Hyökkäykseksi riittää, että joku näkee idolin ihmisen kokoisena, karvoineen ja näppylöineen. Fanille idoli edustaa täydellisyyttä. Fanille rokkari ei ole koskaan pelkkä ”rokkari” vaan aina ”Rokkari”. Fanin silmissä idolilla ei ole karvoja ja näppylöitä kuin oikeissa paikoissa.
Hyökkäyksen ei myöskään tarvitse kohdistua nimenomaisesti tiettyyn idoliin, sillä aito fani on lähes poikkeuksetta yleisloukkaantuja, joka kykenee kääntämään laajemmatkin esitykset henkilökohtaisuuksiksi. Jos otetaan puheeksi vaikkapa idolin tyypillinen kehityskaari relevantista tekijästä massakulutushyödykkeeksi ja lopulta muistoesineeksi, fani kiehahtaa. Kiukku ajaa fanin samaan primitiiviseen tilaan kuin päinvastainen tunne, riemu idolin keikalla. Tietyn pisteen jälkeen fani ei enää oikein tiedä, miksi huutaa. Loogiset yhteydet ovat poikki, informaation on korvannut äänenvoimakkuus. Fanin autonominen hermosto yrittää kompensoida todellisuudentajun katoamista silkalla ölinällä.
Fanin henkinen ikä on 13 vuotta, rokkarin kymmenisen vuotta enemmän. Useimmissa tapauksissa fanius laimentuu ajan mittaan. Fani kasvaa idolista ohi. Teinille idoli on taitava isoveli tai -sisko, tai isoveljen tai -siskon söpö kaveri. Aikuisena fanius on vaikeampaa, koska silloin julkisuuden tarjoamat uudet idolit ovatkin jo pikkusisarusten tai omien lasten ikäisiä eikä niiden tohinaa enää jaksa. Ja vanhat idolit ovat aina lopulta vähän sellaisia Tauskeja, ehkä isommalla rahalla mutta yhtä lailla Kanarialla, jääneet roikkumaan rockin kymppiluokalle ja yrittävät tilkitä vuotavaa sex appealiaan prätkätakeilla, korvakoruilla ja hiuslisäkkeillä. Nämä hahmot kuuluisivat sosiaalitoimen piiriin, elleivät uskollisimmat fanit tekisi tärkeää työtään idoliensa toimeentulon eteen ostamalla levyjä ja käymällä keikoilla.
