Tahdon

Isoveli heräsi itkemään aamuyöllä puoli neljältä. Eikä vienosti nyyhkyttäen, vaan nyt pikkuleijona karjui! Unen läpi ymmärsin heti kolme asiaa. Hän a) "Ei haluu nukkuu!", b) "Haluu pois täältä!" ja c) (luojan kiitos!) Pikkuveli nukkui naapurisängyssä autuasta vauvanuntaan desibeleistä välittämättä.

Kaksivuotias on täynnä tahtoa, kellon ympäri. Onneksi perherauha on vain harvoin pahassa vaarassa, usein selvitään oveluudella ja huumorilla. Mutta sitten ovat nämä kerrat, jolloin miehenalku haluaa kaikkea, heti ja paljon. Eikä itsekään ole varma mitä haluaa.

Loputtoman energiansa ansiosta uhmikset sopisivat hyvin elokuvien päärooleihin. He kyllä jaksaisivat heilua kuvauksissa yömyöhään. Mutta elokuvan puolivälissä päähenkilö päättäisikin esittää rosvoa, eikä poliisia. Lounastauolla hän kieltäytyisi syömästä, piilottaisi osan ruoastaan taskuihinsa, osan jääkaapin alle ja söisi lopulta salaa muun kuvausryhmän jälkiruoat. Kuvaustauolla hän haluaisi mehua - ei haluaisi mehua - haluaisi mehua - ei haluaisi mehua - haluaisi mehua...

Pukeminen koettelee hermoja

En käsitä, millä menetelmällä kokonaiset päiväkotiryhmät saadaan toistuvasti puettua ulkovaatteisiin ilman kaaosta? Kun aamupäivisin lähden lasten kanssa puistoon, on valmistautuminen parasta aloittaa jo edellisenä iltana. Tavarat armeijamaiseen riviin, pukeutumisjärjestyksessä. Ja silti: samalla kun ahdan Pikkuveljeä toppapukuun, ehtii Isoveli kaataa kahdesti kenkälaatikon ja tunkea toiseen jalkaansa numeroa liian pienen kesäsandaalin ja toiseen kumisaappaan. Kaiken muun omatoimisuuden lisäksi.

Rukkasia asetellaan käsiin kymmeniä kertoja, peukaloa ihmetellään joka kerta. Tuskan hiki valuu. Käännän selkäni vain hetkeksi ja kääntyessäni takaisin on vastassa vain Pikkuveljen hölmistynyt katse. "Mihin se meni?". Hanskat löytyvät yksitellen käytävästä, pipo olohuoneen ovelta ja viimeisistä villahaalareistaankin uloskuoriutunut poika kirjahyllyn edestä lukemasta kirjaa. Ja hän ilmoittaa pilke silmäkulmassa: "Ei kiitos, ei ulos." Kohtelias kaveri.

Luonto on varmaankin suojellut uhmaikäisiä antamalla heille tahtojensa vastapainoksi mitattomat määrät iloa ja kujeilunhalua. Sillä kaikesta ei aina selvitä pelkällä hymyllä.

Nukkuttaminen on haaste 

Kuten silloin, kun Pikkuveli oli reilun kuukauden ikäinen, itkenyt muutaman päivän putkeen ja mies kolmatta iltaa töissä. Lasten nukuttamisesta tuli kunnon show, ja vauvaa imettäessäni Isoveli karkasi toistuvasti sängystä ja koko makuuhuoneesta. Neljännellä kerralla ryntäsin perään, enkä enää edes ymmärtänyt näytellä kärsivällistä.

Onneksi ajatus ehti ennen tekoa. Tapittaessani 92-senttistä täyttä uhmaa, tajusin, että minulla EI ole oikeutta taivuttaa häntä tahtooni pakottamalla - saati käyttämällä väkivaltaa. Sitä en halua lapselleni opettaa. Ja ettei lapseni yritä loukata minua haluamalla eri asioita kuin minä. Kaappasin huomionkipeän lapsen kainalooni ja painelimme makuuhuoneeseen. Lopulta taisimme itkeä tirauttaa kaikki kolme.

Se aamuyön draamakin lopahti lopulta harhauttamiseen. Peiton alta löytyi banaani. Isoveli pyyhki kyyneleet, söi puolikkaan banaanin ja kävi nukkumaan. Sitähän se siis olikin.

Unta odottaessani pohdin, tiesinkö varmasti, mihin olin ruvennut? Että ennemmin kuin kasvattaisin, joutuisin kasvamaan itse. Pystynkö antamaan onnen ja ilon vastalahjaksi vanhemmuuden? Tahdoinko nyt olla läsnä 100-prosenttisesti - ja jonain päivänä oppiakin päästämään irti? Unista tuhinaa kuunnellessa vastaus oli ilmiselvä. Niin minäkin tahdon.

Niina Jokiaho on 33-vuotias kotiäiti ja tiedetoimittaja (YLE Tiede). Perheeseen kuuluvat mies ja kaksi poikaa: 2-vuotias isoveli ja lähes puolivuotias pikkuveli. 

Lue myös:

MLL: Lapsi kiukkuaa ja uhmaa

Meidän perhe: Leikki-ikä