Kosketinsoittajaa ei syyttä kutsuta velhoksi. Sormiomuurin ympäröimä kumara hahmo on kuin noita kammiossaan ja Rolandit ja Hammondit taikapatoja, joissa sävelet kokkaantuvat yrttien tapaan. Pelkkä pysäytyskuva huippuaikojen Rick Wakemanista kertoo kaiken: pimeyden halkaisevassa spotissa klassinen weirdo-tyyppi kaavussaan, liinatukka hulmahtamassa, sormet viuhkoiksi monentuneina, ilmeessä mystinen yhteys, jostain nousee savu kuin alku-usva – siinä on Merlin, Gandalf tai Väinämöinen tarukuvituksessa.
Takana on soittotunteja, tutkintojakin. Nuotit tunnetaan, termistö on hallussa. Läpikotainen musikaalisuus erottaa kosketinsoittajan muusta bändistä, jossa mennään riffittely- ja koffittelupohjalta. Kosketinsoittajassa on professoria, hän puhuu täsmällisesti tahdeista, ei epämääräisistä kierroista, luupeista ja toistoista. Kosketinsoittajan fiilistelynkin alla on aina jokin kaava, taustakoodi juoksee kuin Matrix-elokuvissa. Vielä neljässä promillessa kosketinsoittaja pystyy vaivatta laskemaan eikä tee huomattavia virheitä, kun kitaristi putoaa lavalta ja basisti ei enää muista orkesterinsa nimeä. Soolon aikana eksynyt laulaja voi kosketinsoittajasta tarkastaa seuraavan säkeistön alkamisajankohdan. Koossapitävänä voimana kosketinsoittaja on sukua rumpalille, ja monet kosketinsoittajat ovatkin sangen taitavia perkussionisteja.
Kosketinsoittaja on joko vaatimaton syrjäänvetäytyjä tai täysin kajahtanut. Välimuotoja ei ole tavattu. Perussairautena on omalaatuinen sekoitus skitsofreniaa ja monomaniaa. Todisteeksi jakomielisyydestä riittää vilkaisu tyypillisen kosketinsoittajan kalustoon: erimallista ja -äänistä pimputinta löytyy joka sormelle. Fakki-idiootiksi kosketinsoittajan tässä tekee se, että kaikkien instrumenttien käyttöliittymä on tismalleen sama. Vastaavasti kosketinsoittajan kanssa keskustellessa paljastuu ihminen, jolla on liian pitkälle menevää tuntemusta liian monesta asiasta, ja lopullinen välittyvä informaatio on kosketinsoittajan oma patologisuus.
