Etenkin aloitteleville yhtyeille keikkapaikan työolosuhteet ovat usein arvaamattomat. Talon miksaaja voi olla leppoisa MID, äitihahmo, joka tulee toimeen kaikkien kanssa, leipoo napakat, joskin hieman persoonattomat saundit, siivoaa paikat ja ajaa kotiin selvin päin. Keikkareissu ei kuitenkaan aina ole kulkua parrasvaloa kohden paikkaan, jossa odottavat musiikin ystävälliset kasvot. Joskus matkataan pimeyden sydämeen, ja bändi kohtaa todellisuudesta irrotetun pienoisimperiuminsa rakentaneen eversti Kurtzin. Monen klubin äänentoistosta vastaa täys- tai vähintään puolinatsi, joka ei kuuntele ketään, tekee musiikista puuroa ja pääasiassa vain vittuilee. Tämänkaltaiset pikantit yksityiskohdat pitävät nuoren soittajan taipaleen kiinnostavana. Natsi on joskus BASS mutta useimmin TREBLE, joka diggaa System of a Downia ja on itsekin soittanut neuroottista kikkeliheviä kitaralla. Teininä TREBLE hankki multiefektipedaalin, laittoi särön ja flangerin täysille ja löysi äänen, joka muistuttaa sirkkeliä viemärissä. Tätä kuulokuvaa kohti TREBLE pyrkii aina miksausta tehdessään.
Yhtyeen mukana kulkeva BASS toteuttaa living large -aatetta. Epävakaa arki johtaa eksessiin kaikessa, ja tämä näkyy kyseisen miksaajatyypin ulkokunnossa, joka on järjestelmällisen roskaruokailun, alkoholinkulutuksen ja tupakoinnin sekä liikunnan rajoittamisen yhteistulos. BASS on erikoistunut alapään esille tuomiseen ja operoi ruskeilla taajuuksilla käytännössä koko ajan. Edesmennyt Hollywood-tuottaja Don Simpson olisi ollut sielultaan mitä oivallisin BASS piereksimässä keikkabussin peräpenkillä, pursuen harmaata lihaa haisevasta Motörhead-nahkaliivistä ja kebabtahraisista collegesortseista kuin avattu kaskelotti. Monesti puhutaan bändiläisten huonoista elintavoista, mutta kovan ytimen liepeiltä sitä varsinaista ihmissohjoa vasta löytyykin.
