Tahdotko juosta?
Mikä on tahdon merkitys juoksemisessa? Hannu kirjoitti blogissaan ”Hiki”, että ”liikuntaharrastuksen pointti ei ole liikkumisessa, vaan siinä miten saat itsesi liikkeelle paussin jälkeen. Miten saat itsesi vakuutettua, että nyt taas lähtee.” No, mielestäni liikuntaharrastuksen keskeisin idea on liikkumisessa. Ja toinen tärkeä pointti on Hannun mainitsema liikunnan säännöllisyys. Miten motivoitua liikkeelle yhä uudestaan, mistä löytää voimaa ja tahtoa? Jos huomaa pohtivansa tällaisia asioita, olisi hyvä pohtia myös tavoitteitaan. Keskivertokuntoilijalla ne eivät ole samanlaiset kuin kilpailijalla, jonka on tehtävä lujasti töitä huippukuntonsa saavuttaakseen ja ylläpitääkseen.
Juoksijan on tahdottava juosta, hänellä on oltava halu juosta. Tahdon voimaa käytetään silloin, kun ei olla motivoituneita juoksemaan. Tahdon voima voi saada käyttövoimansa tällöin esimerkiksi juoksijan itselleen asettamasta tavoitteesta tai ideaalista käsin. Voima ja motivaatio haetaan usein sen kautta, mitä itse ei sillä hetkellä olla. Motivaatio saavuttaa tavoite kasvattaa tahtoa. Kun juoksija pyrkii saavuttamaan tavoitteensa, hänen on kyettävä näkemään itsensä harjoittelevana. Hänen on kyettävä näkemään itsensä päämäärää kohti etenevänä ja siihen sitoutuneena juoksijana. On nähtävä, että harjoituksen avulla tavoitteen voi saavuttaa. Ellei tätä näe, harjoitus prosessina menetetään. Yhdellä raivoisalla ryntäyksellä tavoitetta ei saavuteta. Vasta tämän prosessin ymmärtämisen kautta voi tapahtua pitkäkestoinen ja säännönmukainen harjoittelu.
Juoksemaan lähtemisessä on joskus käytettävä tahtoa. Silloin kun halu ja motivaatio eivät riitä. Tällöin tahdonvoima auttaa ylittämään haluttomuuden ja innottomuuden luoman aukon harjoittelun jatkuvuudessa. Tahdonvoima liittyy siihen ymmärrykseen, minkä tietää pitkäkestoisen säännöllisen harjoituksen tuovan elämään. Hyvät juoksukokemukset innoittavat ja saavat haluamaan harjoitusta. Myös kokemus omasta kehityksestä ja kunnon paranemisesta antaa tahdonvoimaa.
Muisto aiemmista hyvistä lenkeistä antaa siis lisää pontta – sama pätee myös muihin lajeihin. Joskus lenkille lähtö on vaikeaa. Itselleni käy joskus näin. Mutta heti kun olen tien päällä, ymmärrän tehneeni oikean päätöksen. Siitä voisi vaikka kiittää itseään mutta se tuntuu jotenkin kornilta. Voinko todella kiittää itseäni tekemästäni ratkaisusta? Kuinka paljon olen ”oman onneni seppä” ja kuinka paljon itsestäni riippumattomien olosuhteiden tuote? Olenko vapaa tahtomaan mitä haluan? Onko tahtoni vapaa tahtomaan mitä haluan? Muistaakseni filosofi Spinoza kirjoitti, ettei ihmisellä voi olla vapaata tahtoa. Jos ihmisellä olisi vapaa tahto, sen pitäisi olla oman itsensä syy. Siis vapaan tahdon pitäisi syntyä itselähtöisesti. Mutta jos se on itsensä ulkopuolisten tekijöiden synnyttämä, se on riippuvainen ulkoisista olosuhteista ja niihin liittyvistä tekijöistä. Ja kuinka se voisi tällöin olla vapaa! Siispä kysyn, onko sohvaperunalla todellista vapaata tahtoa lopettaa perunalastujen syönti ja lähteä reippaalle kävelylenkille raittiiseen syysilmaan? Jos tahto on aiempien elämäntilanteiden riittävästi sitoma, ihminen ei kykene (vapauttamaan itseään) tahtomaan vapaasti. Kuinka paljon ihminen on tapojensa orja? Jos on, kannattaa valita ja tahtoa (sic!) itselleen hyviä tapoja. :-)
Tapio Koski
