Facebookissa lentelee kutsuja erilaisiin ensi-iltoihin. Päätinkin, että tänä vuonna yritän nähdä jokaisen. Näinpä näin, nyt on kalenteri täynnä, uutta ja toivottavasti virkistävää teatteria!
Yhden ensi-illan katsoinkin jo. Pennut. Ai, onko sen näytelmän nimi varmasti pennut?! Soitin häkeltyneenä lipunvaraukseen ja hieman vaikeana kyselin, onko teillä ihan oikeasti siellä tämän niminen näytelmä. Näin oli näreet. Pennut osuikin sydämeeni kuin tuhat ampiasta kukkakedolle.Yhtäkkiä liikutuin esityksessä niin paljon, että tunsin kyyneleiden valuvan kaulalla asti. Useina hetkinä nauroin katketakseni, varsinkin yhdelle repliikille, jolloin pelkäsin työryhmän keskeyttävän esityksen häiritsevän käytökseni takia. Suurimman osan kuitenkin vain katsoin ja kuuntelin, rento ilme kasvoillani. Esityksen jälkeen olin lähestulkoon sanaton. Sanaton rehellisyydestä. Ja nyt en puhu Spring Awakening musikaalin kaltaisesta rehellisyydestä, jossa katsojille heitettiin kaikki mahdolliset seksuaaliset tabut kahden tunnin aikana silmille. Ime ja sulata!
Ei, Pennuissa ei ollut kyse tästä. Rehellisyys oli juuri päinvastaista. Ei alleviivaavaa, vaan toteavaa. Toimivien dialogien ja monologien juhlaa. Ja mikä mukavinta, näytelmässä oli mitä yllättävin loppu.
Kotiin kävellessäni mietinkin, mitä dramaturgeille ja ohjaajille käy Teatterikorkeakoulun jälkeen? Lopahtaako usko itseen, jos ei töitä heti tarjotakaan? Joutuvatko he myös myymään itseään ja tekemään uudelleentyöstöjä vanhoista klassikoista, ennen kuin kukaan uskaltaa ottaa heidän näkemyksensä vakavasti? Vai voisiko olla niinkin hienosti, että tämänhetken opiskelijat ihan oikeasti saavat jotain uutta esille myös isoihin teattereihimme? Jotain joka olisi ylitseraflaavan ja hillityn välistä. Jotain joka herättelisi katsojia rauhassa, ei häpeän kautta. Jotakin jossa olisi ihailtavaa dialogia. Tätä toivon. Ja eniten toivon, että käytte katsomassa näytelmän, josta ette etukäteen tiedä yhtikäs mitään!
