1000 päivän maraton aloitetaan ottamalla ensimmäinen askel
Teija Peltoniemi lähetti terveisiä blogissaan Japanista, jossa juostaan lehtitietojen mukaan innokkaasti pitkiä matkoja. En tiedä liittyykö juokseminen japanilaisilla elämäntapaan vai mihin. Japanilaiset ovat omanlaisensa kansakunta. Mutta juokseminen on varmasti joillekin elämäntapa, ainakin ns. maratonmunkeille. Koska itse koin aikoinani erittäin mielenkiintoiseksi heidän käsittämättömän rankan juoksuharjoituksensa, kirjoitan siitä tässä blogissani (johon Peltoniemi antoi hyvän aasinsillan).
Maratonmunkit ovat Japanissa Hiei-vuorella eläviä buddhalaisia, joista jotkut suorittavat elämäntapaansa kuuluvan mietiskelyn lisäksi 1000 päivän maratonin 7 vuoden aikana – käytännössä matkanteko on taivaltamista ja hölkkäämistä. Matka on 38632 km (vaativampana 46572 km). 700 päivän jälkeen he suorittavat 9 päivän ankaran mietiskelyjakson ilman ruokaa ja unta. Vettäkin he saavat hyvin hyvin vähän.
Kun voimat ovat palanneet, aloitetaan jäljellä oleva 300 päivän harjoitus, joista seitsemäntenä vuotena 100 peräkkäisenä päivänä tehtävä 84 kilometrin harjoitus on raskain. Aikaa munkeilla menee vuorokaudessa 16-18 tuntia. Matkanteon apuna on päivittäin vaihtuva työntäjä, joka pehmustetulla sauvalla sopivasti työntäen helpottaa rasitusta jopa puolella. Apuna on myös tukijoukko, joka huolehtii munkin tarpeista kuten ruuan laitosta, vaatteista ja muista sen kaltaisista asioista.
1-3 vuosi: harjoitus on 100 juoksupäivää/vuosi, 30 km (40 km)/päivä (yhtenä päivänä vuodessa 54 km);
4-5 vuosi: 200 juoksupäivää/vuosi, 30 km (40 km)/päivä (yhtenä päivänä vuodessa 54 km);
6. vuosi: 100 juoksupäivää, 60 km/päivä;
7. vuosi: 200 juoksupäivää, joista ensimmäisen 100 päivän aikana 84 km/päivä ja toisen 100 päivän aikana 30 km (40 km)/päivä ja kerran 54 km.
Tällainen harjoitus on tietysti aivan mahdoton työssäkäyvälle juoksijalle. Tilanne vaatii erikoisolosuhteet kuten munkeilla ja ammatikseen juoksevilla on. Mutta jotain juoksemiseen liittyvästä henkisestä ulottuvuudesta maratonmunkkien harjoitus kertoo. Siitä voi saada jonkun mielekkään ja sopivan näkökulman myös omaan juoksemiseensa.
Mutta mitä munkit tavoittelevat? He tavoittelevat buddhalaisen perinteen ylintä tavoitetta, oman todellisen itsen löytämistä, perinteisesti sanoen satoria, valaistumista.
Stevens (ks. alla) kirjoittaa, että jossain vaiheessa harjoitusta munkki "herää egokeskeisestä horroksestaan". Munkki on saanut kosketuksen myötätuntoon ja ”sydämen viisauteen” (transcendental wisdom). Matkatessaan kylien ja kaupunkien halki hän tuntee myötätuntoa ihmisiä kohtaan ja säteilee iloa. Hän ei tee eroa oman itsensä ja muiden ihmisten auttamisen välille. Hän on saavuttanut tasapainon.
Lopulta munkki kokee tulevansa yhdeksi Hiei-vuoren kanssa. Se on luonnon palvomista (worship) ja ylistämistä koko mielellä ja keholla. Tämä kokemus laajenee koko maailmaan. Harjoituksen ilo on löytynyt. Jokainen olento, kasvi, kivi polulla syntyy joka päivä uudestaan. Kaikki on tulvillaan olemisen ja elämisen ihmettä ja riemua. Kaikki oliot säteilevät kuin jalokivi – tämä ei ole vertaus vaan koettu kokemus. Se on sekä visuaalinen havainto että kokemuksellinen riemu kaikkien olioiden olemisesta olemassa.
Eräs munkki kuvailee kokemustaan Stevensin sivulla 94 seuraavasti: "Gratitude for the teaching of the enlightened ones, gratitude for the wonders of nature, gratitude for the charity of human beings, gratitude for the opportunity to practice – gratitude, not asceticism, is the principle of the 1,000-day kaihoogyoo."
Eräs pitkään harjoitellut munkki Hakozaki sanoi nuorille munkeille, että jos he ajattelevat harjoituksessa olevan kyseessä kehon kiduttamisen (torture of the body) tai lihan alistamisen (subjection of the flesh), he tuhoavat harjoituksen. Harjoituksen tarkoitus on löytää elämän ilo. Eräs toinen munkki Sakai sanoi, että hänen harjoituksensa ”is to live wholeheartedly, with gratitude and without regret”. Harjoituksella ei ole alkua eikä loppua. Kun harjoitus ja arki ovat yksi, se on todellista buddhismia.
Maailmalla ovat yleistyneet äärimmäiset ultrajuoksut, joihin myös suomalaiset osallistuvat. Ultrajuoksija Janne Kankaansyrjä juoksi v. 2002 Lissabonista Moskovaan (Trans-Europe -juoksu). Matkan pituus on 5000 km, johon kului aikaa 2 kk 4 päivää. Juoksustaan Janne kertoo seuraavasti: "Kun on juossut kahdeksan tuntia päivässä kahden kuukauden ajan, henkinen paluu arkeen voi tuntua vaikealta. Juoksun kokemukset ja niiden taso olivat niin voimakkaita, että tavallinen elämä voi tuntua turhauttavalta. -- Henkistä puolta on lähes mahdoton selittää." (http://www.city.fi/lehti/article.php?id=898.)
Milloin liikunta on liiallista? Tietääkö sen viimekädessä vain itse? Vai lääkäri? Vaimo!? Ks. http://www.city.fi/lehti/article.php?id=898 ja varsinkin kommentit.
Hiei-vuoren munkeista on kirjoittanut kirjan John Stevens: The Marathon Monks of Mount Hiei. Boston: Shambala 1988. Netistä löytyy valtavasti informaatiota hakusanalla ”marathon monks”.
Tapio Koski
