80-luku uudisti myös saksofonin. Mitä tahansa saksofonilla onkaan tehty aiemmin, vuodesta 1985 koukkutorvi on tarkoittanut tasan Glenn Freyn kappaletta You Belong to the City. Soittaja muodistettiin hiuslakkamainoksissa ja Jason Donovan -tason videoissa: pussihousut, henkselit, aataminomenaan asti napitettu valkoinen paitapusero, spaikattu pystytukka tai ns. pillunkarvapermanentti eli mirimiettinen. Päivänsä tämä MC Hammeria ja Vanilla Icea enteilevä nuljaska kulutti koikkelehtimalla remonttia muistuttavissa lavasteissa poski- ja sormisynkaten, yöt se nojaili lyhtypylvääseen ilmentäen pitkillä äänillä neonvaloista yksinäisyyttä.
Remontin keskellä bailaaminen oli tietysti silkkaa 80-lukua, mutta lyhtypylvään kohdalla nojattiin myös perinteeseen. Saksofonihan on yksityisetsiväjazzin valittu ase, joka taustoittaa film noirissa rakkikoiramaisen cool loner -hahmon pystykauluksista takakujataivallusta. 80-luvulla etsivää edusti väsähtänyttä snautseria muistuttava entinen Eagles-mies bleiserissä ja laiska haku päällä. Saattoipa satunnaisella L'Oréal-fonistillakin olla yllään poplari ja herrainhattu takaraivolle tökättynä.
Rock-kontekstissa saksofoni on fuusiokauden reliikki. Jazzein mahdollinen instrumentti keskellä pitkätukkalaumaa oli kiehtovaa vielä 70-luvun kulttuurivaihdon huumassa. Seuraavaksi joku keksi, että improvisaatioon käpertyneen muusikon meditoinnista saadaan pienellä sovittamisella sirkusmainen novelty-osuus listahittiin, kenties jopa hitti itsessään. 80-luku söi Parkerin ja Coltranen, meni kuralle ja ulosti Kenny G -tyyppistä ruikulia. Paikka paikoin törähti räväkämmin: Mike Monroen soolo siellä, Clarence Clemons tuolla.
90-luvulla John Zorn vei fonin tappiin, sitten kehitys tyssäsi. Saksofoni halutaan perseennuolijana, tuottamaan ruskeaa smooth jazz -hivelyä tuoliyleisön istumalihoille. Jo muodollaan soitin tähän houkuttaa. Nykyisissä rockbändeissä näkyy jokunen geneerinen nännipipo puhaltamassa, mutta äänenväri on kovin, kovin konservatorioinen.
