Valmennettavan mietteitä
Kirjoitan tätä, kun kaksi kuudesta jaksosta on jo esitetty Teemalla. Tuntuu muutenkin oudolta katsoa omaa kuvaansa televisiosta, mutta omassa tapauksessani päällimmäinen tuntemus on kauhu - tuoltako todella näytin viime syksynä? Olimme juuri saaneet murskauutisen sairaalasta; lääkäri kertoi, että tuolloin 38-vuotias mieheni sairastaa pitkälle levinnyttä keuhkosyöpää, jonka ennuste on erittäin huono. En ollut tajunnut, että henkinen romahdus näkyi silloin kasvoistani ja koko olemuksestani noin selvästi. Toisaalta oman itsen näkeminen toi mieleeni jo unohdettuja tunteita, tai totta puhuen unohdettuja epätunteita, asioita, jotka yritin aktiivisesti työntää maton alle ja kuorruttaa epärationaalisella toiveajattelulla ja perusteettomalla kyllä tämä tästä hoituu -uskottelulla. Ja ai niin, määrätietoisella lenkkeilyllä.
Juostessa on vaikea pitää ajatuksia koossa; vaikka haluaisi aktiivisesti pohtia jotakin, palapeli ei jotenkaan vain hahmotu kunnolla, tai hahmottuu jonkin aikaa, mutta hajoaa ennen kuin kokonaiskuvaa ehtii tajuta, saati sitten, että sen saisi painettua mieleensä. Niin ainakin minulle usein käy. Se on kovin harmillista, jos tarkoitus on lenkkeilyn avulla saada omaa vapaa-aikaa tärkeiden asioiden jäsentämistä varten. Mutta harmien unohtamisessa tulos on päinvastoin myönteinen; vaikeatkin asiat katoavat juostessa mielestä ja ainakin välillä ajatuksiin tulee miellyttäviäkin huomioita; välkkyvä järvenpinta, raikas ilma, juoksun keveys... Harjoituksen jälkeen olo on uupunut, tuntuu siltä, että on tehnyt jotain konkreettista ja hyödyllistä. Sellainen tunne on harvinaista herkkua elämäntilanteessa, jossa huono uutinen seuraa toistaan ja positiivisen asenteen vakassa on enää rippeet jäljellä.
Kulunut syksy ja talvi olivat perheelleni rankkoja. Juokseminen oli minulle vaikeina aikoina tärkeä henkireikä ja maratonille tähtääminen antoi tarvittavan etapin ja motivaation jaksaa ainakin syksyyn asti. Harjoituspäiväkirjan sarakkeet täyttyivät vähitellen ja toivat tullessaan lokakuun. Nyt Venetsia on historiaa ja uudet haasteet odottavat. Niitäkin kohti etenen määrätietoisen rauhallisesti, päivä kerrallaan.
Tanja
