Rumpalin laulamista on paha katsoa: siinä on kaveri ottanut liian vaativan tehtävän. On kova hinku päästä etualalle, mutta biitistäkin pitäisi huolehtia. Soittamiseen tulee huojuntaa, laulamiseen määkimistä, olemukseen kankeutta ja naamanvääntöä. Todisteita: Don Henley, Remu Aaltonen, Pelle Miljoona. Joe Cockerin rumpusettiä ei ole löydetty, mutta epäilemättä sellainen jossakin on. Laulava rumpali tarvitsisi arkensa helpotukseksi pyörillä varustetun, moottoroidun rumpukorokkeen, jolla voi rullailla ympäri lavaa.
Metallican Lars Ulrichin itsetärkeys purkautuu yleisneuroottisuutena. Metallica ei voi aloittaa nauhoituksia ennen kuin Ulrich on löytänyt täydellisen bassarisaundin. Tähän kuluu yhdeksän kuukautta, ja tuloksena on aina sama imukuppimainen lätinä. Ääni kenties muistuttaa lapsivedestä ja tuo turvaa: Ulrich on settinsä sisällä kuin kohdussa. Hän ei myöskään pysty soittaessaan pitämään kieltään suussa eikä hikinauhaa kuulokkeiden alla. Pitkätukka-aikoina Ulrich suki, puhalteli ja heilautteli hiuksiaan kahden sekunnin välein. Puhuessaan hän suipistelee suutaan kuin yrittäisi viheltää. Ulrich kärsii levottomista jaloista, mikä inspiroi aikanaan One-kappaleen tykyttävän tuplabassarin. Keikalla Ulrich nousee joka toisessa tahdissa rumpusettinsä takaa 1–2 kapulaa ilmassa. Hevipiireissä tätä tapahtumaa kuvataan Ulrichin tennistaustaa vasten: ”Lasse nousee verkolle.” Ulrich on kuin koira häärimässä perkussiopesäkkeessä.
Lars Ulrich ei ole maailman huonoin rumpali, vain hätäisin. Ulrichilla on liian vähän raajoja kaiken soittamiseen ja liian vähän suita kaiken puhumiseen/viheltämiseen. Silti hän on myös maailman tärkein rumpali, rohkaiseva esimerkki aloittelijoille. Lars Ulrich on se kroonisesti jalkojaan tömistävä ja polviaan läpsyttävä wannabe-rumpali-adhd, joka on vihdoin päässyt soittamaan.
