksi. Ihmiset elävät pitkään ja ovat hyväkuntoisempia kuin ennen, mutta katsovat ja kuuntelevat ohjelmia sairaaloista ja kirurgisista operaatioista, fyysisistä ja mentaalisista ongelmista ja tarkkailevat omaa itseään ja kehoaan löytääkseen oireita ja ”vikoja”. Lohdun tarve on suunnattoman suuri. Hellyyden kaipuu ja huomion kipeys valtavia.

Minusta kannattaa muistaa vaikka sellainen kirjailija, mestariohjaaja ja –käsikirjoittaja kuin Ingmar Bergman, joka viljeli näitä lohdun ja hellyydentarpeen teemoja, mutta ihmiskohtaloiden ja sukupolvien välisten suhteiden synnyttämin tarinoin. Hieno on Bergmanin yksi viimeisimmistä teoksista, elokuva Saraband. Kolme sukupolvea, joita kaikkia yhdistää paitsi kaipuu vakavaan sairauteen kuolleeseen henkilöön, myös keskinäisten suhteiden katkera valtapeli.

Radion ei tarvitse tv:n lailla heittäytyä aivan päättömäksi kepeiden asiantuntijoiden avulla tapahtuvien tavallisten ihmisten yksityisasioiden penkojaksi. Radiolla on vielä mahdollisuutensa, vaikkapa bergmanilaisen draaman avulla ja alueella.

Viitteitä lähetykseen 31.10.2008

Lähetyksen musiikki oli toinen osa (Pantoum, assez vif) Maurice Ravelin pianotriosta a-molli. Soittajina Arthur Rubinstein, Jascha Heifetz ja Gregor Piatigorsky.

Leica-kamerasta ja sen historiasta on kirjoittanut ainakin Alessandro Pasi teoksessaan Leica: Witness to a Century (2004).

Lähetyksessä selailtu valokuvateos oli William Manchesterin In Our Time: The World as Seen by Magnum Photographers (1989)

Salman Rushdiesta puhuttaessa Mäntylän mainitsemasta kirjasta bloginpitäjällä ei ole täydellistä varmuutta, mutta veikkaus osuisi teokseen Maa hänen jalkojensa alla (The Ground Beneath Her Feet, 1999; suom. WSOY, 1999). Kemppisen kehuma teos on Saatanalliset säkeet (The Satanic Verses, 1988; suom. WSOY, 1989)

Esko Putus toi esiin W. G. Sebaldin romaanin Austerlitz (2001, suom. Tammi 2002). Sebald käytti muissakin teoksissaan paljon mustavalkovalokuvia. Toisin kuin ohjelmassa väitettiin, hänen neljästä romaanistaan vain kaksi on suomennettu (edellisen lisäksi Die Ausgewanderten, 1992 nimellä Vieraalla maalla, Tammi 2004).

Pekka Visuri mainitsi Erkki Palolammen Kollaa kestää -teoksen (1940) Talvisota-kuvat.

Jossain yhteydessä mainittu kuuluisa Robert Capa -kuva Espanjan sisällissodasta löytyy mm. täältä
http://www.arts.rpi.edu/~ruiz/Lessons/Photojournalism/Frank%20Capra.jpg

Mccainin "kielikuva" http://z.about.com/d/politicalhumor/1/0/I/O/2/senator-mctongue.jpg

Perjantaina 31.10.2008

Tänä perjantaina vieraana on Esko Putus, joka tosin on liikkeenharjoittaja, mutta ainoa lajiaan - vanhojen kameroiden spesialisti (EP-kamera, Uudenmaankatu). Teema: missä kuljimme kerran? Mikä on vanhoihin valokuviin ja kameroihin liittyvä lievä mystiikka ja onko maailma tältä osin digitaalisena muuttunut aivan toiseksi?

Monet muistavat sotavalokuvan, jonka väitetään muuttaneen Yhdysvaltojen yleisen mielipiteen Vietnamin sodan vastaiseksi. Lähes kaikki ovat nähneet nyt manipuloiduksi tiedetyn neuvostovalokuvan punalipun kohottamisesta Berliinin valtakunnankanslian katolle. Mielikuvamme vanhasta Helsingistä on melkein kokonaan yhden naisen työtä, Signe Branderin, jolla oli käsittämätön kyky kuvata ihmisiä kaupunkiympäristössä.

Kamera oli 1920-luvun uusasiallisuuden tärkeimpiä työkaluja. Kinofilmikamera (Leica) oli yhtä kuin retusoimato reportaasikuva. Ja vanhojen kameroiden historiassa peilautuu vaikean hienomekaniikan siirtyminen Euroopasta Aasiaan, kun aikoinaan naureskeltu Japani valloitti markkinat viimeistä piirtoa myöten.

Ja nyt, yllättäen, kamera on puhelin tai tuijottava Ison Veljen silmä (valvontakamera).

Putus on puuhannut näiden ilmiöiden parissa vuosikymmeniä ja seurannut läheltä sitäkin, miten hyvin monilla miehillä ja useilla naisilla on ollut aktiivisen valokuvaamisen kausi ja siihen kuuluva kalusto.

Siirtyminen muun kuin filmimateriaalin käyttöön oli digitaalisen kulttuurin äkillisimpiä, kertakaikkisimpia ja vähiten tutkittuja. Lisäksi se on sangen heikosti ymmärretty.

Tästä perjantaina.

Syndicate content