Vanhempani veivät minut juhannuksena katsomaan Koskenpäälle Kievari Rantapirtille Irwiniä ja muistaakseni vuosi oli 1990, joten olin tuolloin 16-vuotias miehenalku.
Olin aiemmin kuullut Irwiniä radiosta ja sitä soitettiin paljon myös meillä kotona, joten tiesin jo ennalta mitä odottaa. En kuitenkaan ollut vielä näillä eväin valmis siihen mitä sain kokea. Mestari itse saapui helikopterilla Salosveden rantaan, palkiten vihdoin juhannuskokon räiskeessä odottaneen juhlakansan.
Reilut kaksi vuosikymmentä koko kansan esijuoppona ja ihmisten syvien tuntojen tulkkina olleeseen kansantaiteilijaan oli jo aika jättänyt jälkensä, mutta ei kansan suosio ollut kadonnut mihinkään, päinvastoin. Järjestysmiehet olivat suurissa vaikeuksissa ihmismassan repiessä Irwiniä hänen yrittäessään lavalle.
Keikka alkoi tutuilla kappaleilla, joita Irwin säesti itse kitaransa kanssa, mm. Riemu ja ratto ja Rentun ruusu ovat porautuneet alitajuntaani lähtemättömästi. Kuitenkin suurimman vaikutuksen minuun teki Irwinin lahjakkuus virheettömään laulamiseen ja soittamiseen, huolimatta kovasta keikkaväsymyksestä, joka Irwinissä näkyi. Välispiikeissä, joita Irwin heitti, oli kuitenkin hymyä ja kipparilakin alta, aurinkoläpin varustetuiden silmälasien takaa vilkkuivat iloiset pojanviikarin silmät.
Keikan loppupuolella huomasin, että Irwiniltä tuli toisesta korvasta verta, mutta sekään ei soittoa pysäyttänyt. Ennen lähtöään hän heitti vielä oman Irwin-paitansa yleisön joukkoon lähelle minua, mutta ei minulla ollut mitään mahdollisuuksia sen saamiseen isojen miesten ja kirkuvien humalaisten naisten repiessä saalistaan.
Tämä juhannus jätti minuun niin suuren vaikutuksen, että Irwinin laulut ovat kulkeneet mukanani kaikkialla. Ne ovat tuoneet lohtua murheeseen, soineet iloisesti mökeillä, matkoilla, juhlissa ja olipa mm. tango Kauhajoen kasinolla tanssittamassa myöskin häävieraitamme.
Matkaa elämän poluilla on mukava jatkaa, kun Irwin on lauluineen mukana.
Nim. Pikku-Vexi
Kommentit (0)
Ei kommentteja.