Kuumeisena maratonilla
Kohtasin Maisematiemaratonilla 8.9.2001 hieman kuumeisen juoksijan.
Kun haulikolla oli ammuttu lähtölaukaus ja matkaa oli taitettu pari kilometria, antauduin jutteluun yhden juoksijan kanssa. Hän oli n. 40-vuotias mies, joka sanoi lähteneensä juoksemaan vaikka oli hieman kuumeessa! Jonkin ajan kuluttua hän lisäsi vauhtia ja katosi näkyvistä.
Noin 20 km:n kohdalla tiellä makasi mies maassa. Aikaisempi kuumeinen mies makasi tihkusateessa tiellä. Hän sanoi tunteneensa itsensä väsyneeksi ja halusi levähtää hetkisen. Hän kertoi, että koska oli kerran tullut maksaneeksi osallistumismaksun, oli vähän niin kuin syytä juosta koska muuten raha ”menisi hukkaan”. Koska mies tuntui olevan OK, jatkoin matkaani - juoksijoiden perässähän tulisivat kohta huoltojoukot.
Siis hei! Estää pari sataa markkaa menemästä hukkaan mutta vaarantaa samalla terveytensä. En tiedä oliko hänellä syynä rahan ”säästäminen” vai oliko hän niin motivoitunut juoksemaan, ettei voinut päästää irti motivaatiostaan juosta.
Itsestäni olen huomannut, että on todella vaikeaa päästää irti harjoituksestaan – siis yhdestä tai joistakin harjoituksista – jos siihen on vakaasti sitoutunut. Huomasin tämän ensi kerran kun olin ollut flunssassa ja oloni oli hieman hutera ja koin itseni toipilaaksi. Harjoittelin tuolloin kuntosalissa 2 krt/viikko ja tein yhdellä kertaa kaikki lihasryhmät läpi – muistaakseni n. 10 lihasryhmää, 3 toistoa kussakin. Aikaa tähän kului pari tuntia. Olin tottunut ”vääntämään” motivoituneena ja intensiivisesti aina harjoituksen loppuun saakka. Tuona kertana jotenkin havahduin lukemaani ja kuulemaani ajatukseen, että sairaana tai toipilaana ei ole hyvä harjoitella. Sain tehdä itseni kanssa lujasti töitä, jotta pystyin vähentämään harjoitustani tuolla kerralla 50% normaalista. Kuulostelin ja otin kontaktia fyysiseen ja henkiseen vireystilaani ja päätin tehdä siis hyvin kevyen harjoituksen. Tämä tapa on minulla käytössä kaiken muunkin liikunnan suhteen. En jätä harjoitusta totaalisesti väliin ellen todella koe olevani siinä kunnossa. Luotan paljon sisäiseen kokemukseeni ja itsetuntemukseeni jonka perusteella päätän miten harjoittelen. Tällä koen jotenkin estäväni itseäni luiskahtamasta harjoittelemattomuuden kierteeseen, josta voi tulla helposti itseään vahvistava negatiivinen toimintatapa. Tämä liittyy jo ensimmäisessä blogissani mainitsemaani ajatukseen, että ei saa tehdä liikaa eikä vaatia itseltään liikoja – varsinkaan silloin, kun tavoitteena on vireämpi mieli ja hyvä terveys eikä lähitulevaisuuden kilpakoitos. Kun en ole optimaalisessa iskussa ajattelen lähteväni harjoittelemaan kevyemmin. Mutta jos harjoituksen aikana (siis silloin kun olen terve enkä toipilas) tulee energinen olo ja hyvä fiilis ja tarve harjoitella ankarasti, silloin teen sen. Kun omaan harjoitteluun tulee rimakauhu, se ns. syö miestä. On mielestäni parempi asennoitua harjoittelemaan kevyesti (ja sitten mahdollisesti harjoituksen aikana nostaa intensiteettiä) kuin omaksua asenteeksi ja tavoitteeksi joka kerralla 110 %:nen suoritus. Tällöin huonossa tapauksessa harjoitus jää kokonaan suorittamatta eikä saa osakseen kevyenkin harjoituksen tuottamaa energiaa ja positiivista kehomieltä. Tämä on tietysti elämäntapaharrastelijan tekstiä, mutta minähän olen elämäntapaliikkuja.
Tapio Koski
