Maratonille on 960 km

Näin sanoi yksi kaverini eilen keskiviikkona 2.11. Hän oli juossut maratonin edellisenä viikonloppuna Maarianhaminassa.
Ajallisesti Arvi (42 v.) pääsi tavoitteeseensa eli alle 4 tunnin. Se on ensikertalaiselta hyvin - paikat olivat kestäneet. Tämä tarkoittaa siis sitä, että hän oli osannut juosta itseään kuunnellen. Itse laitoin ensimmäiselle maratonille tavoitteeksi alle 5 tuntia. Tämä onnistui yksinjuoksunakin.

Siis matka maratonille oli Arvin tapauksessa 960 km, pyöristettynä n. 20 viikkoa jos juoksee 50 km/viikko. Tämä on lyhyt aika mutta Arvi onkin harrastanut kamppailulajeja aktiivisesti pari vuotta (karaten oranssivyö). Ymmärrykseni mukaan valmistautumisajassa on suuria vaihteluja ihmisten kesken. Ennen ensimmäistä maratoniani harjoittelin tavoitteellisesti – vaikka olin hyväkuntoinen ja terve koko ajan – noin 9 kk. Ajatukseni oli, että en lähde tien päälle ”itkemään”. En halunnut lähteä raakileena koettamaan onneani vaan halusin olla varma että pystyn sen tekemään. Vaimoni veli ei ollut juossut yhtään yli 20 km:n lenkkiä ennen ensimmäistä maratoniaan. Siksipä juoksun loppu olikin hänellä yhtä tuskaa ja kävelyksi oli pantava.

Onko pitkänmatkanjuoksu ja maraton ylitse muiden, kysyy Peltoniemen Teija blogissaan? Pitkänmatkanjuoksu on halpa ja hapekas. Mutta onko maraton yliarvostettu? Uskon että terve ihminen voinee suorittaa sen reilun vuoden harjoittelulla, joka ei ole pitkä aika. Esim. karatessa Suomessa mustan vyön suorittaminen vie 4-10 vuotta – ja tämä edellyttää vähintään 3-4 kertaa 90 min harjoitusta viikossa.

Minusta kestävyysjuoksu on erittäin hyvä liikuntamuoto, kunhan osaa kuunnella itseään, antaa itselleen aikaa, olla itselleen lempeä ja ymmärtäväinen. Jos ajattelee harrastavansa juoksemista suurin piirtein koko loppuikänsä, ei ole mielekästä juosta kilpaurheilijamaisesti, aikaa vastaan tapellen yhä parempiin suorituksiin pyrkien, koska tavoite ei ole parin vuoden päässä tai seuraavat olympialaiset. Niin kuin Fred Rohe, joka on kirjoittanut kirjan ”Zen and Running” sanoo, ”do not overdo, underdo”. Fred neuvoo mieluummin hiljentämään vauhtia ja rasitusta kuin ”ylittämään” itsensä. Näin pystyy juoksemaan pitempään eikä juoksemiseen tule ”rimakauhua”, sitä että koko ajan pitäisi pystyä parempiin suorituksiin. Ja koska ihminen ei aina ole vahvimmillaan eikä mielen vire aina parhaassa mahdollisessa iskussa, moni lenkki saattaa jäädä väliin tai juokseminen loppuu kokonaan. Olen kokenut, että mitä pitempiä matkoja juoksee, sitä parempia fiiliksiä saa.

Tapio Koski