Laulajalle tärkeintä on uskottavuus. Rocklaulajalle laulutaito on olennainen vain siinä mielessä, ettei sitä saa tärvellä koulutuksella. Äänen on tultava ulos rocklaulajasta väärin, ei palleasta vaan kurkusta, siinä on oltava tuskaa, hajoavia äänihuulia, kroonista tulehdusta ja kaikkensa antamista kuolemattoman hetken vuoksi. Intohimoinen ydinyleisö kaikkoaa heti, jos solistista haistaa Eucalyptus-pastillit ja laulutunnit. Ketä kiinnostaa Tomi Metsäketo ja oikeaoppinen äänenmuodostus? Levymyynnistä päätellen isoa osaa suomalaisista, mutta ketäpä kiinnostaisi iso osa suomalaisista.
Niin, eihän Metsäketokaan muodosta ääntä ihan oikein. Epäpuhtauksia, vuotoa ja tekniikkavirheitä löytyy. Vai mitä, musiikkiluokkalaiset? Metsäkedon salaisuus on, että hän muodostaa äänen riittävän oikean kuuloisesti karkottaakseen rockyleisön ja vedotakseen yleisöön, joka haluaa lauluäänet ja kampaukset pehmeinä ja klassisina. Tästä syntyy Metsäkedon uskottavuus omassa kategoriassaan.
Laulajan uskottavuus rakentuu äänenlaadun ja ulkonäön lisäksi sanojen kautta, niin haastatteluissa kuin lyriikoissa. Kun Ismo Alanko lauloi aikanaan äänensä olevan paskainen, kuvaus oli ristiriidassa todellisuuden kanssa. Nuoren Ismon laulaminen muistutti lähinnä räkimistä, sittemmin se on muuttunut oksentamisen kuuloiseksi. Suomirockin paskaisin ääni tulee edelleen Pelle Miljoonan kurkusta. Kun Pelle taivuttelee levyillään suomen kieltä tarkoitusperiensä ja omintakeisten umlaut-sääntöjensä mukaan, ei voi olla ajattelematta, että studioon on tuotu Pelleä varten wc-istuin, jolta käsin hän päkistää sanomaansa nuorisolle ja päättäjille.
Kun uskottavuus on saavutettu oikeanlaisilla vaatteilla, hiuksilla ja äänellä, tarvitaan enää pohjaton narsismi, ja laulaja on valmis. Laulajan on rakastettava itseään, jotta yleisö ymmärtäisi rakastaa laulajaa. Mikrofonin taakse on varattu paikka, jossa yleisö haluaa nähdä jotain palvomisen arvoista ja jonne riittävän itserakas hahmo voi asettua odottamaan myytin syntymistä.
