Irwinin musiikki oli 18-vuotiaalle pojalle, joka oli tottunut kuuntelemaan Georg Malmstenia ja Olavi Virtaa jotain täysin uutta ja ihmeellistä. Ei kukaan muu ollut uskaltanut laulaa niin suorin sanoin mitä yhteiskunnasta mietti. Tämä oli yksi syy miksi Irwinistä kasvoi suosikkini. Häneen pystyin samaistumaan. Myöhemmin olen saanut tyttärenikin innostumaan Irwinin musiikista, vaikka hän on syntynyt vasta taiteilijan kuoleman jälkeen.
1970-luvun lopulla tein ystäväni kanssa matkan Hampuriin ja pitihän Irwinin biisin innoittamana käydä katsomassa ja kokemassa St. Pauli ja Reeperbahn. Sinne suunnattiin tietysti laulellen, mutta laulu loppui lyhyeen kun huomasimme, että ei ne laulun sanat ihan vastanneetkaan todellisuutta. Ei ne naiset erityisen kauniita olleet ja paikka ei ollut millään tavalla hohtava. Saatikka sitten että sinne kaipaisi takaisin. Matkaan lähdettiin suurella uholla, mutta palatessa mietin, että kehtaako kenellekään edes kertoa, että kävi siellä.
Silti kappaletta tulee tänäkin päivänä lauleltua ja hymyn se nostaa suupieliin.
Pentti
Kommentit (0)
Ei kommentteja.