Olen syntynyt 1965 ja lapsuudessani meillä soi aina matkaradio. Olen aina ollut kova laulamaan ja harrastan sitä edelleenkin. Kuusikymmenluvun lopulla olin siis siinä nelivuotias, ja Irwinin kappaleet jäivät jotenkin mieleeni. Hoilasin pikkupojan innolla sanoista ymmärtämättä: esim. sanat pensselit santaan ja osa kansaa metsiköissä puolukoita poimii otin tietysti konkreettisesti vastaan ja ihmettelin niitä kovin laulaessani. Miksi pitää pensseleitä santaan laittaa ja onkohan siinä meidän lähimetsässäkin niitä poimijoita?
Eiväthän nuo tietysti mitään lastenlauluja olleet, mutta tarttuivat vaan päähäni, aivan samalla tavalla kuin Otsin Rakastan elämää.
Isänisäni muistan kerrankin minua nuhdelleen, että älä laula tuollaisia lauluja. Kysyin, että miksi, ja hän sanoi, että eivät ne ole kivoja sanoja. Kovasti sitä ihmettelin siinä, kun isäni samalla kirosi jumalautaa auton alla sitä korjatessaan.
Bravuurini olikin esittää Irwiniä toisen paappani pöydän alla, kun muut joivat kahvia. En silloin ymmärtänyt, miksi naapurinrouvankin piti sitä tulla kuuntelemaan, mutta olihan se varmaan aika pikkuvanhaa vetää hartaasti Ryysyrantaa kakkukahvipöydän alla.
No, siinä jäivät koulun alettua Irwinin riimit muutamaksi vuodeksi, kun oli pakko opetella maakuntalauluja joka viikko.
Häirikkö sitten seitsemänkymmentäluvulla vei minut uudestaan Irwinin maailmaan, josta en kyllä vielä silloinkaan mitään ymmärtänyt. Ei runsaan kymmenenvuotiaan elämänkuvioihin vielä mahdu grogilasit, mutta sävel vei mukanaan.
Rentun ruusu oli sitten viimeinen biisi, joka pitkän tauon jälkeen sai minut kuuntelemaan Irwiniä. Olin silloin iloinen opiskelija, ja vaikka musiikkimaku olikin aivan toisenlaista, niin Radio Vaasan sitä soittaessa tuntui hyvältä.
Tieto Irwinin kuolemasta keskellä arkea pysäytti, vaikka en mikään viimeisten vuosien fani ollutkaan. Olin kuitenkin laulanut hänen laulujaan elämäni ensimmäisinä vuosina, ja siinä hetkessä ne ajat muistuivat mieleeni.
Nyt kun olen katsellut Irwinistä tehtyä elokuvaa monet kerrat, niin tuntuu jotenkin ihmeellisen haikealta nähdä, minkälaista elämä oli silloin, kun itse otti ensiaskeleitaan ja -ääniään.
Juha
Kommentit (0)
Ei kommentteja.