Bassoa kuuluu aina verrata kitaraan, ja kitara on parempi. Rockissa instrumentti ei ole arvotyhjä väline, jolla idea toteutetaan, kuten kynä tai kamera. Rockissa kynä voittaa kameran. Hierarkia kumpuaa teiniunelmista: pojat haluavat soittaa kitaraa ja laulaa ihaileville tytöille ja kateellisille mutta vaikuttuneille pojille. Basso ei ole soitin vaan murskattu haave. Millainen nuori toivoo joululahjaksi bassoa? Johan siinä menevät isältä yöunet.
Rock-hovissa laulaja on kuningas, kitaristi kulkuri, rumpali ritari, kosketinsoittaja velho. Basso on nurkassa lojuva narrinhattu. Jonkun on vedettävä se päähänsä. Kummeli-sketsiksi riittää bassotteleva Timo Kahilainen. Kaikkia naurattaa: ”Basisti.”
Kitaristin on oltava tosikko – hän on taiteilija. Erottuakseen basistin pitää olla pelle. Basistin jurotus ei kiinnosta, sehän on basistin oletuskäyttäytymistä. Basisti joutuu soittamaan bassoa, koska kitara on varattu, tämä on basistin tragedia, ei ihme että vituttaa. Jos kitaristia vituttaa, häntä tulee lepytellä, koska kitaristi – hän on taiteilija.
Kitaristin oletuskäyttäytymistä on seistä nahkahousuissa venyttämässä korkeaa ääntä vailla itseironiaa. Kilpailuhenkisen basistin on hosuttava kuutiometrin kokoisessa tukkalaitteessa kieli ulkona ja muna paljaana sekä tykitettävä vähintään 50 nuottia sekunnissa. Mitä tästä seuraa? Jos otetaan tyypillinen Flea-koulukunnan edustaja ja annetaan tämän tehdä Flea-tyylistä juttua tunnin ajan, mieleen jää vain freneettisesti heilunut peukalo tai lerssi.
Josko tärkeintä olisikin maltti, ei tulinopeus tai siittimen koko? Valitse neljältä kieleltä riittävästi oikeita ääniä. Katso John Entwistleä, kuuntele Cecil McBeetä ja James Jamersonia. Ja pysy neljässä kielessä, siitä ylöspäin kaikki on masturbatorista. Se on basso eikä kantele. Äläkä laula. Jos rumpalin laulaminen näyttää ikävältä, basistin laulaminen menee perversion puolelle: A. W. Yrjänä, Arja Havakka, Kip Winger, Paul McCartney, Geddy Lee, Lemmy, Sting ja se kaveri Mr. Misteristä.
